Vieraskynä: Valloittava ja hurmaava bookstagram

Alkusanat: Luet tällä hetkellä Bibbidi Bobbidi Bookin ensimmäistä vieraspostausta eli tämä teksti ei ole lähtöisin minun tai Lauran näppäimistöstä. Sen sijaan tekstin on meille tuottanut ihana Ulla, joka pyörittää Instagramissa maailman söpöintä kirjoihin keskittyvää tiliä. Lisää tietoa tästä ja bookstagram-ilmiöstä alla olevassa postauksessa. Nauttikaa! –Minna

p.s. Jos juuri sinulla on aihe mielessä, joka sopisi blogiimme, laita sähköpostia bibobookblogi@gmail.com, niin jutellaan lisää!

bibobook_bookstagram1

Viime syksynä Instagramia selatessani minä löysin ne: sadat ja tuhannet käyttäjätilit, joissa keskitytään julkaisemaan kuvia kirjojen kansista, sivuista, selkämyksistä, kirjahyllyistä ja kirjoihin liittyvistä fanituotteista. Kuvateksteissä puhutaan kirjallisuudesta, arvioidaan, vinkataan, kerrotaan ketkä fiktiiviset henkilöt kirjoittaja haluaisi mukaansa autiosaarelle ja ollaan yleisesti ottaen rakastuneita kirjoihin. Hullaannuin. Mikä on tämä maaginen maailma Instagramin poutaisessa suvannossa?

Kirjakuvia julkaisevia tilejä tarkastellessani minulle kävi selväksi, että ilmiön nimi on bookstagram. Vakiintunutta suomalaista vastinetta termille ei ole, mutta esimerkiksi kirjagram tai kirjainstagram voisi toimia. Idea on varsin yksinkertainen: tilin ylläpitäjä julkaisee tilillään pääasiallisesti kirjoihin liittyvää kuvamateriaalia.

Bookstagram on iso juttu maailmalla ja suosituimmilla bookstagrammaajilla on kymmeniätuhansia seuraajia Instagram-tileillään. Sen sijaan Suomessa ilmiö on vielä varsin tuntematon. Suurimmalla osalla kotimaisista kirjablogeista on kyllä Instagram-tilit, mutta tiliä käytetään pääasiallisesti blogin sosiaalisen median kanavana, eikä Instagram-tilin seuraajakuntaa pyritä kasvattamaan tavoitteellisesti. Kansainvälistä tyyliä ja näyttävyyttä löytyy kuitenkin ainakin kotimaisista @in_search_of_peter_pan, @bookwoods_ ja @indaylights -tileistä.

Bookstagramissa keskeistä onkin sommittelu ja esteettisyys. Seuratuimmat bookstagram-tilit ovat visuaalisesti kauniita, huolella suunniteltuja ja taidolla toteutettuja. Kuvien tyyli vaihtelee tilikohtaisesti: yhden bookstagrammaajan kuvat ovat värikkäitä ja suloisia kuin karkit, toisen kuvat ovat täynnä mitä erikoisempaa rekvisiittaa ja oheistuotetta, kolmas on minimalisti ja kuvaa pääasiassa valkeita sivuja ja vihreitä kasveja. Kirjojen ympärille asetellaan kuvissa tyypillisesti kynttilöitä, kahvi- tai teekuppeja, kukkia, käpyjä, funko pop -figuureita, huiveja, silmälaseja, koruja, fanituotteita tai keijukaisvaloja, ja kuvien lavastamisessa vain mielikuvitus on rajana.

Vaikka bookstagram saattaakin päälle päin näyttäytyä pääasiallisesti kauniiden kuvien esittelyltä, loppujen lopuksi kyse on yhteisöllisyydestä ja jaetusta rakkaudesta kirjoja kohtaan. Siitä, että yhdessä hehkutetaan keväällä ilmestyvää jatko-osaa suosikkikirjasarjaan, jaetaan kirjasuosituksia ja kommentoidaan uutuusteoksia. Koska minäkin halusin mukaan, pari kuukautta bookstagram-ilmiötä ihasteltuani päätin kokeilla itsekin.

Näin siinä kävi: Kahdessa kuukaudessa olen onnistunut ottamaan noin 1000 valokuvaa kirjoista, julkaisemaan niistä nelisenkymmentä Instagramissa ja haalimaan kasaan noin 900 seuraajan joukon. Olen todennut, että tämä on samanaikaisesti hurjan kiehtova harrastus että mielenkiintoinen haaste. Tällä hetkellä tavoitteenani on, että puolen vuoden kuluttua tiliäni seuraisi 3000 kirjallisuusintoilijaa. Jos haluat lähteä mukaan seuraamaan projektiani, minut löytää Instagramista nimimerkin @tarinannuppuja takaa. Kannattaa käydä kurkkaamassa myös Bibbidi Bobbidi Book -blogin ihanan Minnan bookstagram-tili @minnasbookshelf!

bibobook_bookstagram3

Seitsemän vinkkiä tavoitteelliseen bookstagrammaamiseen

1 | Valitse tilillesi napakka nimi. Tyypillisestä bookstagram-tilin nimestä löytyy joko sana “book”, “chapter”, “page” tai “read”. Englanninkielinen nimi on hyvä, mikäli haluaa tavoitella kansainvälistä seuraajakuntaa.

2 | Hyödynnä valo. Älä ota kuviasi illalla pimeässä saunassa, vaan pyri kuvaamaan lähellä ikkunaa päivänvalossa, jotta kuvista tulee hyvälaatuisia ja raikkaita.

3 | Julkaise säännöllisesti. Mitä useammin julkaiset kuvia, sitä useammin muut käyttäjät löytävät tilillesi. Säännöllinen postaustahti auttaa kasvattamaan seuraajiesi määrää.

4 | Osallistu. Kommentoi toisten kuvia, ota osaa lukuhaasteisiin ja ystävysty toisten bookstagrammaajien kanssa. Ilmiössä hienointa on lämmin yhteisö.

5 | Kiinnitä huomiota siihen, miltä kuvasi näyttävät vierekkäin tililläsi. Hyvä ohjelma feedin suunnitteluun on esimerkiksi Unum, jonka voi ladata ilmaiseksi ainakin iOS- ja Android-käyttöjärjestelmien puhelimille.

