Teatterissa: Tom of Finland -musikaali

”Mitä ei voi sanoa, se piirretään. Mitä ei voi piirtää, se lauletaan.”

32117693510_edb17180f5_o

Touko Laaksonen eli Tom of Finland oli 1900-luvun loppupuolella tunnetumpi maailmalla kuin kotimaassaan Suomessa. Viimeistään muutaman viime vuoden aikana jo edesmennyt taiteilija on tullut tutuksi varmasti lähes kaikille suomalaisille, onhan eroottisia miespiirroksia nähty niin kahvipakettien, postimerkkien kuin liinavaatteidenkin koristuksena. Suomi 100 –juhlavuonna taiteilijan elämää muistellaan lisäksi Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa sekä Turun Kaupunginteatterin musikaalissa, jonka kävin lauantaina katsomassa.

Touko Laaksonen varttui taiteellisessa perheessä. Poika rakasti piirtämistä, mutta oli myös lahjakas muusikko. Itse asiassa vanhemmat olivat ajatelleet, että Touko valitsee musiikin elämänpolukseen ja hänen siskostaan Kaija Laaksosesta tulee taiteilija. Tom of Finland –musikaali marssittaa lavalle innokkaan pojankoltiaisen, jonka viehtymys nahkasaappaita kohtaan on jopa suurempi kuin uusien kirosanojen kuulemisen synnyttämä kutkutus. Joululahjaksi saadut saappaat ovat niin rakkaat, että Touko haluaa jopa nukkua niiden vieressä. Vuodet vierivät ja Touko kasvaa – kirjaimellisesti – kylkeä kääntäen. Sota vie Toukon verisille rintamille, lomilla Helsingin kadut puolestaan tarjoavat toisenlaisen taistelutantereen lemmenkipeille miehille ja naisille. Toukon kiinnostus piirtämiseen, nahkaan ja miehiin jatkuu myös sodan loputtua, ja hiljalleen hän alkaa saada mainetta taiteilijana. Siskonsa Kaijan ja elämänkumppaninsa Veli Mäkisen kanssa Touko muodostaa kiinteän kolmikon. He pitävät yhtä, kunnes kuolema heidät erottaa.

Tom of Finland –musikaalin ensimmäinen puolikas ei kerro juuri mitään uutta yhdestä Suomen kansanvälisesti tunnetuimmasta taiteilijasta katsojalle, joka on lukenut puolikin lausetta Tom of Finlandin elämästä. Sen sijaan se onnistuu tarjoilemaan kiinnostavan, monella tavalla uudenkin näkökulman menneeseen Suomeen. Harvassa ovat tarinat ajalta ennen talvisotaa, jotka kuvaavat pienen pojan pohdintoja seksuaalisuudestaan tai kertomukset sotavuosien hellistä, mutta nimettömistä hetkistä julkisten käymälöiden pimeydessä. Musikaali ei tyydy kuitenkaan kuvaamaan vain seksuaalivähemmistöjen tuntoja, Touko Laaksosen tuska venäläisen sotilaan tappamisesta on varmasti läikehtinyt lähes jokaisen sotilaan mielessä.

Vasta musikaalin väliajan jälkeen tarina kääntyy kunnolla itse Touko Laaksosen elämään. Olli Rahkonen tekee loistavan suorituksen itsevarmuutta keräävänä taiteilijana. Mainio on myös Anna Victoria Erikssonin esittämä Kaija, joka sattuu ihastumaan samaan mieheen veljensä kanssa. Kaijan kamppailut yksinäisyyden kierteessä ovat varmasti tuttuja monelle nykyajankin sinkulle – vika yksinäisyyteen on mitä luultavimmin omassa nirsoudessa. Syyllistävien kommenttien keskellä elämänkumppanin löytäminen ei ainakaan helpotu.

32117614080_0b0b5eb05a_o

Erityismaininnan haluan antaa vaikuttavalle lavastukselle ja herskyvälle tarpeistolle. Juhla-ateriasta ponnahtava sarjakuvanyrkki, varjokuvat poliiseista ja lukuisat piirustusprosessia kuvaavat projisoinnit tekevät lavasta satumaisen leikkikentän. Yleensä olen lavastuksen suhteen viehtynyt minimalistiseen suuntaan, mutta tässä musikaalissa enemmän on enemmän. Myös lihasten ja paljaiden pakaroiden osalta. Ensimmäisellä rivillä istuville näytelmä lentää välillä kirjaimellisesti vasten kasvoja punaisen laskuvarjon tai paperilennokkien muodossa. Lievistä säikähdyksistä huolimatta tässä esityksessä eturivi tarjoaa kyllä kiinnostavat näkymät, ainakin jos alasti rantapallon kanssa kulkeva miesmalli ei häiritse liiaksi.

