Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Kesä – sateinenkin – on grillaamisen aikaa. Viime vuosina tavallinen makkara ei ole kuitenkaan enää houkutellut samalla tavalla kuin ennen. Yhden pötkylän voi toki hiilloksella käristää, mutta lautaselle se saa kaverikseen vaihtelevan lajitelman grillattuja kasviksia ja juustoa. Koska olen pohjimmiltani erittäin laiska, päädyn usein lieskojen ääreen täsmälleen samanlaisen ruokatarjottimen kanssa. On ne pari pakollista makkaraa, maissia, halloumia ja pilkottuja kasviksia, joita en ole edes jaksanut tökkiä vartaisiin. Paprika, herkkusieni, kesäkurpitsa – siinä grillini pyhä kolminaisuus.

Törmäsin jossain blogissa Tatu Lehtovaaran kirjaan Grillimestarin kasvisherkut. Nimi oli jo itsessään houkutteleva, Jukka Heiskasen lämpöisinä tirisevät kuvat viimeistelivät tarpeeni rynnätä kirjaston reseptiosastolle nidettä noutamaan.

Grillimestarin kasvisherkut on kattava katsaus mitä mielikuvituksellisimpiin grillillä valmistettaviin kasvisruokiin. Kirjan alussa keskitytään vihannesten ja grillien tuntemukseen. Erityispisteet annan kasvisten sesonkiaikojen luettelosta sekä vihannesten kypsennysaikojen listasta. Grillivalikoimaan tutustuminen ei minua kiinnostanut, sillä vain avotulella grillaaminen on helposti saatavilla. Siinä ei kovin pikkutarkalle hienosäädöille pääse ainakaan näillä taidoilla.

Ehdottomasti suurimman nipun kirjan sivuista ovat vallanneet itseoikeutetusti reseptit. Mukana on paljon tuttua, kuten grillatut paprikat, mutta enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kurkkua, kananmunia, kokonaisia porkkanoita tai salaattia voisi grillata. Villivihannesten, kuten horsman ja takiaisen, käyttö alkoi myös kiinnostaa. Yleisesti reseptien ainesosaluettelot ovat maltillisia, mutta välillä mennään omien ruokavarastojeni ulkopuolelle. Ja toisaalta, en minä ainakaan jaksa lähteä maissejani keittelemään, kun kaupasta saa helposti esikeitettyjä tähkiä. Grillatun ruoan jatkojalostaminen esimerkiksi kylmäksi paprika-tomaattikeitoksi voisi joskus olla myös kiinnostavaa, mutta laiskuuteni taitaa estää tällaiseen toimeen ryhtymisen.

Juhannuksena testiin pääsivät kesäkodin grillissä kirjan kanteenkin näyttävyytensä ansiosta päässeet grillatut tomaatit mozzarellalla. Reseptin raaka-aineluettelo oli lyhyt ja kirjan valokuvat syntisen hyviä. No, oma toteutukseni ei ollut aivan yhtä ammattimainen. Ensinnäkin kesäkurpitsa piti leikata äärimmäisen ohuiksi siivuiksi, jotta sen sai taivutettua tomaatin ympärille. Silvottuani yhden kesäkurpitsan kieputuskelvottomaksi, riensi äitini apuun, mutta hänenkään supervoimilla ei siivuista tullut aivan tarpeeksi ohuita. Lisäksi kirjassa kuvatut tomaatit ja kesäkurpitsat on varmaan valittu viivoittimen avulla, sattumalta aivan niin sopivasti yhteen istuvia vihanneksia tuskin löytyy. Lopputulos oli hyvä, mutta ei ehkä vaivan väärti. Avotulella herkkunyytit eivät lämmenneet edes riittävästi. Tulos oli tomaatti-mozzarellasalaatti hieman modernimmassa muodossa.

Grillimestarin kasvisherkut (2)

Grillattua tomaattia ja mozzarellaa

4 tomaattia
150 g mozzarellaa
1 kesäkurpitsa
½ dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Leikkaa tomaatteihin 3–4 pystyviiltoa siten, ettet leikkaa täysin tomaatin läpi. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja työnnä viipaleet tomaatin viiltoihin. Leikkaa kesäkurpitsasta pitkittäissuunnassa ohuita viipaleita. Kiedo viipale tomaatin ympärille. Kiinnitä kesäkurpitsa tomaattiin cocktailtikuilla. Pirskottele tomaatin päälle öljyä ja mausta tomaatti.