6 | Käytä hashtageja, joilla muut löytävät kuvasi. Näppäriä hashtageja, joilla pääset alkuun, ovat esimerkiksi #bookstagram #bibliophile #bookstagrammer #bookphotography #igreads #beautifulbooks #bookish ja #bookworm.

7 | Inspiroidu toisten bookstagrammaajien tileistä! Omia suosikkejani ovat muun muassa @silkreads, @whisperingspines, @therusticwindow, @katelynnreads, @stefiereads, @readinglikeroyals ja @flippingchapters.


bibobook_ulla_vieraskyna

Ulla on jyväskyläläinen kirjallisuudenopiskelija ja innokas bookstagrammaaja, joka rakastaa satukirjoja ja itkee, vaikka tarinassa olisi onnellinen loppu. Ullan bookstagram on @tarinannuppuja.

Mainokset

Maria Jotuni: Huojuva talo

En ole sitten lapsuudessani luukuttamieni kasettikuunnelmien ollut suuri äänikirjojen ystävä. Aina välillä yritän uppoutua luetun tarinan maailmaan, mutta jokin siinä aina tökkää. Kirjastosta lainatulle cd-levypaketille ei olekaan enää kotona soitinta (tämän tajuaminen oli hälyttävää!) tai sitten lukijan äänessä jokin särähtää omaan korvaani. Oikeanlaisen äänikirjan löytäminen on ollut minulle hankalaa senkin vuoksi, että nykykirjoja ääneen luettaessa on kuulijan vaikea päätellä kuka kirjan hahmoista on äänessä. Tämän vuoksi minulta jäi kesken viime syksynä Riikka Pulkkisen Totta.

Huojuva talo (2)

Tämän kevään aikana olen vihdoinkin kuunnellut loppuun asti ensimmäisen äänikirjan näin aikuisiällä. Yle Areenan valikoimasta päätyi jokin talvinen päivä soimaan Maria Jotunin Huojuva talo. Lean ja Eeron piinallisesta avioliitosta kertova kirja on vahvaa kuunneltavaa. Vaikka teos on valmistunut jo 1930-luvulla, ovat monet sen käsittelemät teemat ja reaktiot edelleen ajankohtaiset. Tapaamme selittää omaa ja läheistemme käytöstä parhain päin, vaikka siihen ei olisi syytä. Henkisen ja fyysisen väkivallan leimaamasta parisuhteesta on ollut vaikea lähteä ennen ja on se raskasta edelleenkin. Joltain osin kertomus nostaa ilmoille menneen maailman pölyjä. Vaikka Lea onkin monella tapaa itsenäinen, kahlitsevat vanhanaikaiset sukupuoliroolit häntä edelleen. Myös henkilöhahmojen ajatukset rakkaudesta ja elämästä ovat nykyajan näkökulmasta tarkasteltuna ajoittain jopa humoristisia.

Jotunin teoksen on Ylelle lukenut Erja Manto, ja tämän kokemuksen perusteella olen valmis siirtymään hänen perässään muidenkin äänikirjojen pariin. Manton ääni on eloisa, mutta myös miellyttävän matala. Hän eläytyy lukemaansa tekstiin, ja vaikka hän ei varsinaisesti äänillä luekaan kuten lapsille satukirjoja, on henkilöhahmoilla eri elämänvaiheissa erilaisia äänenpainoja. Erityisen hyvin Manto eläytyy tyttölasten viattomaan ja pohdiskelevaan puheenparteen. Monella tapaa kirja tuntui mielessäni henkilöityvän jopa enemmän Mantoon kuin Jotuniin. Jos olisin lukenut teoksen itse, olisi se varmasti herättänyt erilaisia ajatuksia. Äänikirjoissa kuten podcasteissakin lukijan ääni on todella merkittävässä roolissa. Jos puhetyyli ei nappaa, kiinnostavakin sisältö jää kuuntelematta.

Kuuntelin äänikirjan kokonaan Yle Areenan mobiilisovelluksella, joka kaipaisi mielestäni vielä hiomista. Oikean kappaleen löytäminen kuuntelukertojen välissä vaati selailua. Kätevintä olisi, että sovellus lähtisi soittamaan tarinaa automaattisesti oikeasta kohdasta play-nappia painettaessa. Toki syy saattaa olla oma huolimattomuuteni, ehkäpä joku teistä osaa sanoa, jos tällainen ominaisuus sovelluksesta löytyykin. Myöskään soittonopeuden kiihdyttäminen ei taida olla Areenassa mahdollista. Tätä kikkaa käyttävät ilmeisesti äänikirjojen himokuuntelijat, ja olisihan sitä tehokkuuden nimissä hauska kokeilla. Yleisesti Areenan äänikirjatarjonta perustuu vahvasti vanhoihin kirjoihin ja klassikoihin. Toisaalta on hyvä, että Areena ei lähdekään kilpailemaan maksullisten äänikirjasovellusten kanssa, sillä kirjauutuuksia kyllä varmasti luetaan äänikirjoiksi muutenkin. Areenan valikoimista puolestaan voi napsia kirjoja, joihin tuskin tulisi itse tartuttua, ja joita ei varmaankaan löydy kovin monesta muusta digisovelluksesta.

Huojuva talo oli Manton lukemana viihdyttävä, mutta ei kuitenkaan niin koukuttava, että olisin jaksanut ahmia teosta kovin nopeaan tahtiin. Työmatkoja paarustaessa äänikirjan kuuntelemiseen meni sen verran pitkä aika, että kirjan alkupään juonikuviot ovat jo iloisesti pyyhkiytyneet pois päästäni. Tämä oli kuitenkin rohkaiseva kokemus, ehkä minustakin vielä tulee äänikirjaihminen. Jotunin tekstissä tuli hyvin ilmi se, kuka milloinkin puhuu, ja minulle sopivan lukijan löytyminen nosti kiinnostusta entisestään. Huojuvan talon koskettavien viimeisten sanojen jälkeen aloin kuunnella heti perään Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Juhani Rajalinin Avarasta luonnosta tuttu ääni on rauhoittava, ja tuo mukavan säväyksen kansallisromaaniin. Teos ei kuitenkaan sovi yhtä hyvin äänikirjaksi kuin Huojuva talo, jokaisen repliikin aloittava puhujan nimi on uuvuttavaa kuunneltavaa etenkin dialogissa.