Reilu kuukausi sitten annoin kiitellen Helsingin Kaupunginteatterin Kirka-musikaalille neljä tähteä. En olisi tuolloin uskonut, että aivan pian tulen kokemaan täyden viiden tähden näytelmän. Tom of Finland nauratti ja itketti, sai silmät loistamaan ihailusta ja antoi ajattelemisen aihetta jokaiselle katsomossa istuneelle. Varmasti myös sille, joka lähti pois ennen väliaikaa. Olisi mukava ajatella, että kaikki lavalla ladellut törkeydet seksuaalivähemmistöistä olisivat jääneet historiaan, mutta valitettavasti näin ei ole. Omalta osaltaan näytelmä on viemässä Suomea toivottavasti tasa-arvoisempaan suuntaan. Musikaali ei sortunut pelaamaan pelkillä pikkutuhmuuksilla, vaan mukana oli muutama kyynelkanavat avaavan vakava kohtaus. Joiden jälkeen tosin vedettiin härskiyshanat niin täysillä auki, että yleisö yltyi ulvovaan nauruun. Mauttomuuden rajaa ei kuitenkaan missään vaiheessa ylitetty, jopa jumalan kävelyttäminen lavalle hoidettiin tyylillä vailla kiusaannuttavaa, möreää ääntä.

Minulla on sinulle nyt kolme neuvoa.
1. Mene katsomaan Tom of Finland kun vielä voit!
2. Pukeudu teemaan sopivasti jopa päivänäytökseen!
3. Nauti väliajalla Tom of Finland –leivos!
Voin vannoa, että päivästäsi tulee näin kerrassaan upea!

allekirjoituslaura

★★★★★
Tom of Finland -musikaali
Turun Kaupunginteatteri
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Libretto: Tuomas Parkkinen
Sävellys: Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Rooleissa:  Muun muassa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala ja Ville Erola.
Esityskausi Turussa päättyy 6.5.2017.

Kuvat © Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Mainokset

Tämän kevään TBR-listaa

Viimeinen kuukausi on ollut kiireinen ja sen vuoksi myös lukemisen osalta suorastaan surkea. Työt, koulu ja ainejärjestövelvollisuudet painavat päälle ja lukemiselle jää aikaa vain pieni hetki illalla ennen nukahtamista.

Luen usein montaa kirjaa yhtä aikaa, joten viimeisen neljän viikon aikana en ole saanut yhtään kirjaa luettua loppuun asti. Siksi tässä postauksessa ei olekaan arviota, vaan ajattelin näyttää teille, mitä kirjoja mulla on kesken ja mitä pitäisi saada vielä luettua tämän kevään aikana ennen kesätöiden alkua.

bibo_tbrlistaa1

Kuvassa näkyvistä kirjoista kaksi päällimmäistä ovat kaikkein kiireellisimmät. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani pitäisi olla luettuna jo ensi viikon perjantaina ja sen alta pilkottava Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo – Creative Insurgency in the Arab World heti perään toukokuun alussa. Kolmantena pinossa on Leigh Bardugon the Crooked Kingdom, jonka tilasin tässä keväällä Suomalaisen Kirjakaupan alennussetelillä (hintaa jäi neljä euroa!).

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on tähän mennessä ollut mielenkiintoinen ja varsin helppolukuinen urakka. Olen lukenut noin 50 sivua ja ne ovat hujahtaneet nopeasti, sillä Morrisonin kirjoitustyyli on sutjakka ja luvut sopivan mittaisia. Teos kertoo mustan orjanaisen elämästä sisällissodan jälkeen vuoden 1873 Yhdysvalloissa. Näillä ennakkotiedoilla yllätyin varsinkin siitä, miten samaistuttava teksti on kyseessä ja kuinka suuressa roolissa tarinan keskiössä olevan talon yliluonnolliset tapahtumat ovatkaan.

Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo meneekin sitten täysin eri kategoriaan. Teos on tietokirja, joka kertoo arabikevään tapahtumista ja katsoo niitä taiteen näkökulmasta. Kraidyn teos on kurssikirjana mediaa ja globalisaatiota käsittelevällä kurssilla ja se on yllättävän uusi, viime syksynä julkaistu. Yleensä kurssikirjat ovat puisevia, eikä niihin tartu kovin mielellään, mutta tässä on jälleen poikkeus sääntöön.

Leigh Bardugon the Crooked Kingdom on jatko-osa sarjan ensimmäiselle tarinalla Six of Crows’lle. Ensimmäinen osa aiheutti ilmestyessään ihastuneita reaktioita muutama vuosi sitten ja minä siellä joukossa mietin, että onpa hieno seikkailu. Jatko-osa ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain tilattua sen vasta nyt. Kun noista pakollisista opintoihin liittyvistä kirjoista päästään eroon, tämä on se mihin ensimmäisenä tartun.

