Sarah J Maas: A Court of Mist and Fury

A shiver went down my spine, and I couldn’t look away from him. ”I would have fired at him,” I breathed, ”if he had tried to hurt you.
I hadn’t even admitted that to myself.
His eyes flickered. ”I know.”

Kuten kaksi viikkoa sitten lupasin, tänään käydään Sarah J Maasin A Court of Thorns and Roses -sarjan kakkososan kimppuun. A Court of Mist and Fury ilmestyi vuoden 2016 toukokuussa ja kyseinen teos on esiintynyt tässä blogissa ainakin kolmesti (aivan ensimmäisessä postauksessa, vuoden parhaiden kirjojen koontipostauksessa ja tämän sarjan ensimmäistä osaa käsittelevässä postauksessa). Olen lukenut kirjan viidesti viimeisen vajaan vuoden aikana ja se on hands down lempikirjani ikinä tällä hetkellä.

Pakko myöntää, että viisi kertaa on paljon ja aikuisten oikeasti en ole koskaan lukenut mitään kirjaa näin montaa kertaa! (Paitsi ehkä Harry Pottereita, mutta en niitäkään tällaisella pakkomielteisyydellä…) Kun otin kirjan hyllystä kirjoittaakseni tämän postauksen teille, teki jälleen mieli lukea se uudelleen. Ja joka kerta lukukokemus on yhtä järisyttävä. Tässä kohtaa siis jo varoituksen sana: tiedossa on pitkä ja polveileva postaus!

A Court of Mist and Fury tai tuttavallisemmin ACOMAF jatkaa siitä, mihin ACOTAR jäi. Jos et ole lukenut kyseistä kirjaa vielä, käy tsekkaamassa siitä kirjoittamani postaus täältä. Vuorenalaisista tapahtumista on kulunut kolme kuukautta, joiden aikana Tamlin on kosinut Feyreä ja pari on menossa naimisiin. Rhysandista, jonka kanssa Feyre teki sopimuksen Vuoren alla, ei ole kuulunut mitään.

Kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan Kevään hovissa. Sekä kansa että sen hallitsijat toipuvat viisi vuosikymmentä kestäneestä terrorista hitaasti. Feyren ja Tamlinin liiton on määrä vauhdittaa paranemisprosessia ja luoda yhtenäistä rintamaa. Feyre on kuitenkin rikki. Vuoren alla koetut kauhut jahtaavat häntä päivin öin ja avioliitto Tamliniin tuntuu vankilalta. Asiat kärjistyvät pisteeseen, jossa Feyre ei kykene hääpäivänään kävelemään alttarilla odottavan Tamlinin luo. Hän anelee mielessään ketä tahansa pelastamaan hänet.

Rhysand ilmestyy ja vaatii sopimusta toimeenpantavaksi. Feyre lähtee hänen kanssaan Yön valtakuntaan.

Nyt jos et ole lukenut teosta ja haluat välttyä isommilta spoilereilta, lopeta lukeminen. Jos taas olet lukenut kirjan ja allekirjoittaneen henkilökohtainen avautuminen tapahtumista kiinnostaa, jatka ihmeessä lukemista.

Hurrasin jo ensimmäisellä lukukerralla mielessäni, kun Feyre viimein päättää jäädä Rhysandin luo Yön valtakuntaan kuukausien kärsimisen jälkeen. Alun hääkohtauksessa muistan miettineeni, että ei sen naimisiinmenemisen tuollaiselta pitäisi tuntua. Feyre on niin kauhuissaan, että lukijaakin ahdistaa. Joten kun Feyre viimein katkaisee siteensä Kevääseen, ajattelin vain, että way to go girl. Tästä se paraneminen alkaa.

Ja olin oikeassa. Feyren mielen vahvistuminen ja elämänilo palaaminen on kuattu kirjassa niin asteittain, että lukija ei edes tapahtumien keskellä ehdi huomata, että niin on tapahtunut. Jossain vaiheessa sitä vasta tajuaa, miten pitkälle alun asetelmasta on tultu. Feyren omat ajatukset prosessista ovat myös silmiäavaavia, kun hän itse huomaa, miten huonosti häntä Kevään valtakunnassa oikeasti kohdeltiinkaan.

Suuri osa parantumisprosessia on Rhys ja näiden kahden välinen kanssakäyminen. Vaikka Yön hovissa on muitakin jäseniä, jotka ovat Feyrelle rakkaita, on Rhysand heti alusta saakka jollakin tapaa erityinen (ja lopussa paljastuu ihanasti miten erityinen hän onkaan!). Feyren ja Rhysin suhde ei ole ongelmaton ja molempien historia Tamlinin kanssa painaa. Mutta lopulta he kuitenkin ikään kuin parantavat toisensa ja suhde kehittyy vakavampaan suuntaan.

Yön hovin muista henkilöistä omia lemppareitani ovat ehdottomasti Azriel ja Mor, mutta rakastan heitä kaikkia. Vuosisatojen ystävyys on tehnyt heistä yksikön, joka toimii kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta -periaatteella. Varsinkin kylmä ja kova Azriel kiehtoo minua henkilökohtaisesti paljon ja hänen ja Morin suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Toivottavasti heitä nähdään lisää seuraavassa osassa!

Kevään hovista ei sen sijaan ole kovinkaan mairittelevaa sanottavaa. Papitar Ianthe on jollain tapaa ärsyttävän hallitseva ja selkeä pyrkyri alusta saakka ja no, Tamlinista en edes viitsi avautua, koska tein sitä edellisessä postauksessa jo tarpeeksi. Ainoa pettymys oli, kuten kirjassakin ilmenee, Lucien. Miten idioottimainen ja uskollisuuden sokaisema voi ihminen – tai siis haltija – olla? Tosin, uskon ja toivon, että L tulee järkiinsä kolmannessa osassa.

Kokonaisuudessaan maailman rakentaminen ja sen kuvailu on ACOMAFissa aivan uskomattoman hienoa. Varsinkin Velaris ja se, miten Maas kuvailee kaupunkia hyvyyden ja taiteen tyyssijaksi, herättää minussa oikean kaipuun päästä käymään siellä. (On niin epäreilua, että kirjailijat keksii näin hienoja paikkoja ja lopulta niihin pääsee vain ja ainoastaan kirjan sivuilta!)

Sarjan kolmas osa, A Court of Wings and Ruin ilmestyy jälleen toukokuussa. Kaikkein eniten odotan Rhysin ja Feyren jälleennäkemistä, sekä Elainin ja Nestan sopeutumista elämään Prythianissa.

Ennen sitä taidan lukea ACOMAFin vielä kerran…

★★★★★
Sarah J Maas: A Court of Mist and Fury (ACOTAR #2)
Bloomsbury, 2016
Sivuja 624
Luettavaksi omasta hyllystä