Teatterissa: Ansa – Musikaali liian hyvästä ihmisestä

Ansa on hyvä ihminen. Töitä hän tekee ahkerasti välipalapatukoita valmistavassa tehtaassa, minkä lisäksi hän vierailee äitinsä luona vanhainkodissa, auttaa kodittomia ja vahtii työkaverin lapsia. Kaiken päälle pitäisi kastella naapurin kukat ja ehtiä kuoroharjoituksiin. Elämänkumppania Ansalla ei ole – paitsi kissa, joka osoittaa mieltään, jos se jää ilman huomiota.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun patukkatehtaalle palkataan konsulttifirma tekemään työntekijöistä tuottavampia. Kuvaan astelevat liukkaat konsultit, sauvakävelysauvat ja motivaatiohokemat. Ansan elämä saa uuden merkityksen: vanhainkoti, kodittomat ja naapurin kukat unohtuvat, kun Ansa päättää ottaa ”elämän haltuun” ja ruveta oman itsensä johtajaksi.

Kutkuttavasti etenevän näytelmän on ohjannut Fiikka Forsman, joka on vierailulla Jyväskylän kaupunginteatterissa. Näytelmä perustuu Sirkku Peltolan tekstiin, ja laulut on kirjoittanut Heikki Salo. Musiikista vastaa Iiro Rantala. Ansan roolissa nähdään Tarja Matilainen. Muissa rooleissa Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Maija Andersson, Piia Mannisenmäki, Anne-Mari Alaspää, Hanna Liinoja et al.

Koska näytelmän katsominen on aina subjektiivinen kokemus, päätimme kirjoittaa omat lyhyet arviomme esityksestä. Niitä seuraavassa!

nordicwalkansa

Minna: En tiennyt, mitä olisin odottanut Ansa-musikaalilta. Ensialkuun luulin, että kyseessä on Ansa Ikonen, ennen kuin googlasin nimen ja luin näytelmästä enemmän. Sen jälkeen odotukset vaihtuivat ihan toisenlaisiksi, enkä siltikään tiedä täyttyivätkö ne vai eivät.

Pidin kovasti puvustuksesta ja lavastuksesta, jotka toimivat hyvin yhteen sekä toistensa että näytelmän juonen kanssa. Patukkatehdas muuttui helposti kävelytieksi, ystävän kodiksi tai Ansan keittiöksi ja pienillä jutuilla saatiin isoja muutoksia aikaan. Musiikillisestikin Ansa oli miellyttävää kuunneltavaa, mitä nyt alussa hieman sanat meinasivat puuroutua toisiinsa. (Siihen tosin vaikutti ehkä myös paikka rivillä kolme.) Jotkut kappaleista jäivät soimaan päähän ja vielä muutama päivä esityksen jälkeenkin huomasin hyräileväni sauvakävelystä kertovaa Nordic Walking -biisiä.

Näytelmän loppukohtaus oli hieno kuoroineen päivineen, mutta juonellisesti ajateltuna se ei kantanut. Salista ulos kävellessä oli tyhjä olo ja mielessä pyöri kysymys: noinko käy, jos hetken keskittyy itseensä? Hämmentävistä fiiliksistä huolimatta Ansa oli opiskelijan (edullisen) viimetippalipun satsauksen arvoinen.

ansamusikaali2

Laura: On huojentavaa huomata, etten suinkaan ollut ainoa, joka kuvitteli menevänsä katsomaan musikaalia Ansa Ikosesta. Sellaista ei todellakaan ollut luvassa. Ansa ei myöskään ole aivan perinteinen musikaali. Toki juonta rytmittävät tanssi- ja laulukohtaukset, mutta tietynlaista musikaaleihin liitettävää sävelten riemua vain sivutaan lavalla.