Näiden kolmen teoksen lisäksi hyllyssä odottaa ainakin muutama näytelmä ja runoteos kirjallisuuden opintojen lukupiriä varten, Anu Partasen Nordic Theory of Everything on mulla edelleen kesken ja Sarah J Maasin ihanan A Court of Thorns and Roses -sarjan kolmas osa ilmestyy toukokuun alussa. Niin monta kirjaa luettavana ja niin vähän aikaa!

Mitä sä luet tällä hetkellä? Olisi kiva kuulla, onko joku samanlaisessa tilanteessa kuin täällä ollaan.

allekirjoitusminna

p.s. Lauantaina 29.4. kello 10-12 minua ja Lauraa on mahdollista kuunnella suorassa nettiradiolähetyksessä Vappuradio JKL:ssä! Me puhutaan kahden tunnin ajan kirjoista ja lukemisesta, joten käy tsekkaamassa www.vappuradiojkl.net. 🙂

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Peruskoulun viimeisenä päivänä puin päälleni hennon vaaleanpunaisen mekon ja kävin niiaten noutamassa ihan kelvollisen päättötodistuksen opettajaltamme. Luokkamme oli pysynyt lähes samana koko yhdeksän vuoden koulutaipaleen ajan, joten ilmassa oli pientä haikeutta, vaikka suurin osa porukastamme olikin menossa samaan lukioon. Kevätjuhlan päätyttyä menin kotiin vaihtamaan vaatteet, ja ryntäsin töihin kaupungissa vierailevaan tivoliin. Viiden euron tuntipaikalla seisoin tivolin räkäisimmän narunvetokioskin tiskin takana. Tunsin oloni tärkeäksi, lähes aikuiseksi.

Ohut hauska kirja (2)

Kalle Veirton teos Ohut hauska kirja sai minut muistelemaan omia teinivuosiani. Silloin kesät olivat pitkiä, ystävät kaikki kaikessa eivätkä vanhemmat ymmärtäneet mitään. Teininä yksinkertaisinkin asia (kuten hieman myöhempi kotiintuloaika) vaati juonittelua. Yleensä koko maailma tuntui olevan nuoria vastaan. Ohut hauska kirja kertoo peruskoulun loppumetreillä harppovista Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka ovat liukuneet läpi ysiluokan lukematta yhtäkään kaunokirjaa. Poikia se ei haittaisi – Ekkua kiinnostaa enemmän Helinän vikittely ja Iiro-Matiasta ura vaarallisten aineiden maantiekuljetusten parissa – mutta luokalta ei päästä, jos kirjaesitelmää ei saada pidettyä. Niinpä viimeisellä kouluviikollaan pojat alkavat etsiä koulun kirjaston listoilta löytynyttä opusta, jonka nimi on sattumalta Ohut hauska kirja. Niteen etsiminen vie pojat mutkikkaalle matkalle, joka uhkaa tuhota yhteiset bileet sekä Ekun mahdollisuudet vietellä Helinä.

Tarkoitukseni ei ollut lainata nuortenromaania, mutta toisaalta oli pitkästä aikaa mukava sukeltaa nuorille suunnatun kirjallisuuden maailmaan. Hieman moitteita annan kyllä Kirjasto 10:lle siitä, että nuortenkirjat on sekoitettu muiden romaanien joukkoon. Tällä tyylillä uskon kirjojen kiertävän harvemmin kuin omiin hyllyihin kerättyinä. Tai mistäs minä tietäisin, enhän ole kirjastoalan ammattilainen. Täytyy kyllä myöntää, että jo kirjastossa mieleeni nousi epäilys kirjan luonteesta. Versaalilla kirjoitettu takakansiteksti, emojien kyllästämä etukansi sekä ysiluokkalaiset päähenkilöt ovat omiaan nuorten kosiskelemisessa. Päätin kuitenkin kaiken kevätkiireen keskellä tarttua niteeseen tästä huolimatta, sillä takateksti korostaa kirjan todella olevan ohut ja hauska.

