Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Liekö mikään asia maailmassa niin tiiviisti mukana kaikissa elämämme vaiheissa kuin ruoka? Notkuvien pöytien äärellä vietetään perhejuhlat, lapsuudesta muistetaan joulukinkun lisäksi kesäiset eväsretket. Syömme ilosta ja surusta, yhdessä ja yksin. Parhaat ruokamuistot palaavat mieleen ja kielelle vielä vuosienkin päästä. Leena Parkkisen uusimmassa teoksessa ruoka näyttelee tärkeää roolia. Se ei ole kirjan päähenkilö, mutta kaiken takana vaikuttava alkukantainen voima.

saadyllinen-ainesosa-2

Parkkisen viime vuonna ilmestynyt historiallinen rakkausromaani Säädyllinen ainesosa sijoittuu suurimmaksi osaksi 1950-luvun Helsinkiin. Saara on muuttanut maalta pääkaupunkiin miehensä työn perässä. Pienen Elias-poikansa kanssa nainen rakentaa kotia Töölöön (kuvittelen, että naapuritalooni) miehensä viihtyessä töissä. Uudenlaista säpinää hiljainen Saara saa elämäänsä kohdatessaan yläkerrassa asuvan Elisabethin. Seurallinen nainen rakastaa ruokaa ja pitää mieluusti herskyviä illalliskutsuja. Naiset ystävystyvät, molempien menneisyydessä tuntuu olevan asioita, joita ei kerrota ruokapöydässä koko juhlaväen edessä.

Säädyllinen ainesosa avautuu lukijan eteen kuin herkullinen ruokalista. Kirjaimellisesti. Kirjan luvut on nimetty löyhästi tapahtumiin liittyvien ruokalajien mukaan. Kirjan sivuilla pääset nauttimaan niin ruusujäätelöä kuin höyrytettyjä nakkeja ja sitruunalimonaadia. 1950-luvun kuvaus on kerrassaan herttaista, romantisoituja menneisyyden kuvauksia noukkii kirjan sivuilta kuin karamelleja suklaarasiasta.

Säädyllinen ainesosa on kaikin puolin valloittava kirja, mutta vielä yhden oikolukukerran se olisi vaatinut, sen verran harmittavia lyöntivirheitä tekstissä oli. Myös juonen rytmitystä olisi voinut pohtia vielä uudemman kerran. Alun verkkaisuus sai minut unohtamaan kirjan viikoiksi, kun taas viimeisillä sivuilla juoni kerittiin kasaan hätäisesti. Olo oli kuin La La Landin loppukohtauksessa. Saaran ja Elisabethin tarinat takautumineen ja pitkine kirjeineen tekevät kerronnasta välillä turhan poukkoilevan. Vaikka kaikki mausteet lopussa muodostavatkin herkullisen keitoksen, puskevat hämmentävät yksityiskohdat ja vihjailut kirjan alkuosassa läpi kuin liian tuju tupsautus chilijauhetta.

Pienistä rosoisuuksista huolimatta en voi antaa Parkkisen kirjalle vähempää kuin neljä tähteä. Säädyllinen ainesosa muistuttaa lukijalle, että maailma oli varsin erilainen vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, eivätkä kaikki edelleenkään saa nauttia yhtäläisistä vapauksista. Rakkaus, intohimo ja oman itsensä löytäminen kulkevat välillä käsi kädessä, toisinaan ne vievät aivan eri poluille. Mutta oli elämäntilanne mikä hyvänsä, aina voi vähän herkutella.

allekirjoituslaura

★★★★
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos, 2016
Sivuja 335
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Sarah J Maas: A Court of Thorns and Roses (ACOTAR #1)