Ennen väliaikaa Ansa-musikaali rakentuu toisistaan irrallisista episodeista, jotka jättävät katsojan odottamaan todellisen juonikulun alkamista. Konsulttien rinnastaminen ihmisiä vahvasti otteessaan pitäviin uskonlahkoihin on osuva, ajankohtainen ja hauska, vanhainkotiin sijoittuva musiikkikohtaus puolestaan kyyneliä valuttavan herkkä. Tästä huolimatta Ansa tuntuu jäävän nimikkomusikaalissaan sivuosaan. Vasta väliajan jälkeen juoni alkaa olla yhtenäinen.

Musiikin suhteen voimallisin kohtaus nähdään vasta aivan näytelmän lopussa. Sielunmessumainen kuoroteos sykähdyttää yksinkertaisuudellaan. Näytelmän musiikkikappaleissa on omat koukkunsa, ja etenkin sävellykset pääsevät oikeuksiinsa vaikka sanoitukset välillä ontuvatkin. Laulusuorituksissa näyttelijät eivät aina valitettavasti yllä parhaimpaansa.

Ansa olisi antanut mahdollisuuden monenlaisten teemojen nostamiseksi musikaalin johtoajatukseksi. Se olisi voinut painottaa vaikkapa kuolevien pikkukylien kohtaloa, mutta pääpaino viedään kiltin tytön rooliin sekä sen äärimmäisiin seurauksiin.

Myös minä lähdin teatterista rinnassani puristava tunne. Kuinka paljon meidän pitää uhrautua toisten vuoksi, entä mikä on liikaa? Paljonko voimme odottaa apua lähimmäisiltämme ja milloin on selvittävä yksin? Loppujen lopuksi kuoro ei kaadu yhden laulajan poissaoloon, mutta jonkun elämä voi kaatua siihen. Suuret kysymykset jäivät tällä kertaa vaille vastausta.

★★☆☆☆
Ansa – Musikaali liian hyvästä ihmisestä
Jyväskylän kaupunginteatteri
Ohjaus: Fiikka Forsman
Teksti: Sirkku Peltola
Lautekstit: Heikki Salo
Musiikki: Iiro Rantala
Rooleissa: Mm. Tarja Matilainen, Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho.

Kuvat © Jiri Halttunen

Mainokset

Otto Grundström: Tähtiotsa

Nyt kuitenkin kävelen Karhupuiston halki
ja ajattelen: on miellyttävää olla runoilija,
huoleton!

Olen sopinut tapaavani
kustannustoimittajan kolmelta iltapäivällä.

Yhtään säettä en ole saanut aikaan,
mutta en soimaa itseäni siitä: eilinen kului
erään kuvanveistäjän seurassa

Fleminginkatua koluten.

tahtiotsa4

Joitain kirjoja on vaikea lukea objektiivisesti. Vaikka vuosia on kulunut, tempaavat sanat lukijan mukanaan vuosien taakse tuttuihin maailmoihin. Miten tällaista kirjaa pitäisi arvioida? Pystynkö unohtamaan sen pakahduttavan tunteen, jonka kirja aiheutti rinnassani 11 vuotta sitten? Onko edes mahdollista pyyhkiä pois objektiivisuuden tieltä vuosien aiheuttama tunteiden haalistuminen ja sen aiheuttama pettymys? Jos aivan rehellisiä ollaan, en kykene tavoittelemaan edes arvostelijan näennäistä objektiivisuutta Otto Grundströmin Tähtiotsa-kirjan ääressä. Tämä teksti ei ole arvio sen varsinaisessa merkityksessä, tämä on tunnelmointimatka runokirjaan ja vielä enemmän teini-iän ihastuksiin.

Otto Grundström lienee parhaiten tunnettu Tehosekoitin-yhtyeen laulajana. Vuodesta 1992 asti toiminut bändi hajosi vuonna 2004. Teini-ikäinen Laura seisoi tuona kesänä eturivissä Hämeenlinnan keikalla ja ihastui kiharatukkaiseen laulajaan. Kun seuraavan vuoden puolella Grundström julkaisi runoteoksen, 15-vuotias Laura oli jonottamassa omistuskirjoitusta uutukaiseen. Silloin kirjan jokaiseen sanaan suhtauduttiin suurella kunnioituksella ja vakavuudella.