En osaa tietenkään arvioida kuinka hyvin Veirto osuu vuoden 2017 nuorten mielenmaisemaan. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita ja tunnelmia, jotka olin jo luullut unohtaneeni. Suurempia ylilyöntejä en kirjassa huomannut. Onneksi, sillä yksiä maailman kiusaannuttavimmista asioista on nuorisoslangia kömpelösti ja yliampuvasti imitoiva aikuinen. Kirja ei varsinaisesti kutkutellut omaa nauruhermoani, joten en aivan allekirjoita väitettä teoksen hauskuudesta. Ohut se kuitenkin oli ja tekstiltään niin helppolukuista, että sen ahmaisi muutaman lounastunnin lisukkeena.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle kolme ja puoli tähteä, mutta omassa genressään se voisi nousta jopa neljään tähteen asti. Kirjailijoita moititaan usein siitä, että he eivät kirjoita nuorille pojille suunnattuja, hyviä kirjoja. Höpsis sanon minä. Nuo kirjallisuutta karttavat nuoret pitäisi enää saada näiden loistavien teosten ääreen.

allekirjoituslaura

★★★ ½
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Karisto, 2017
Sivuja 152
Luettavaksi kirjastosta

Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pyörii viimeisiä kertoja Seppo Parkkisen näytelmä Canth. Minna Canthin elämää ja uraa kuvaava teos porautuu 1800-luvun loppupuolen aatteisiin sekä teatterimaailman kulisseissa tapahtuviin taistoihin. Kaiken tämän ohella kerrotaan myös tarina 36-vuotiaasta leskestä ja yksinhuoltajaäidistä, joka kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä. Illan aikana keritään auki Canthin ura ensimmäisistä repliikeistä aina kuolemaan saakka. Harmi kyllä itse sankaritar jää tässä tarinassa välillä sivurooliin.

31083519145_5b827df38e_o

Canth pyrkii kurkistamaan teatterin kulisseihin, joten on varsin osuvaa, että lavalla tehdään niin hyvin kirjaimellisesti. Etenkin näytelmän alkupuolella monet vaatteiden vaihdot tapahtuvat yleisön katseen alla, itse asiassa koko esitys alkaa näytelmän lukuharjoituksesta. Hieman epäselväksi tosin jää milloin katsoja kurkistaa nykyhetkeen eli Canth-näytelmän harjoituksiin ja milloin 1800-luvulle. Näytelmässä leikitellään monilla elementeillä, mikä johtaa vääjäämättä kerronnan rikkonaisuuteen. Näytelmän alkupuolen leikkisyys ja kulissien purku jäävät sivuun loppupuolen synkempien värien tieltä. Toisaalta näytelmän lopussa kaikki kulissit on riisuttu, katsoja näkee aina lavan takaseinään asti, jota peittävät enää korkeiksi kasoiksi pinotut tuolit, jotka vielä hetki aiemmin toimivat kauniina rekvisiittana.

Olen aina pitänyt Minna Canthia kiinnostavana henkilönä. Kansallisteatterin versiossa häntä ei erehdytä nostamaan sankarin jalustalle, vaan hänen sisäiset taistonsa pääsetetään valloilleen. Naiskirjailija ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja on helppo glorifioida, mutta se olisi ollut varsin lattea valinta. Näyttämöllä vellovat ristiriidat ja aatteen palo. Itse asiassa Canthin sisäinen maailma sekä katkelmat lukuisista näytelmistä peittävät alleen kirjailijan itsensä. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän Canth painuu taka-alalle. Lopussa Anton Tšehovin Lokki-näytelmä tuntuu saavan enemmän huomiota kuin Canthin kuolema. Hivenen erikoinen ratkaisu näytelmässä, joka kantaa Canthin nimeä.

Pirstaleisesta juonesta huolimatta näytelmä tarjoaa tuttuja kulttuurinimiä vilisevän aikamatkan 1800-luvulle. Kati Lukka ja Pirjo Liiri-Majava ovat tehneet upeaa työtä lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa. Hannu Kellan musiikki on puolestaan hienovaraista, mutta tunnelmallista. Cécile Orblin on väkevä näytelmän nimikkoroolissa, mutta meinaa välillä jäädä diivamaisesti lavalla Ida Aalbergina liitävän Maria Kuusiluoman varjoon. Kuusiluoma ei itse asiassa kuulu näytelmän alkuperäiseen kokoonpanoon, helmikuussa hän oli saapunut tuuraamaan sairastunutta Kristiina Halttua. Vielä tuolloin hän kulki plari kädessään, mutta nyt rooli sujuu ulkomuistista. Punaista esirippua vasten piirtyvä ja pian sen taakse katoava Kuusiluoma onnistuu luomaan visuaalisesti niin näyttävän teatterihetken, että tovin ajan sitä kuvittelee katsovansa näytelmää nimeltä Aalberg.

allekirjoituslaura

★★★
Canth
Kansallisteatteri
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Rooleissa:  Muun muassa Cécile Orblin, Maria Kuusiluoma, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-aho,  Jussi Lehtonen.
Esitykset: Vielä 8.4.

Kuvat © Stefan Bremer ja Krista Mäkinen / Kansallisteatteri