Mitkä ovat sinun äänikirjasuosikkisi? Millä sovelluksella niitä kuuntelet? Haluan ehdottomasti jatkaa testailuja.

allekirjoituslaura

★★★ ½

Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava, 1963
Äänikirja
Lukija: Erja Manto
Kuunneltavaksi Yle Areenasta

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Marissa Meyerin paljon hehkutusta kerännyt Cinder oli istunut kirjahyllyssäni yli vuoden ennen kuin tartuin siihen muutama viikko sitten. Olin lukenut kirjasta noin 60 sivua ja sitten unohtanut sen kokonaan. Ja hitsit, se oli sittenkin hyvä.

bibobook_cinder2

Cinder aloittaa The Lunar Chronicles -sarjan, jota on tähän päivään mennessä ilmestynyt viisi osaa. Tarinat ovat uudelleenkerrontoja perinteisistä saduista ja nimensä mukaisesti Cinder perustuu löyhästi Tuhkimoon.

Cinder on Uuden-Pekingin lahjakkain mekaanikko. Hän on kyborgi, eli hänen kehonsa koostuu osittain koneen osista. Cinderin jalka ja käsi ovat metallisia, ja hänen aivoihinsa on istutettu jotakin, joka muistuttaa tietokonetta. Cinderin verkkokalvoille heijastuu tietokoneen ruutua muistuttava näyttö, jolla hän pääsee käsiksi internettiin ja joka myös havaitsee ihmisten kertomat valheet. Eräänä päivä Cinderin verstaalle tupsahtaa Kai, Uuden-Pekingin prinssi, rikkoutuneen androidinsa kanssa. Cinder lupautuu korjaamaan robotin, mutta matkaan tulee mutkia.

Kyborgina Cinder on halveksuttu, sillä tulevaisuuden maailmassa kyborgit ovat kakkosluokan kansalaisia. 16-vuotias Cinder elää äitipuolensa Adrin ja sisartensa Peonyn ja Pearlin kanssa, ja tuo työllään perheelle rahaa. Maailmassa riehuu kuitenkin rutto, joka tappaa kansalaisia kiihtyvällä vauhdilla, ja johon ei ole olemassa vastalääkettä. Kun Cinderin sisarpuoli Peony sairastuu ruttoon ja joutuu karanteeniin, myy äitipuoli-Adri Cinderin koehenkilöksi tutkimukseen, jossa etsitään rutolle vastalääkettä.

Testeissä Cinderistä paljastuu kuitenkin jotakin poikkeuksellista ja alkaa näyttää siltä, että Cinder saattaisi olla vastaus maapallon ongelmiin.

Tässä kohtaa saatat ajatella, että tämä ei kuulosta kovinkaan paljon alkuperäiseltä Tuhkimolta. No, se on ihan totta, mutta tulossa on jotain paljon parempaa. Cinder ei seuraa orjallisesti vanhaa satua, mutta sen ominaisuudet ovat silti nähtävissä tarinassa herkullisesti.

Olen peräänkuuluttanut maailman rakentamista aiemmissa suurin piirtein samaan genreen sijoittuvissa kirja-arvioissani (esimerkiksi täällä) ja jälleen kerran voin todeta, että siinä on onnistuttu erinomaisesti. Neljännen maailmansodan jälkeinen maailma on täynnä kiehtovia kyborgeja ja androideja, sekä pieniä yksityiskohtia, joista ei tunnu saavan tarpeekseen.

Tarinan henkilöt ovat myös helposti lähestyttäviä ja pidettäviä. Cinderiä käy sääliksi, kun lukee miten hänen äitipuolensa häntä kohtelee. Samalla tyttö on kuitenkin pystyvä ja itsenäinen sankari, joka ei jää turhaan tuleen makaamaan, vaan ottaa asiat omiin käsiinsä. Lisäksi myös prinssi Kai on kaikessa hurmaavuudessaan hellyyttävä. Hän on  nuori hallitsija, joka laukoo typeriä vitsejä maailman johtajien kokouksessa, mutta ottaa silti johtajan viittansa vakavasti. Cinderin ja Kain romanssin kehittyminen on herkullista luettavaa ja sen verkkainen kehitys kutkuttavaa. Loppuratkaisu tuo kuitenkin tässäkin suhteessa yllätyksen.

Lunar Chroniclesin toinen osa, Scarlett, perustuu Punahilkkaan. Cinderin perusteella odotettavissa on jälleen toimintaa, romanssia ja tietenkin sama supermielenkiintoinen maailman, johon Cinderkin sijoittui. Odotan innolla seuraavaa osaa!

allekirjoitusminna

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)
Feiwel & Friends, 2012
Sivuja 390
Luettavaksi omasta hyllystä

 

Teatterissa: Spring Awakening

”Ja kerran, kun kaiken mä kerron, niin ehkä myös maailma ymmärtää.”

SA

Vuosisadat kuluvat, mutta teinien elämä ei ole koskaan helppoa. Oma paikka maailmassa pitäisi löytää, vaikka sisällä myllertävät uudet ja oudot tunteet. Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, millainen nuoren pitäisi olla. Paitsi nuorella itsellään. Kaikkien muiden tunteiden yläpuolelle nouse tasaisin väliajoin häpeä. Häpeä siitä mitä ja kuka on. Ympärillä olevat ihmiset osaavat empimättä kertoa ainakin, mikä nuoressa on vikana. Tampereen Työväen Teatterissa esitettävä Spring Awakening muistuttaa, millaisia epävarmuuden tyrskyjä nuorten sisällä pärskii.

Musikaali sai ensiesityksensä Yhdysvalloissa vuonna 2006, mutta se perustuu saksalaisen Frank Wedekindin jo vuonna 1891 kirjoittamaan näytelmään Frühlings Erwachen. Alkuperäisen näytelmän esittäminen kiellettiin ja sitä sensuroitiin, sillä se käsitteli ajalleen epätyypillisen avoimesti monia tabuina pidettyjä aiheita aina homoudesta teiniraskauteen.