Viiteen osaan jaettu opus alkaa runolla, joka on ”häikäilemättömän omahyväisesti – – Rimbaud’ta mukaillen” saanut nimen 27-vuotiaat runoilijat!. Teksti kuvailee runoilijaa, jonka ulkoiset piirteet tuovat välittömästi mieleen Grundströmin itsensä. Hän on jopa mitä luultavimmin ollut noin 27-vuotias säkeitä kirjoittaessaan. Jo ensimmäinen runo saatteli teini-ikäisen – ja edelleen vuoden 2016 – Lauran ajattelemaan teosta ainakin osittain omaelämänkerrallisena. Rocklaulajan muutos herkäksi runopojaksi näytti selvältä, olihan Grundström vuoden 2005 lukutilaisuudessaankin peittänyt kiharansa virkatulla lätsällä.

Grundström sortuu runoissaan korostamaan kertojaääntä sekä tämän boheemia elämäntapaa. 15-vuotiaan Lauran mielestä runot kuvailivat todellista runoutta ja taiteilijan elämää, 26-vuotias Laura hymähtää huvittuneesti. Kauniita ajatuksen murusia ja säepareja teoksesta kyllä löytyy, kiusaamista käsittelevä Mitä minä sanoisin sinulle –runo tuntui aikanaan voimalliselta. Edelleen minulle rakkain kirjan viidestä osasta on viimeinen, joka on antanut nimensä koko teokselle. Alaotsikolla Rakkauskertomus alustettu runojen kokoelma kertoo tarinan, joka teinistä tuntui lupaukselta. Nykyään pystyn lukemaan riveiltä teini-ikäisen rakkautta ja unelmia.

Annoin Tähtiotsalle kaksi tähteä. Olisi se varmasti ansainnut vielä puolikkaan päälle. 15-vuotias Laura olisi kauhuissaan, mutta niin hän olisi varmaan monesta muustakin asiasta. Latteudet ja pakotetulta tuntuvat tunnelmat vievät pohjaa hyviltäkin aihioilta. Tästä huolimatta vähintään tunteikkaalle nostalgiamatkalle tämä teos on omiaan.

Mutta sinä yönä synnytyslaitoksen puistossa

yksi tähti putosi otsallesi:

tästä

muistan
sinut.

allekirjoituslaura

★★☆☆☆
Otto Grundström: Tähtiotsa
Johnny Kniga, 2005
Sivuja 121
Luettavaksi omasta hyllystä.

Herman Melville: Moby Dick

Herman Melvillen Moby Dick ei tosiaankaan ollut lukulistallani tänä vuonna, mutta niin se vaan tämäkin klassikko tuli luettua osana kirjallisuuden opintoja yliopistolla. Teos on aikamoinen tiiliskivi – 842 sivua – ja varsin pitkästyttävä. Siitä kohta lisää myöhemmin.

mobydick1

Moby Dick on tarina yhden miehen pakkomielteestä valkoiseen valaaseen, Moby Dickiin. Kirjan alussa Ismael, joka on aiemmin työskennellyt merimiehenä kauppalaivoissa, pestautuu valaanpyytäjäksi Pequod-nimiseen alukseen Nantucketin satamassa Yhdysvalloissa. Laiva lähtee matkalleen joulupäivänä synkän kapteeni Ahabin johdossa. Ahabin toinen jalka on tehty valaanluusta, sillä edellisellä purjehduksella kapteenin jalan katkaisi hurja valas, siis Moby Dick. Nyt Ahab on kostoretkellä aikomuksenaan tappaa valas, joka pilasi hänen elämänsä.