Seuraava arvio saattaa olla asteen verran puolueellinen: rakastan nimittäin tämän sarjan kakkososaa ja olen lukenut sen nyt nejä kertaa. Tämän kyseisen avausosan olen nyt lukenut kahdesti, enkä siis voi oikeastaan olla vertaamatta näitä kahta toisiinsa. Mutta yritetään nyt silti…

bibobook_acotar2

A Court of Thorns and Roses on samannimisen sarjan avausosa ja se ilmestyi vuonna 2015. Sarah J Maasin toinen sarja, Throne of Glass, oli jo saavuttanut  jonkin verran suosiota ja olin itse ahminut kolme ensimmäistä osaa muutamassa viikossa edellisenä keväänä. (ToG:a on nyt jo viisi osaa!) Toivoin siis ACOTARia joululahjaksi toissa vuonna ja sain sen, mutta mulla meni useampi kuukausi ensimmäisellä kerralla, kunnes tartuin siihen.

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa haltiat ja ihmiset elävät samassa maailmassa ja heidän välillään on vuosituhansia veristä historiaa. Päähenkilö Feyre asuu ihmisten alueella suuren haltioiden asuttaman alueen kärjessä. Hänen perheensä on köyhä, mikä pakottaa Feyren metsästämään ruokaa. Eräänä päivänä hän tappaa valtavan suden, joka osoittautuu haltijaksi. Viikon kuluessa perheen mökkiin ilmestyy haltia, joka vaatii Feyreltä tämän omaa elämää vastineeksi kuolleen haltian hengestä. Verivelasta alkaa seikkailu, joka muuttaa Feyren koko elämän.

Suosittellen sarjaa lämpimästä kenella tahansa fantasiasta, seikkailusta ja romantiikasta pitävälle. Takaan, ettet pety. Etenkin jos jaksat lukea sekä avausosan että jatko-osan.

Jos et ole lukenut kirjaa ja haluat lukea sen, lopeta lukeminen nyt.

No niin, täältä pesee niitä spoilereita. Mökkin muratutuva haltija, Tamlin, vie Feyren mukanaan Prythianiin, Kevään valtakuntaan (Vai hoviin? Mä luen näitä englanniksi, enkä tiedä, mikä oikea suomennos on…). Feyren tulee elää siellä loppuelämänsä maksaakseen velkansa tappamastaan haltiasta. Asiat eivät kuitenkaan ole hyvin Kevään valtakunnassa, sillä haltijoiden maita riivaa sairaus, joka heikentää heidän taikuuttaan ja liimaa heidän kasvoilleen tanssiaismaskit.

Useista vaaroista ja maskista huolimatta Feyre rakastuu Tamliniin (tan-tan-taa) ja kaikki on ah niin ihanaa. (Näitä kohtauksia on niin vaikea lukea uudelleen, kun miettiin mitä kakkososassa tapahtuu, mutta siitä lisää kohta.) Prythianin sairaus kuitenkin voimistuu ja Tamlin lähettää Feyren takaisin ihmisten maailmaan turvaan. Rakkaudesta kipeä Feyre ei tyydy kohtaloonsa, vaan palaa Prythianiin ja suuntaa haltijoiden pyhän vuoren alle pelastaakseen rakastettunsa ja tämän kansan. Käy ilmi, että sairaus on ollut haltioita hallitseva Amarantha, kilpailevan kuninkaan komentaja Hybernistä. Amarantha asettaa Feyrelle kolme koetta, jotka suoritettuaan sekä Feyre että Tamlin ja tämän kansa pääsevät vapaaksi.

Feyre suorittaa kokeet onnistuneesti, mutta Amarantha kiduttaa ja tappaa ihmistytön silti. Kuin ihmeen kaupalla sekasorrossa Amarantha kuitenkin kuolee ja haltijat vapautuvat. Feyre, joka herätetään henkiin, ja Tamlin palaavat Kevään hoviin.