Olisi ihana ajatella, että musikaalissa esitetty nuorten hätä olisi vain kaikua kaukaa, menneiltä vuosisadoilta. Että kenenkään ei enää tarvitsisi kätkeä omaa itseään eikä kärsiä henkisestä tai fyysisestä väkivallasta minuutensa vuoksi. Niin ei kuitenkaan ole. Seksin kyllästämässä nykymaailmassa seksuaalisuuteen liittyvien asioiden luulisi olevan arkipäivää, mutta nuoret kamppailevat edelleen monien tabujen ristitulessa. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Wendla (Inna Tähkänen) tutustuu omaan kehoonsa peittonsa alla. Itsetyydytys on aihe, jota ei juuri populaarikulttuurissa tai teattereiden lavalla nykypäivänäkään esitetä.

Vaikka näytelmä käsittelee häpeää, on se tehty häpeilemättä. Ennen väliaikaa nähdään seksikohtaus, jossa ei punastellen piilotella vällyjen välissä. Satuin istumaan katsomossa koululaisryhmän keskellä, ja lavalla näkyneet takapuolet ja rinnat näyttivät herättävän moninaisia ajatuksia. Maassa, jossa saunassa istutaan alasti vieraiden keskellä, lavalla nähty alastomuus tuntuu edelleen varsin rohkealta. Pääpari Wendla ja Melchior (Julius Martikainen) eivät suinkaan ole ainoat, jotka näyttäytyvät ilkosillaan. Näin paljon alastomuutta en ole teatterin lavalla koskaan nähnyt, mutta jokainen alaston pakara on perusteltu. Nakuilu ei ole itsetarkoitus, sillä pyritään välittämään jokin suurempi viesti.

Spring Awakening tuo lavalle suuren joukon opiskelijoita, mutta kiusallista ammatillista keskeneräisyyttä ei suinkaan nähdä. Päähenkilöt taipuvat upeisiin laulusuorituksiin ja moni sivuhahmokin on laulajana fantastinen. Usein tällaisissa tuotannoissa hyviä laulajia riittää vain muutamiin rooleihin, mutta Tampereella kukkii lahjakkuus. Taitavia tanssijoitakin voisi hyödyntää vielä enemmän. Oivaltavilla koreografioilla ja valosuunnittelulla näyttämö täyttyy visuaalisella ilottelulla. Minimaalinen lavastus riittää, kun näyttelijät kykenevät olemuksellaan ja liikkeillään täyttämään estradin.

Muutamia teknisiä ongelmia näytelmässä on. Mikrofonit rahisevat ja ääni meinaa lähteä ajoittain kiertämään. Rock-musikaaliin sopivat kapulamikit jakavat varmasti myös yleisön mielipiteen. Laulukohtauksissa näyttelijät kaivavat vaatteidensa poimuista mikrofonit, joihin laulamalla he kertovat sisäisiä tunteitaan. Menevään revittelyyn kädessä pidettävä kapula sopii toki hyvin, mutta sen tonkiminen liinavaatteiden keskeltä rakastelun jälkeen tuntuu riitelevän herkän balladin tunnelmaa vastaan.

Spring Awakening on täynnä aitoja tunteita, jotka risteilevät yleisön päällä hallitsemattomasti. Villi naurahdus saattaa hetkessä muuttua kostuviksi silmiksi. Lapsen hyväksikäyttöä kuvittava koreografia on niin raaka, että sielua värisyttää kauhusta. Liiallisuuksiin ja rienaavuuteen ei kuitenkaan sorruta. Kaikki tunteet näytetään estotta, mutta tyylillä, tuskalla mässäilemättä. Näyttelijät onnistuvat kuvaamaan tunteita aidosti. Pienten tyttöjen haaveilut, teinipoikien uho ja nuorten ärhkäkäs keskisormien heiluttelu eivät tunnu päälle liimatuilta, sellaista elämä vaan on.

allekirjoituslaura

★★★★
Spring Awakening
Tampereen Työväen Teatteri
Ohjaus: Samuel Harjanne
Käsikirjoitus ja laulujen sanat: Steven Sater
Musiikki: Duncan Sheik
Suomennos: Sami Parkkinen
Kapellimestari: Niina Alitalo
Rooleissa:  Muun muassa Inna Tähkänen, Julius Martikainen, Jasper Leppänen, Veera Tapanainen, Olli-Tapio Tikkanen ja Kaisla Ollila.
Esitykset: 22.3., 24.3. ja 9.–10.5.

Kuvat © Kari Sunnari./ Tampereen Työväen Teatteri

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

Luen aina takakansitekstin ennen kirjan avaamista. Ihan samalla tavalla kuulen mielelläni elokuvasta pienen juonitiivistelmän ennen kuin ensimmäiset kohtaukset vyöryvät valkokankaalle tai ruudulle. Jostain syystä olen aivan hukassa, ellen tiedä kuka on teoksen päähenkilö tai mihin suuntaan tapahtumien voisi olettaa kulkevan. Tarvitsen summittaiset ohjeet, ennen kuin voi kunnolla eksyä matkalla tarinaan.

Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut (1)

Toivon kovasti, etten olisi lukenut Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut –teoksen takakansitekstiä. Kaikki oli hyvin, kunnes silmäni tavoittivat tekstin toiseksi viimeisen lauseen. ”Esikoiskirjailija Hanna Kauppinen täytti 18 vuotta kirjan julkaisuviikolla.” Ensireaktioni oli syvä ihailu. Kyllä minäkin täysi-ikäisyyden kynnyksellä haaveilin kirjan kirjoittamisesta ja ihannoin Leena Lehtolaista, joka oli julkaissut esikoisteoksensa 12-vuotiaana. Minun haaveeni eivät konkretisoituneet kovakantiseksi niteeksi, tietokoneen syövereihin jäi vain muutamia kehnohkoja novelleja. Kaikesta tästä ihailusta huolimatta olisin toivonut, että en olisi tiennyt Kauppisen ikää tarinaa lukiessani. Mutta palataan siihen hetken päästä.

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut kertoo Milasta, joka etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, joiden omistajia hän auttelee elääkseen. Koko tytön omaisuus mahtuu olkalaukkuun, jossa olisi tilaa vielä yhdelle rakastetulle kirjalle. Taikuus ja mysteerit värittävät kirjan juonta, kun kaupunkiin perustetaan uusi antikvariaatti, jota johtaa eriskummallinen Herra H. Myös kauppiaan Toni-poika vetää Milaa puoleensa. Maaginen kirjakauppa on kuitenkin vaarassa, kun kaupunkiin saapuu herra Kunnas. Myös Milalla on asioita, joita hän ei halua kaikkien tietoon.