Tarinan alussa Ismael viettää aikaa Nantucketissa työnantajaa etsien ja tapaa siellä villin Queequegin. Queequeg on varsin sympaattinen kaveri ja yksi omia lempihahmojani tarinassa. Kaverukset päätyvät samaan laivaan merimiehiksi, mutta laivan irrottua laiturista Queequeg unohtuu kokonaan Ismaelin keskittyessä kerronnassaan kapteeni Ahabiin ja valaiden kuvailuun. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen seuraavat 600 sivua menee Ahabin ajatusten ja tavoitteiden kuvailuun, sekä yksityiskohtaisen tiedon välittämiseen valaista, niiden elintavoista ja ruumiinrakenteesta. Joissain kohdissa Ismaelin olemassaolon unohtaa lähes kokonaan.

Ismael on valaanpyytäjänä nuori ja hän on kerronnassaan kuin kävelevä sanakirja. Monen monta lukua kerrataan myyttejä ja tarinoita aina Antiikista renessanssiin asti ja Ismaelin mielessä kaikki nuo tarinat kertovat mahtavista valaista ja niiden kanssa käydyistä kamppailuista. Ismael on haaveilija – nuokkuuhan hän yhden luvun ajan muun muassa märssykorissa tähystysvuoronsa aikana. Hänen persoonansa tuntuu häviävän Ahabin astuessa näyttämölle ja jostain kumman syystä hän taas ponnahtaa esiin kirjan lopussa, nimittäin epilogissa tuhon jälkeen.

Kirjassa on nähtävissä myös perinteinen hyvän ja pahan kamppailu. Perinteisesti Ahab on nähty hyvänä ja Moby Dick pahana. Tässä asetelmassa valas on tuhonnut kapteenin elämän ja Ahab yrittää ottaa nyt takaisin sen mikä on hänen – kostonsa. Hieman modernimmalla luennalla asetelma voidaan kuitenkin kääntää toisinpäin: Moby Dick on hyvä ja Ahab paha. Valas edustaa luontoa ja kapteeni ihmisrotua, joka tuhoaa uskomattomia eläimiä vain saadakseen lamppuihinsa öljyä tai saappaisiinsa rasvaa. Moby Dick antaa Ahabille samalla mitalla takaisin.

Moby Dick itsessään on kuin yksi kirjan hahmoista. Se saa Ahabin katkeruudessa suorastaan pelottavan persoonallisuuden ja sen sisääntuloa pohjustetaan satojen sivujen ajan. Yhden valaan löytäminen maailman meristä kuulostaa neulan etsimiseltä heinäsuovasta, mutta sekä Ismael että Ahab onnistuvat pohjustamaan takaa-ajon niin taitavasti, että valaan löytyminen näyttää yhä todennäköisemmältä. Kun Moby Dick sitten vihdoin nähdään laivan märssykorista, tajuaa lukija, että valas on ollut reissulla mukana jo pitkän aikaa. Moby Dick on selkeä symboli, mutta mitä se symboloi, sitä voidaan vain spekuloida. D.H. Lawrence on sanonut aiheesta näin: ”Tietenkin se on symboli. Minkä? Epäilen ettei Melvillekään tiennyt tarkoin. Se siinä on parasta.”

Kaikkinensa Moby Dick on varmasti amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoteoksen asemansa ansainnut. Silti suosittelen, että varaudut kirjan lukemiseen etukäteen ja hankit paljon naposteltavaa, ison teemukin ja treenaat pakaroita. Teos vaatii sinnikkyyttä ja mielenlujuutta, mutta palkitsee lukijansa aivan viimeisillä sivuilla.

allekirjoitusminna

★★★★☆
Herman Melville: Moby Dick
Suomentanut Antero Tiusanen
Otava, 2002
Sivuja 842
Luettavaksi kirjastosta

 