Paitsi että, kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. Kokeiden aikana Feyre tekee sopimuksen Yön valtakunnan korkeimman lordin, Rhysandin, kanssa. Rhysand pelastaa Feyren, jos tämä viettää viikon kuukaudessa Rhysin kanssa. Nämä kohtaukset ovat omia lemppareitani. Maasin tapa kuvata sitä, miten Feyren mieli murtuu Amaranthan pimeässä sellissä ja miten Rhysin herättämät tunteet, viha epätoivon sijaan, saavat Feyren pysymään hengissä, on mestarillista. Rhysistä maalataan pahiksen kuvaa koko tarinan ajan, mutta lukijasta tuntuu koko ajan, että hän on Feyren puolella. Lopussa Rhys on ainoa, joka yrittää tappaa Amaranthan ennen kuin kirous on murrettu.

Henkilökohtaisesti Tamlin ärsytti minua alusta saakka. Liian perinteisen komeaa suojelevaa tyyppiä – liian satuprinssi. Vuoren alla hahmo otti aivoon vielä enemmän, lähinnä siksi, että Feyre teki kaikkensa Tamlinin ja tämän kansan pelastamiseksi. Hän tuhosi itsensä ja lopulta kuoli, jotta haltijat saisivat vapautensa ja mitä Tamlin teki? Ei mitään. Ajattelin näin jo ensimmäisellä lukukerralla ja toisella kerralla (kakkososan lukemisen jälkeen) tunne vain korostui entisestään. Voi luoja mikä aasi, Tamlin siis.

Kerronnallisesti ACOTAR on taattua Maasin laatua ja maailman rakentaminen on aivan omaa luokkaansa. Mukana on kiehtovia pieniä yksityiskohtia ja halu tietää maailmasta lisää kasvaa jokaisella sivulla. Asiat eivät todellakaan ole niin yksioikoisia kuin miltä ne näyttävät. Lisäksi tarinan hahmot on rakennettu erittäin hyvin (Feyre muistuttaa hieman Aelinia Throne of Glassista) ja he kehittyvät valtavasti jo kahden kirjan aikana.

Jos et ole vielä lukenut kakkososaa, A Court of Mist and Furya, niin suosittelen jatkamaan. ACOTARissa on vähän sama juttu kuin Throne of Glassissa, ensimmäinen osa keskittyy hahmojen luomiseen ja maailman rakentamiseen, seuraavissa osissa päästään enemmän kiinni toimintaan.

Nyt, jos et ole lukenut ACOMAFIa, etkä halua spoilereita, lopeta lukeminen. Seuraavassa asiaa molemmista kirjoista.

Kuten sanottu, ACOTARin lukeminen kakkososan tapahtumat tietäen oli tuskallista. Toki ilman ykkösosan tapahtumia Feyre ja Rhysand eivät koskaan tapaisi. Ja jos Tamlin ei käyttäytyisi niin kuin hän käyttäytyy, kakkososa ei olisi läheskään niin kiinnostava.

ACOMAFin tapahtumat avaavat Rhysin motiiveja myös todella paljon ja ykkösosaa lukiessa on herkullista huomata, miten jo siellä on paljon viitteitä Rhysandin ja Feyren tulevaisuudesta. Itseasiassa jo aivan kirjan alussa Feyre kävelee Kevään hovin puutarhassa ja tuntee, että häntä seuraa joku näkymätön, joka kikattaa. Näitä taitaa olla kaksi, eli ne voisivat olla Nuala ja Cerridwen. (Onko kellään muulla tullut sama ajatus?) Aivan kirjan alussa puhutaan myös Feyren kotiinsa tekemistä maalauksista, jotka Rhys tuo ilmi ACOMAFin viimeissä luvuissa.