Kauppisen teksti on huoliteltua ja ajoittain hyvinkin kaunista. Mutta. Niin, mutta. Kun kirjailijan ikä on tiedossa, alkaa kirjasta huomioida tiettyjä naiiveja kerronnallisia ansakuoppia. Juuri sellaisia, joihin olisin luultavasti itsekin samassa iässä langennut. Kauppinen aloittaa kirjansa esimerkiksi hyvin seikkaperäisellä ulkonäön kuvauksella. Onko jokainen yksityiskohta todellakin tarpeellinen? Myös jotkin sanavalinnat ja juonen silmukat paljastavat laatijansa iän. Samanlainen tunne minulle tuli aikanaan, kun luin Ennuskivien mahti –kirjan, jonka Flavia Bujor julkaisi 12-vuotiaana. Toinen asia onkin sitten se, olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt kummankaan kirjailijan ikää ennen lukukokemusta. Kauhistuttavaa tuomita mahdollisesti iän perusteella!

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on mukava välipala raskaampien kirjojen välissä. Teksti on sujuvaa ja juoni etenee vauhdilla. Kauppisella on tosin raivostuttava tapa vihjailla tulevista yllätyskäänteistä. Juonessa on kiinnostavia aukkoja, mutta Kauppinen on ympäröinyt ne välkkyvillä neonvaloilla, niin ettei varmasti yhdeltäkään lukijalta jäisi huomaamatta, että tässähän ei kerrota kaikkea. Lukijaa se ennemminkin ärsyttää.

allekirjoituslaura

★★★
Hanna Kauppinen: Kirja. jota kukaan ei koskaan lukenut
Myllylahti, 2016
Sivuja  198
Luettavaksi kirjastosta

Teatterissa: Tarkastaja tulee

Kotona vanhempien luona vietetyissä viikonlopuissa parasta on spontaanius ja yllätyksellisyys: tällekään viikonlopulle meillä ei ollut sen suurempia suunnitelmia, mutta päädyimme silti vahingossa koko perheen voimin Kouvolan teatterin uuden jännitysnäytelmän ensi-iltaan. Tarkastaja tulee oli kokonaisuudessaan hieman verkkainen, mutta lopulta monikerroksinen näytelmä.

tarkastajatulee1

Alkuasetelma on yksinkertainen: yläluokkainen englantilainen Birlingin perhe on viettämässä tyttärensä kihlajaisjuhlia eräänä keväisenä iltana vuonna 1912. Juhlan keskeyttää kuitenkin tarkastaja, joka haluaa kuulustella perhettä itsemurhan tehneestä Eva Smith -nimisestä nuoresta naisesta.

Tarkastaja Goolea esittävä Sami Kosola kiteyttää hahmonsa pienet kummallisuudet hyvin. Hahmo tuntuu tuovan esiin jokaisen perheenjäsenen piilevän syyllisyyden ja herättää näissä myös pelkoa ja inhoa omia reaktioitaan kohtaan. Hannele Laaksosen roolityö perheenäitinä on Birlingeistä uskottavin. Omanarvontuntoinen hienostorouva ei hetkeäkään usko tehneensä vääryttä muita kohtaan. Myös Raimo Räty perheenpäänä vakuuttaa.

Ensimmäinen puoliaika liikkuu hitaasti ja vie juonta ennalta-arvattavaan suuntaan. Näytelmän on kirjoittanut alun perin englantilainen J. B. Priestley vuonna 1945 ja kirjoitusajankohta myös näkyy tekstissä monin paikoin. Näytelmän alussa perheen isä kertoo lapsilleen ja vieraalleen, miten maailma on 30 vuoden päästä täysin toisenlainen paikka, kehittynyt ja sivistynyt. Samalla katsoja ajattelee, kuinka oikeassa herra Birling onkaan – ei vain niin kuin hän itse luulee.

tarkastajatulee2

Ennustimme juonenkäänteet väliajalla perheen kanssa ja kuiskailimme toisella puoliajalla toisillemme, kun tarina siirtyi juuri siihen suuntaan kuin olimme ajatelleetkin. Tarkastaja saa satimeen jokaisen perheenjäsenen erikseen ja pitää vielä palavan loppupuheenvuoron ennen poistumistaan: ”Ihmiskunta tulee oppimaan läksynsä tulessa, veressä ja ahdistuksessa.” Tarkastajan poistuttua alkaa näytelmän kiinnostavin osuus.

En halua paljastaa mielenkiintoista loppuratkaisua, joten tyydyn vain sanomaan, että se herätti meidän perheessä paljon keskustelua. Mietimme kuka oli lopulta syyllinen, mistä Goolen hahmossa oikeastaan olikaan kysymys ja miten taidokkaasti tarina loppuikaan. Kotona näytelmän jälkeen oli vielä pakko lukea tarinasta lisää ja selvittää, mitä muut olivat siitä ajatelleet.

Kokonaisuudessaan tarina oli myös erittäin kantaaottava. Se käsitteli yhteiskuntaluokkia ja naisen asemaa ajalleen tyypillisellä tavalla, mutta kuitenkin varsin radikaalisti. Birlingin perhe joutuu tarinan aikana syyllisyyden kurimukseen, johon kuka tahansa voi pienemmässä mittakaavassa samaistua. Samalla se kuitenkin kritisoi yläluokan hienostelua ja elämäntyyliä ja vertaa sitä työväen oloihin.

Lopputulema tästä kaikesta on se, että olin menossa katsomaan hassun hauskaa jännitysnäytelmää, jossa poliisi selvittää murhaa, mutta päädyinkin näkemään kantaaottavan ja ajatuksia herättävän tarinan sen sijaan. Ei mitään kevyttä lauantai-illan katsottavaa, mutta hyvä siitä huolimatta.

allekirjoitusminna

★★★
Tarkastaja tulee
Kouvolan teatteri
Ohjaus ja lavastus: Henrik Timonen
Pukusuunnittelu: Leila Kosonen
Rooleissa: Raimo Räty, Hannele Laaksonen, Emma-Sofia Hautala, Sasu Junkkari, Panu Poutanen, Rebecca Viitala ja Sami Kosola.