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

”– Alastalon salissa. Säkö aiot tosissasi kahlata tämän läpi?
– Se on mulla kesken.
– Montako sivua sä olet lukenut?
– Viisi. Niin kuin mä sanoin, se on kesken.”

img_4913

Lotta on kirjaston vahtimestari, joka viihtyy paremmin kirjojen kuin ihmisten parissa. Asuntoonsa hän on kasannut huojuvan kasan, jossa ovat toistaiseksi kesken jääneet kirjat. Kun torni alkaa muistuttaa serkkuaan Pisassa, Lotta nappaa kirjat reppuunsa, ja kantaa mukanaan painavaa muistutusta keskeneräisestä urakasta. Lotta on nähkääs ihminen, jonka on luettava kirja loppuun, myös se vahingossa aloitettu käsikirjaston kuivin nide feodalismista. Lotan kirjojen vuoraama elämä joutuu kuitenkin muutosten ristituleen. Intohimoinen suhde kirjoihin johdattaa Lotan auton alle – kirjaimellisesti. Kipsatun jalan hidastama Lotta joutuu turvautumaan siskonsa apuun, kun hänen oma asuntonsa on muuttunut uima-altaaksi yläkerran naapurin aiheuttaman vesivahingon vuoksi. Sairaslomalla Lotan huomiosta alkavat kirjojen lisäksi kilpailla miehet. Mutta onko Lotta valmis siirtymään toisten kirjoittamien juonten parista kurkistamaan oman elämänsä kohtauksiin?

Veera Vaahteran (kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego) uusin teos tarjoilee lukijalle kaksi pääkysymystä. Millainen on minun suhteeni lukemiseen? Ja toiseksi, kuinka paljon ihminen voi toisen seurassa muuttua menettämättä omaa persoonaansa? Aloitetaanpa tuosta ensimmäisestä. Kirjat voivat olla parhaita ystäviä, pakopaikkoja tai välttämättömiä pahoja. Joku testailee kirjoja ensimmäisten lukujen perusteella kuin makeannälkäinen suklaakonvehteja tehtaanmyymälässä, kun taas Lotan kaltaisille ihmisille kesken jäänyt kirja on suurin mahdollinen häpeä. Lotalle kirjat ovat jopa tekosyy paeta oikeita ihmisiä, mikä aiheuttaa luonnollisesti ristiriitoja etenkin parisuhteesta. Kuinka monta iltaa viikossa lukutoukan pitäisi uhrata yhteistä aikaa kirjojensa kanssa poikaystävän yli-innokkaalle suvulle? Tässä kohtaa siirrymmekin jo toisen pääteeman puolelle. Missä menee kompromissin ja itsensä kadottamisen raja? Näihin kysymyksiin minulla ei ole valitettavasti vastauksia. En ole vieläkään varma edes siitä, kuulunko itse siihen leiriin, jonka mielestä elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen.

Kirjafanaatikosta kertova kirja on mitä parhain lääke tilapäiseen lukuinnostuksen puutteeseen. Kun teoksen päähenkilö kulkee kadullakin kirjaa lukien, on Kevyesti kipsissä –kirjan kanssa helppo löytää omakin flow. Kirjan teksti soljuu mukavasti eteenpäin, ja tutut viittaukset muihin kirjoihin sekä suomalaiseen musiikkiin tekevät teoksesta kotoisen. Kirjan kaksi suurta kysymystä saattavat jäädä alitajunnan iltapuhteeksi, mutta muuten kirja on tyylilajilleen uskollisen kepeä eikä vaivaa liiaksi pääkoppaa. Yhdessä illassa luettava kirja antaa potkun laiskankin lukijan persuuksille – tätä pitäisi tehdä enemmän.

allekirjoituslaura

★★★☆☆
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016
Sivuja 243
Luettavaksi kirjastosta.