Kaikki tässä sarjassa, kuten yleensäkin Maasin teoksissa on loppuun saakka mietittyä. Ja se viehättää allekirjoittanutta hyvin paljon. Seuraavassa arviossani pureudutaan tiukemmin A Court of Mist and Furyyn ja voin taata, että siitä tekstistä tulee aivan yhtä pitkä ja polveileva kuin tästäkin. Jos olet lukenut molemmat sarjan kirjat, niin kerro ihmeessä kommenteissa, mitä tykkäsit!

allekirjoitusminna

★★★★
Sarah J Maas: A Court of Thorns and Roses (ACOTAR #1)
Bloomsbury, 2015
Sivuja 416
Luettavaksi omasta hyllystä

Haanpää & Riikonen (toim.): Sanasinfonia – Novelleja Sibeliuksesta

Luulen, että keneltäkään hämeenlinnalaiselta tai joskus siellä asuneelta ei voinut mennä ohi se, että vuonna 2015 vietettiin Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Säveltäjämestarin syntymästä tuli 8. joulukuuta 2015 kuluneeksi 150 vuotta. Jannen syntymäkaupunki otti juhlasta kaiken irti, julistautuipa se jopa Sibelius-pääkaupungiksi. Lukuisten konserttien ja juhlallisuuksien lisäksi Sibeliusta muistettiin myös kaunokirjallisella kentällä. Sanasinfonia ­­– Novelleja Sibeliuksesta on kahdeksan lyhyen kertomuksen kokoelma, jonka punaisena lankana on – yllätys yllätys – säveltäjä itse.

sanasinfonia-2

Totta puhuakseni olisin mitä luultavimmin kävellyt teoksen ohi nopealla kirjastopyrähdykselläni, jos teoksen kansi ja etenkin siihen painettu nimi eivät olisi kummitelleen pitkään Facebook-virrassani. Kirjan toinen toimittaja, ja kokoelman idean keksinyt Marika Riikonen on työtoverini Hämeen Sanomien vuosiltani. Novellit eivät yleensä juuri kiinnitä huomiotani, mutta tällaisten kontaktien avulla lukulistalla vähemmän nähtyyn kirjoitustyyliin on helpompi tarttua.

Novellien kirjoittajille on teoksen esipuheen mukaan annettu varsin vapaat kädet. Tekstit saavat olla täyttä fiktiota, mutta ne voivat myös turvautua historialliseen tarkkuuteen. Jean Sibelius on toki oltava tekstissä läsnä, mutta pelkkä etäinen helähdyskin riittää. Antologiaan onkin saatu hyvin erilaisia tekstejä. Osassa kerrotaan Sibeliuksen omasta elämästä, muutamat novellit taas sijoittuvat nykyaikaan, jossa säveltäjästä on jäljellä enää suuret muistot ja musiikki.

Kokoelman novelleihin on saatu loihdittua kauniita oivalluksia, mutta myös puuduttavaan keskinkertaisuuteen on välillä luisuttu. Ensimmäinen novelli, Petri Tammisen Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa, alkaa ikävystyttävän esseemäisesti, mutta novellin loppupuoli Sibeliuksen päiväkirjan muodossa on humoristinen ja säveltäjän syviä tuntoja luotaava. Polttopisteen suuntaaminen myöhempinä vuosinaan kaljuuntuneen säveltäjän hiuskuontaloon on hauska ja omaperäinen näkökulma. Maritta Lintusen Rapallo ja Jarkko Martikaisen Jossain ruoho on vihreämpää soljuvat ohi helppolukuisina, mutta suurempia muistijälkiä jättämättä. Jyrki Vainosen Lintu puolestaan kertoo kauniin tarinan surutyöstä, ja kuinka musiikki voi olla siinä läsnä. Henkilökohtaisella tasolla minua liikuttivat Olli Jalosen maalaamat hämeenlinnalaiset maisemat sekä Miina Supisen kuvailemat tapahtumat Töölössä. Omista kotinurkistaan on aina ilo lukea. Myös Anneli Kanto ja Emmi Itäranta ovat päässeet kirjoittamaan omat Sibelius-novellinsa.