Kuvat © Nadi Hammouda / Kouvolan teatteri

Anteeksipyyntö kirjabloggaajille

Saimme tiistaina tuohtuneen kommentin lukijalta, joka kuului näin:

Voitteko nyt herran jumala opetella muuttamaan kuvakokoa… Tuhoatte niiden ihmisten blogit jotka ovat erehtyneet laittamaan linkin blogiinne sivupalkkiinsa… 😀 Esimerkkinä http://kristankirjat.blogspot.fi , jonka blogia on mahdoton lukea saatikka kommentoida nyt. Eikä ole edes eka kerta kun jonkun muun blogi jää lukematta teidän massiivisten kuvien takia.

Hämmentyneenä klikkasin kommentoijan jakamaa linkkiä ja tottahan se oli, ottamani kuva Sarah J Maasin A Court of Mist and Fury -teoksesta komeili keskellä Lukutoukan kulttuuriblogia. Otin ongelmasta screenshotin ja lähdin selvittämään, mistä se johtuu.

screenshot_bibobook_featuredimage

Internetin syövereistä ei vastausta löytynyt, mutta ajattelin jo tässä vaiheessa, että vika on varmaankin siinä, että Blogger ja WordPress eivät keskustele keskenään. Yritin vielä pienentää omassa blogissamme postauksen otsikkokuvan mallin pienimpään sallimaan muotoon, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.

Seuraava askel oli tukipyyntö WordPressin suuntaan. Oma viestini kuului näin:

”Hi!

The problem isn’t strictly me or what I’m doing but I’m hoping to fix it anyway. We have a bookblog on WordPress and we use the Sela theme. We upload featured images to all our posts. They are usually around 1500×1000 pixels so that they are wide enough for the website.

Now a reader commented on one of our posts that when someone using a Blogger blog adds us to their reading list (on their blog’s sidebar where people see the blogs they follow), our featured images appear too big on those Blogger blogs. And when our pics are too large on their blogs, people can’t read those blogs. Our blog is called Bibbidi Bobbidi Book and an example of this situation can be found here: [linkki Driveen, jossa yllä oleva screenshot nähtävissä] On the pic our featured image is the huge pic on the bottom of the site and as you can see it makes reading the other blog impossible. I tried changing our featured image on that post to 820 pixels in width as it is the minimum for the theme but it didn’t work.

What is causing this and is there any way for me to fix it?

Sincerely,
Minna Markkanen”

Vuorokaudessa saapui vastaus:

”Hello,

Typically, with sharing tools, they’ll fetch the info for the post, like the location of any featured image, title, etc.  We pass along that info to that tool. However, we can’t control the formatting or how the info is displayed on a third-party tool.  It looks like that’s something that would need to be adjusted on the Blogger end of things.

Steve K. – Happiness Engineer
WordPress.com”

Eli: Se, että blogimme kuvat ovat valtavan suuria Bloggerissa, ei johdu siitä, että me tahallamme tekisimme niistä suuria ja näin estäisimme muiden blogien lukemisen. Sen sijaan ongelma johtuu siitä, että WordPressin ja Bloggerin välillä jokin ei toimi, kun meidän blogin lisää omaan ”Näitä blogeja seuraan” -syötteeseensä Bloggerissa. Kuten WordPressin teknikko viestissäänkin sanoo, me ei pystytä ongelmaa korjaamaan, vaan vika löytyy todennäköisesti Bloggerin widgetistä (jota Bloggerin käyttäjät tuskin itse pystyvät fiksaamaan).

Pahoittelut jokaiselle bloggaajalle ja blogille, joiden tekstejä
ei ole pystynyt lukemaan kuviemme vuoksi!

Yritämme miettiä ratkaisua ongelmaan, mutta sillä välillä suosittelemme poistamaan meidät luettujen blogien listalta Blogger-blogien sivupalkista. Bibbidi Bobbidi Book on alusta lähtien panostanut visuaalisuuteen ja osana sitä ovat isot, hyvälaatuiset kuvat. Emme siis aio tulevaisuudessakaan tinkiä blogimme laadusta, vaan yritämme keksiä ongelmaan jonkin muun ratkaisun. Jos kukaan siellä ruudun toisella puolella on kokenut samanlaista ja ratkaissut pulman, kuulisimme mielellämme sinusta. Kommentoi tätä postausta tai laita sähköpostia osoitteeseen bibobookblogi@gmail.com.

Vaikka blogimme poistaisikin luettujen listalta Bloggerin widgetistä, voi meitä silti seurata muilla tavoilla. Päivitämme jokaisesta uudesta postauksesta Facebookkiin ja Instagramiin ja jaamme niitä myös henkilökohtaisissa Twittereissämme. Lauran löytää @LauraKuivalahti ja minut @Miimh.

Pahoittelemme vielä kerran kuviemme aiheuttamaa ongelmaa, se harmittaa meitä yhtä paljon kuin teitä lukijoitakin. Toivotaan, että se saadaan korjattua!

allekirjoitusminnaEdit 11.3.2016 kello 21.39: Kiitos kivoista kommenteista ja viesteistä! Jos et halua poistaa blogiamme lukulistaltasi Bloggerissa, ota kuvat listan asetuksista pois päältä. Kiitos vinkeistä niitä antaneille. 🙂

Sarah J Maas: A Court of Mist and Fury

A shiver went down my spine, and I couldn’t look away from him. ”I would have fired at him,” I breathed, ”if he had tried to hurt you.
I hadn’t even admitted that to myself.
His eyes flickered. ”I know.”

bibobook_acomaf1

Kuten kaksi viikkoa sitten lupasin, tänään käydään Sarah J Maasin A Court of Thorns and Roses -sarjan kakkososan kimppuun. A Court of Mist and Fury ilmestyi vuoden 2016 toukokuussa ja kyseinen teos on esiintynyt tässä blogissa ainakin kolmesti (aivan ensimmäisessä postauksessa, vuoden parhaiden kirjojen koontipostauksessa ja tämän sarjan ensimmäistä osaa käsittelevässä postauksessa). Olen lukenut kirjan viidesti viimeisen vajaan vuoden aikana ja se on hands down lempikirjani ikinä tällä hetkellä.