Teatterissa: Shrek-musikaali

Perheelläni on jo vuosien ajan ollut tapana kokoontua yhteen silloin tällöin teatteri-iltaa varten. Kuulostaa hienolta, mutta emme suinkaan juokse vakavahenkisten draamojen perässä ympäri Suomea. Sen sijaan kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoittaa uudesta musikaalista, alkaa kuumeinen kalentereiden selailu yhteisen illan löytämiseksi.

Shrek-musikaali perustuu DreamWorks Picturesin animaatioelokuvaan vuodelta 2001. Lordi Farquaad (Kari Arffman) päättää siivota näkyvistä kaikki satuolennot saadakseen valtakunnastaan täydellisen. Valtakunnan rajamaille karkotetut olennot kiristävät haisevalle suolle erakoituneen Shrek-jätin (Petrus Kähkönen) mieltä. Lordi lupaa jätille suon takaisin, jos tämä tuo hänelle morsioksi prinsessan. Ja te varmasti tiedättekin, mitä sitten tapahtuu.

Helsingin kaupunginteatteri ei petä tälläkään kertaa ennakko-odotuksia, Peacock-teatterissa astutaan kuin suoraan satukirjaan. Puvustus ja lavastus luovat satumaisen tunnelman, jolla päästään leikittelemään ajan kanssa. Koska tarinan juoni on varsin selkeälinjainen, jää tilaa tunnelman makustelemiseen ja sillä herkuttelemiseen. Näytelmä ei ryntää kohtauksesta toiseen, vaan pienille hetkille annetaan aikaan. Kuinka herskyvä onkaan esimerkiksi Fionan tanssi rottien kanssa! Iloinen jyrsijälauma on luotu kekseliäästi pörrötohvelien avulla. Kari Arffmanin suoritus lyhytkasvuisena lordina on myös hupaisa, eikä lainkaan kiusallisen stereotyyppinen. Polvillaan könyävä näyttelijä herättää erikoispuvun henkiin. Jättimäisen plussan saa myös väliaikatarjoiluun kuuluva valtava, vihreäksi kuorrutettu jättimuffinsi.

shrek2

Joitain kauneusvirheitäkin näytökseen on eksynyt. Suurentavasta jättipuvustaan huolimatta Petrus Kähkönen jää koossaan Aasia esittävän Matti Leinon varjoon. Myös nelijalkaiselle moottoriturvalle kirjoitetut laulut antavat paremmin mahdollisuuden musiikilliseen revittelyyn. Matti Leino hoitaa osansa upeasti, mutta Petrus Kähköselle olisi suonut vielä useampia hetkiä loistaa. Satuhahmojen kimeät puheäänet puuroutuvat myös aika ajoin vaikeaselkoiseksi hötöksi. Ja jos nyt aivan pieniin yksityiskohtiin saa mennä, olisi castingissa voinut kiinnittää Fionan kasvupyrähdykseen hieman enemmän huomiota. Kolmen näyttelijän esittämä kasvutarinallinen kappale on koskettava, mutta teini-ikäinen Fiona näyttää aivan yhtä vanhalta kuin aikuinen Fiona, vaikka hänen pitäisi olla vain himpun verran pikkuprinsessaa vanhempi. Pieruvitseillä ei sentään kalastella liiaksi irtonauruja. Vähempikin olisi mielestäni riittänyt, mutta jättimusikaalissa sellainen ei varmasti ole mahdollista.