Sanasinfonia luo lukijalle tavoitteensa mukaisesti uusia näkökulmia Sibeliukseen. Vaikka tarinat eivät ole tosia, tekevät ne säveltäjästä edes hieman helpommin lähestyttävän kuin musiikkiopiston seinälle ripustettu tuimailmeinen mustavalkokuva. Novelleja lukiessa mielessä pyöri myös Enni Mustosen Ruokarouva, jonka suurimmaksi osaksi fiktiivisissä juonikuvioissa Sibelius oli keskeisessä roolissa. Osa teksteistä olisi kaivannut lisää näkökulman hiomista, ja kirjan fonttivalinta kummallisine koukeroineen vielä yhtä palautekierrosta. Kokonaisuutena teos jää silti varmasti yhdeksi pitkäikäisimmistä Sibeliuksen juhlavuoden teoksista.

allekirjoituslaura

★★★½
Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia ­ Novelleja Sibeliuksesta
Karisto, 2015
Sivuja 148
Luettavaksi kirjastosta

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Kaksi viikkoa sitten aloitetulla klassikkolinjalla jatketaan: edellisessä arviossani kirjoitin Virginia Woolfin Mrs. Dallowaysta, tänään vuorossa on Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri.

bibovanhusjameri

Vanhus ja meri (1952) on modernin kirjallisuuden klassikko. Vuonna 1952 julkaistu teos kertoo vanhan kuubalaisen kalastajan Santiagon tarinan. Kirjan alussa Santiago on ollut 84 päivää ilman kalaa. Joka päivä hän lähtee merelle, mutta palaa tyhjin käsin. Eräänä päivänä hänen onnensa kuitenkin kääntyy: vanhuksen siimaan tarttuu kala, oikea vonkale. Viisi metriä pitkä hirviö vetää Santiagoa ja tämän venettä kauas ulapalle, mutta vanhus ei suostu päästämään irti. Kala ja mies kamppailevat elämästä ja kuolemasta. Lopulta kala väsyy ja vanhus voittaa, mutta sitten tulevat hait. Vanhus viettää päiviä meren armoilla vain muutama pikkusintti ruokanaan ja ehtyvät voimat huolenaan.

Teoksen perusjuoni on hyvin yksinkertainen ja tapahtumat kerrotaan simppelisti ilman korulauseita tai koukeroita. Pituuttakin tarinalla on vain 130 sivua. Luku-urakka eteni siis jouhevasti ja ilman sen suurempia ongelmia – kunnes lopussa tajusin, etten ollut miettinyt teoksen suurempaa merkitystä lukiessani juuri ollenkaan. Jälkikäteen ajatellen tarinasta löytyy isojakin teemoja, kuten elämä ja kuolema, sekä ihmiselämän lopun vääjäämättömyys. Jostain syystä nämä asiat ponnahtivat mieleen vasta lukukokemuksen jälkeen.

Vanhus ja meri ei herättänyt minussa kovinkaan intohimoisia tunteita puolesta eikä vastaan. Itseasiassa koko kokemus oli aika kädenlämpöinen. Enemmänkin olisi tietysti voinut odottaa, sillä teos on voittanut Pulitzer-palkinnon ja auttanut Hemingwayta kohti kirjallisuuden Nobelia vuonna 1954. Omalla kohdallani tämä ei kuitenkaan iskenyt.

Ymmärrän kuitenkin mistä kulttimaine tulee. Hetken tarinaa pohdittuani ymmärsin, että se lähettää sittenkin varsin kovan viestin. Vanhus taistelee tarinassa merta, kalaa ja omaa kehoaan vastaan väsymättä päiväkausien ajan. Iästään huolimatta hän ei kertaakaan luovuta. Ja se, on kirjan paras anti. Koskaan ei saa luovuttaa. Taistelemisessa on oma kunniansa.

”Mitä teen sitten, jos se päättää lähteä alas, sitä en tiedä. Mitä teen, jos se sukeltaa pohjaan saakka ja kuolee, sitäkään en tiedä. Mutta jotakin minä teen. Montakin temppua voi tehdä.”

allekirjoitusminna

★★½
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentanut Tauno Tainio
Tammi, 1983
Sivuja 130
Luettavaksi kirjastosta