Pakko myöntää, että viisi kertaa on paljon ja aikuisten oikeasti en ole koskaan lukenut mitään kirjaa näin montaa kertaa! (Paitsi ehkä Harry Pottereita, mutta en niitäkään tällaisella pakkomielteisyydellä…) Kun otin kirjan hyllystä kirjoittaakseni tämän postauksen teille, teki jälleen mieli lukea se uudelleen. Ja joka kerta lukukokemus on yhtä järisyttävä. Tässä kohtaa siis jo varoituksen sana: tiedossa on pitkä ja polveileva postaus!

A Court of Mist and Fury tai tuttavallisemmin ACOMAF jatkaa siitä, mihin ACOTAR jäi. Jos et ole lukenut kyseistä kirjaa vielä, käy tsekkaamassa siitä kirjoittamani postaus täältä. Vuorenalaisista tapahtumista on kulunut kolme kuukautta, joiden aikana Tamlin on kosinut Feyreä ja pari on menossa naimisiin. Rhysandista, jonka kanssa Feyre teki sopimuksen Vuoren alla, ei ole kuulunut mitään.

Kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan Kevään hovissa. Sekä kansa että sen hallitsijat toipuvat viisi vuosikymmentä kestäneestä terrorista hitaasti. Feyren ja Tamlinin liiton on määrä vauhdittaa paranemisprosessia ja luoda yhtenäistä rintamaa. Feyre on kuitenkin rikki. Vuoren alla koetut kauhut jahtaavat häntä päivin öin ja avioliitto Tamliniin tuntuu vankilalta. Asiat kärjistyvät pisteeseen, jossa Feyre ei kykene hääpäivänään kävelemään alttarilla odottavan Tamlinin luo. Hän anelee mielessään ketä tahansa pelastamaan hänet.

Rhysand ilmestyy ja vaatii sopimusta toimeenpantavaksi. Feyre lähtee hänen kanssaan Yön valtakuntaan.

Nyt jos et ole lukenut teosta ja haluat välttyä isommilta spoilereilta, lopeta lukeminen. Jos taas olet lukenut kirjan ja allekirjoittaneen henkilökohtainen avautuminen tapahtumista kiinnostaa, jatka ihmeessä lukemista.

bibobook_acomaf3

Hurrasin jo ensimmäisellä lukukerralla mielessäni, kun Feyre viimein päättää jäädä Rhysandin luo Yön valtakuntaan kuukausien kärsimisen jälkeen. Alun hääkohtauksessa muistan miettineeni, että ei sen naimisiinmenemisen tuollaiselta pitäisi tuntua. Feyre on niin kauhuissaan, että lukijaakin ahdistaa. Joten kun Feyre viimein katkaisee siteensä Kevääseen, ajattelin vain, että way to go girl. Tästä se paraneminen alkaa.

Ja olin oikeassa. Feyren mielen vahvistuminen ja elämänilo palaaminen on kuattu kirjassa niin asteittain, että lukija ei edes tapahtumien keskellä ehdi huomata, että niin on tapahtunut. Jossain vaiheessa sitä vasta tajuaa, miten pitkälle alun asetelmasta on tultu. Feyren omat ajatukset prosessista ovat myös silmiäavaavia, kun hän itse huomaa, miten huonosti häntä Kevään valtakunnassa oikeasti kohdeltiinkaan.

Suuri osa parantumisprosessia on Rhys ja näiden kahden välinen kanssakäyminen. Vaikka Yön hovissa on muitakin jäseniä, jotka ovat Feyrelle rakkaita, on Rhysand heti alusta saakka jollakin tapaa erityinen (ja lopussa paljastuu ihanasti miten erityinen hän onkaan!). Feyren ja Rhysin suhde ei ole ongelmaton ja molempien historia Tamlinin kanssa painaa. Mutta lopulta he kuitenkin ikään kuin parantavat toisensa ja suhde kehittyy vakavampaan suuntaan.

Yön hovin muista henkilöistä omia lemppareitani ovat ehdottomasti Azriel ja Mor, mutta rakastan heitä kaikkia. Vuosisatojen ystävyys on tehnyt heistä yksikön, joka toimii kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta -periaatteella. Varsinkin kylmä ja kova Azriel kiehtoo minua henkilökohtaisesti paljon ja hänen ja Morin suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Toivottavasti heitä nähdään lisää seuraavassa osassa!

Kevään hovista ei sen sijaan ole kovinkaan mairittelevaa sanottavaa. Papitar Ianthe on jollain tapaa ärsyttävän hallitseva ja selkeä pyrkyri alusta saakka ja no, Tamlinista en edes viitsi avautua, koska tein sitä edellisessä postauksessa jo tarpeeksi. Ainoa pettymys oli, kuten kirjassakin ilmenee, Lucien. Miten idioottimainen ja uskollisuuden sokaisema voi ihminen – tai siis haltija – olla? Tosin, uskon ja toivon, että L tulee järkiinsä kolmannessa osassa.

Kokonaisuudessaan maailman rakentaminen ja sen kuvailu on ACOMAFissa aivan uskomattoman hienoa. Varsinkin Velaris ja se, miten Maas kuvailee kaupunkia hyvyyden ja taiteen tyyssijaksi, herättää minussa oikean kaipuun päästä käymään siellä. (On niin epäreilua, että kirjailijat keksii näin hienoja paikkoja ja lopulta niihin pääsee vain ja ainoastaan kirjan sivuilta!)

Sarjan kolmas osa, A Court of Wings and Ruin ilmestyy jälleen toukokuussa. Kaikkein eniten odotan Rhysin ja Feyren jälleennäkemistä, sekä Elainin ja Nestan sopeutumista elämään Prythianissa.