Grillaa tomaatteja suoralla lämmöllä hetki ja siirrä sen jälkeen tomaatit epäsuoraan lämpöön muutamaksi minuutiksi.

Grillattuja tomaatteja voi tarjota sellaisenaan tapas-tyyppisesti tai alkuruokana tomaattileivän kanssa.

Munakoisorullia testasin kaupunkikeittiössä. Paistinpannu ja uunivuoka saivat toimittaa grillin virkaa, ja lähdin siivuttamaan munakoisoja edelliskerran pettymyksestä toipuneena. Munakoiso onkin huomattavasti helpompi leikata ohuiksi paloiksi, ja ne jopa säilyttävät muotonsa kuumennuksen jälkeen, mikä tekee rullien syömisestä helpompaa. Jätin pois muutamia aineksia niiden vähäisen menekin vuoksi, mutta lopputulos oli maittava. Omasta mielestäni sitruuna ja valkosipuli puskivat läpi varsin vahvana, oliiveja vihaava apukokkini puolestaan maistoi vain oliivit. Täytteen kevyt kypsentäminen ennen rullien täyttämistä voisi olla paikallaan.

Grillimestarin kasvisherkut (3)

Munakoisorullat

2 munakoisoa
suolaa
½ dl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä
2 kevätsipulin vartta
½ sitruunan mehu
1 paprika
3 rkl murskattuja oliiveja
1 tl kapriksia
50 g fetajuustoa muruina
mustapippuria
leikattua persiljaa tai minttua

Leikkaa munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Mausta viipaleet suolalla ja tilkalla oliiviöljyä.  Anna maustua noin 15 min.

Valuta munakoisoviipaleet tai painele niitä talouspaperilla kevyesti. Grillaa viipaleet todella kuumalla grillillä suoralla menetelmällä molemmilta puolilta nopeasti, jäähdytä.

Leikkaa valkosipuli, kevätsipuli ja paprika pieniksi paloiksi. Pane palat kulhoon ja lisää sinne sitruunamehu, oliivimurska, kaprikset, juusto mausteet ja loppu oliiviöljystä.

Levitä munakoisoviipaleet työlaudalle ja aseta kasvis-juustotäytettä viipaleiden päihin. Rullaa viipaleet. Rullat voi tarjota kylminä, tai ne voidaan laittaa pieneen uunivuokaan ja lämmittää grillissä. Lämmitettävien rullien pinnalle voi ripotella myös juustoraastetta.

Munakoisorullat sopivat tapas-tyyppiseen alkuruokaan.

Vaikka kaikkia reseptien hienouksia ei huvittaisi savunkatkussa lähteä toteuttamaan, on kirjan avulla mahdollista saada monipuolisuutta grillilautaselle. Reseptien lopussa on lueteltu mitkä ruoka-aineet sopivat kunkin kasviksen kanssa yhteen. Jos en jatkossa jaksa väkertää rullien kanssa, voin edes tutustuttaa paprikan, herkkusienen ja kesäkurpitsan uusiin kasvistovereihin.

allekirjoituslaura

★★★
Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut
Minerva, 2016
Sivuja 154
Luettavaksi kirjastosta

Mikä saa lukemaan saman kirjan aina uudelleen?

Pohdin otsikon kysymystä yhtenä iltana viime viikolla pyöräillessäni iltavuoron jälkeen kotiin. Mietin niitä tiettyjä syitä, joiden vuoksi olen lukenut Sarah J Maasin A Court of Mist and Furyn seitsemän (kyllä, seitsemän) kertaa viimeisen 15 kuukauden aikana. Keskimäärin siis kahden kuukauden välein.

Sitten mieleeni pulpahti se, etten ollut lukenut lapsuuden suosikkejani Harry Pottereita moneen vuoteen. Teininä tapasin lukea koko sarjan läpi joka kesä, joten olen lukenut Potterit ainakin neljään kertaan alusta loppuun. Tästä innostuneena marssin eilen kirjastoon etsimään Harry Potter ja Viisasten kiveä. Potterit on yksi ainoita sarjoja, jotka mun on pakko saada lukea suomeksi, mutta yllätyksekseni kaikki suomenkieliset teokset oli Jyväskylän kirjastosta lainassa. Ainoastaan sarjan viides osa oli saatavilla suomeksi. Lainasin siis ensimmäisen osan englanniksi ja ahmin sen eilen. (Jälleen kyllä, kokonaan ja yhden päivän aikana.)