Teemoiltaan näytelmä on hyvin ajankohtainen. Hahmojen kohteleminen epäoikeudenmukaisesti vain heidän erilaisuutensa takia riipii varmasti jokaisen katsomossa istuvan lapsen oikeudentajua. Aurinkokukkalipun alla marssivat ja friikkimaan laulua hoilaavat hahmot ovat selvä viittaus sateenkaarilippuun queer-termiin. Erinomaisia muistutuksia tässä ajassa siitä kuinka meillä kaikilla on oma arvomme. Peacock-teatterin penkissä istuessani en voi kuin pohtia, että tämän näytöksen jälkeen ei yksikään aikuinen voi lapselleen perustella, miksi erilaisuus olisi kenessäkään huonontava piirre.

allekirjoituslaura

★★★☆☆
Shrek ­– Koko perheen jättimusikaali
Helsingin kaupunginteatteri Peacock-teatterissa
Suomennos ja ohjaus: Kari Arffman
Kapellimestari: Risto Kupiainen
Rooleissa: Mm. Petrus Kähkönen, Anna-Maija Tuokko, Matti Leino, Kari Arffman

Eoin Colfer: Artemis Fowl

”Yhteen sydämenlyöntiin ei tapahtunut mitään. Tai ehkä kahteen. Sitten Holly tunsi miten taikuus ampaisi ylös hänen käsivarttaan kuin sähköisku peikkoaidasta. Hän kavahti pystyyn ja horjui holtittomasti ympäri huonetta. Maailma kieppui hetken hänen silmissään huimaavana kaleidoskooppina, ja kun se asettui taas aloilleen, hänen tappiomielialansa oli tipotiessään.”

artemisfowl1

Artemis Fowl on 12-vuotias. Siitä huolimatta hän on rikollisnero, jolla on sekä resursseja että älliä suorittaa hämmästyttäviä ja jotakuinkin laittomia operaatioita ympäri maailmaa. Pojan viimeisimmät tutkimukset osoittavat maailman olevan paljon taianomaisempi kuin tavalliset ihmiset ymmärtävätkään.

Artemis on saanut haltuunsa kopion keijujen pyhästä Kirjasta. Teini-ikäinen rikollisnero kehittää suunnitelman, joka onnistuessaan takaisi hänelle sievoisen summan rahaa. Artemis kidnappaa menninkäiskomisario Holly Shortin ja pitää tätä vankina kartanossaan, Fowl Manorissa, lunnaita vastaan. Alkaa keijujen ja pojan välinen taistelu, jossa ei vältytä peikoilta, varkailta eikä läheltä piti –tilanteilta.

Tartuin Artemis Fowliin erään kirjallisuuden opintojen kurssin puitteissa ja nostalgiasyistä. Olen lukenut sarjan nuorempana lähes kokonaan, mutta nyt ensimmäistä osaa uudelleen lukiessani tajusin, etten muista juonesta juuri mitään. Muistan tosin pitäneeni sarjasta nuorempana ja tunteet pysyivät samankaltaisina kertauskierroksen jälkeenkin.

Teos on täynnä hauskoja sattumuksia ja hieman hullunkurisia hahmoja. Artemis on pikkuvanha ja viiltävän älykäs, mutta jostain syystä hän ei tunnu ollenkaan ärsyttävältä. Hänen hämmentäviä tapojaan seuraa lähinnä kiinnostuksella ja seuraavaa juonenkäännettä odottaa innolla. Artemiksen hovipalvelija Butler on suuresta koostaan ja kuolettavista taisteluliikkeistään huolimatta varsin isällinen hahmo.

Keijujen puolella komisario Holly Short tuo teokseen mukaan tyttöenergiaa ja näpsäkkää toimintaa. Komentaja Root ja teknikko Foaly sanailevat keskenään niin, että muutaman kerran nauroin ääneen. Kun mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin lisää takuuvarmasti toimivan juonen, on lukunautinto taattu. Kirjaa ei myöskään ole pituudella pilattu, vaan sen lukee varsin nopeasti ja vaivattomasti.

Kunhan muilta lukuprojekteiltani ehdin, etsin käsiini varmasti myös sarjan toisen osan, Artemis Fowl: Tehtävä Pohjoisessa.

allekirjoitusminna★★★☆☆ (Ehkä kolme ja puoli?)
Eoin Colfer: Artemis Fowl
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2001
Sivuja 292
Luettavaksi kirjastosta.