Ennen sitä taidan lukea ACOMAFin vielä kerran…

allekirjoitusminna

★★★★★
Sarah J Maas: A Court of Mist and Fury (ACOTAR #2)
Bloomsbury, 2016
Sivuja 624
Luettavaksi omasta hyllystä

Teatterissa: Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Mikä yhdistää Valion vaniljajäätelötuutteja ja katkeraa sisarustaistelua? No tietysti Kirka. Vuosi oli muistaakseni 2002, ja Kirka esiintyi Turengissa Valion järjestämässä juhlassa, jossa yleisö sai syödä niin paljon Pingviini-tuutteja kuin pystyi. Keikasta en muista juuri mitään. Ehkä se johtuu siitä, että aihe oli vähän arka, Kirka oli siskoni suosikki Mestarit Areenalla –nelikosta, kun taas itse kannatin Hectoria. Näin vuosia myöhemmin voinen todeta, että Turengissa nautin jäätelön lisäksi myös musiikista.

kirka31

Helsingin Kaupunginteatteri tituleeraa Kirkaa Suomen ensimmäiseksi rock-tähdeksi. Tämän tittelin ja mitä mainioimman musiikin vuoksi on vähintään kohtuullista, että rockin suurmies sai oman musikaalinsa näin kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen. Peacock-teatterissa esitettävä musikaali keskittyy Kirkan (Kalle Lindroth) suosion kasvamisesta poikavuosien epävarmuudesta aina 1980-luvulle asti unohtamatta vuosia ankaran isän johtamassa lapsuudenkodissa. Perhe onkin musikaalissa tärkeässä osassa. Tiukkaa, mutta rakastavaa isää näyttelevä Kari Mattila sekä Muska-siskoa esittävä Raili Raitala tekevät jopa mahdollisesti näytelmän parhaat roolisuoritukset. Muskassa on totta vie oikeaa asennetta!

Näytelmä alkaa turhan voimattomasti kappaleella Tie huomiseen, mutta onneksi jo pian saadaan kunnon rock-asennetta lavalle. Näytelmässä on uskallettu rohkeasti rikkoa neljättä seinää, välillä olo on kuin oikeassa konsertissa, kun näyttelijät ryhmittyvät lavan eteen fanittamaan idoliaan. Välillä tekisi itsekin mieli laulaa mukana, mutta sehän nyt ei sovi, kun kyseessä ei ole sing-along. Pienestä hajanaisuudestaan huolimatta tarina rullaa eteenpäin, ja Kirkan elämä kuvataan sitä liikaa silottelematta. Koreografiat on viilattu huolellisesti ja ajan kuluminen havainnollistetaan luontevasti puvustuksessa.

kirka27

Kirka – Surun pyyhit silmistäni sisältää myös valehtelematta väkevimmän koskaan näkemäni kohtauksen. Kirkan Sammy-veli (Sami Hokkanen) villitsee yleisön mukaansa Daa-Da Daa-Da –kappaleella Syksyn sävelessä. Se, miten voimakkaasti tunnelma vaihtuu riehakkaasta lamaannuttavan surulliseen, on mahdotonta kuvailla. Alleviivaamatta – kuin todeten – kohtaus näyttää elämän raadollisuuden ja epäreiluuden. Yhden tanssijan koreografia, irtonainen autonrengas ja taustalla jatkuva Sammyn riemuisa laulu luovat äärimmäisen koskettavan kohtauksen. (Sivuhuomiona kuitenkin todettakoon, että on julmaa sijoittaa tällaisia kyynelkanavien avaajia edeltämään väliaikaa.)

Mari Koppinen kehui Helsingin Sanomissa julkaistussa kritiikissä Sopotin laulufestivaaleja kuvaavan kohtauksen mahdollisesti Suomen musikaalihistorian hauskimmaksi. Samaan arvioon voivat varmasti liittyä takanani istuneet leidit, jotka olivat tikahtua nauruun. Minua huvitti kohtauksen jousiorkesteri, jossa rekvisiittaviuluja soitettiin miten sattuu. Oikeita soittimia leuan allaan joskus pitäneet erottuivat kyllä selvästi rivistöstä. Pian ymmärsin, että koko muu yleisö ei nauranutkaan sinne tänne sohiville jousille, vaan villisti musiikkiin eläytyneelle kapellimestarille. Kohtaus jatkui mielestäni liian kauan. Vaikka kapellimestari liikkuikin vaivattomasti, en minä päässyt toisten hauskanpitoon mukaan. Ehkä tästä voi syyttää nuorta ikääni; jos olisin nähnyt Sopotin tapahtumien alkuperäisen version ennen musikaalia, olisi kohtaus varmasti kirvoittanut heleämmät naurut. Veikkaan muutaman muunkin kulttuurisen viittauksen menneen ysärin lapselta ohi, mutta ei minulle sentään tarvinnut Sammyn kohtaloa selittää yksityiskohtaisesti kesken näytöksen, kuten eräälle teinille. Selontekoa tehneeltä aikuiselta olisi voinut toivoa hieman tilannetajua. Vaikka paikka paikoin yritykset yleisön naurattamisesta saivat jo kiusaannuttavia piirteitä, on huumorin vaikeassa lajissa onnistuttu esimerkiksi Remu Aaltosen (Petrus Kähkönen) asenteessa ja puhetyylissä.

Minulta puuttuvat toki omakohtaiset kokemukset Kirkan uran eri vaiheista, mutta tämä musikaali sopii varmasti niillekin, joille Kirka on vain etäisesti tuttu nimi. Kalle Lindrothin ääni taipuu vaikeimpiinkin rääkäisyihin ja hennoimpiin falsetteihin, juuri oikea kirkasoundikin löytyy aika ajoin. Hetkittäin jopa kakkosrivin armottomasta läheisyydestä voi kuvitella, että areenalla seisoo mestari itse. Myös Sami Hokkanen ja Raili Raitala muistuttavat ällistyttävän paljon esikuviaan.

Kirka-musikaali kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, menestyksestä ja perheen tärkeydestä vaikeina hetkinä. Kaikkien näyttelijöiden yhtyessä Surun pyyhit silmistäni –kappaleeseen välittyvät lavalta aidot tunteet. Onneksi tämä kappale levytettiin! Onneksi saimme Kirkan! Ja onneksi tämä musikaali toteutettiin!

allekirjoituslaura

★★★★
Kirka – Surun pyyhit silmistäni
Helsingin Kaupunginteatteri
Ohjaus: Kari Rentola
Käsikirjoitus: Matti Laine
Kapellimestari: Risto Kupiainen
Rooleissa: Muun muassa Kalle Lindroth, Sami Hokkanen, Raili Raitala, Kari Mattila, Emilia Nyman, Jon-Jon Geitel, Petrus Kähkönen.
Esityksiä 22.4. asti.

Kuvat © Tapio Vanhatalo / Helsingin Kaupunginteatteri