bibobook_samakirjauudelleen

Harry Pottereissa on selkeästi jotain, mikä vetoaa lukijoihin niin paljon, että 20 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen niitä luetaan edelleen poikkeuksellisen paljon. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Taika Dahlbom sivuaa Rowlingin vetovoimaa kirjojen ja sarjojen suurkuluttamisesta kertovassa lauantaiesseessään (joka on muuten täyttä tavaraa, suosittelen lukemaan). Dahlbom vertaa Rowlingin kirjoittamistapaa Dickensiin ja toteaa, että Pottereissa jokaisessa luvussa on aristotelisen draaman kaaren vaatima loppuratkaisu, mutta jotain jää aina myös kesken. Sama kuvio toistuu jokaisen teoksen lopussa – sen kertaiselle narratiiville saadaan ratkaisu, mutta kokonaiskuvassa asiat ovat vielä kesken.

Kenties yksi Harry Pottereiden vetovoimaa selittävä syy löytyy juuri niiden rakenteesta: lukuvuosia mukaileva jako kirjojen välillä ja koukuttavat tarinat johtavat siihen, että kun sarjan aloittaa alusta, se on pakko lukea jälleen kerran loppuun. Niin kävi jälleen: Aloitin Salaisuuksien kammion lukemisen tiistaina aamulla.

Uudelleen lukemisessa on myös se miellyttävä puoli, että lähes jokaisesta tarinasta löytää toisella tai kolmannella lukukerralla uusia näkökulmia tai pieniä yksityiskohtia, joita ensimmäisellä kerralla ei tullut huomanneeksi. Pottereissa on myös hienoa lukea kohtauksia ja miettiä, mihin hahmot tulevat vielä päätymään. (Luin eilen kohdan, jossa Harry näkee Ginnyn ensimmäisen kerran ja virnuilin itsekseni miettiessäni, minne he vuosien saatossa ja tarinan edetessä päätyvätkään.)

Pottereissa koukuttavat myös ihanat hahmot, joiden kasvamista ja kehittymistä on mahtavaa seurata kirjoja lukiessa. Ensimmäistä tarinaa ahmiessani muistin, miten nuoria Harry, Ron ja Hermione koko saagan alussa ovatkaan. Omassa mielessäni he olivat jo nuoria aikuisia, mutta nyt ajatukset piti taas suunnata 11-vuotiaan tasolle ja koko kehityskaaren alkuun.

Sama pätee myös Sarah J Maasin ACOMAFiin. Rhysand ja Feyre, tarinan päähenkilöt, ovat suosikkejani Maasin koko tuotannosta ja no, he ovat varmaan suosikkejani kaikista lukemistani kirjoista ja niiden hahmoista ever. Maasin tarinoissa hahmot kasvavat, muuttuvat ja käyvät läpi kipeitäkin vaiheita. He rakastuvat, riitelevät ja taistelevat toistensa puolesta vaikka sitten kuolemaan saakka. Heihin kiintyy ja kun rakastettu hahmo joutuu pulaan, tilanteessa elää mukana koko sydämellään.

Sellaisen lukukokemuksen aikana muilla vastuilla ei ole väliä. Muusta elämästä tulee epärelevanttia.

Ja ehkä se on jälleen se tunne, jota kirjojen uudelleen lukemisella jahdataan. Potterit vievät mut takaisin lapsuuteen, siihen aikaan, kun isä luki niitä mulle ja siskolle ääneen ennen nukkumaan menoa. Tai siihen, kun makasin omassa sängyssäni ja luin sarjan uusinta kirjaa viiteen asti aamulla, vaikka yhdeksältä piti olla koulussa. Myös Maasin teokset nykivät jonkinlaisia naruja, sillä niiden aiheuttama tunnekokemus on niin vahva, että kun kerran aloitan kirjojen lukemisen, en lopeta, ennen kuin ainakin sarjan kakkososa on luettu kokonaan. Mielummin lukisin koko A Court of Thorns and Roses -sarjan alusta loppuun.

Syyt, joiden vuoksi luen samoja kirjoja aina uudestaan, ovat siis lyhykäisyydessään nämä: herkulliset ja koukuttavat juonikulut, hyvin rakennetut henkilöhahmot ja heidän kasvutarinansa, sekä tunne-elämykset.

Mikä saa sut lukemaan kirjan uudestaan? Kerro kommenteissa tai vaikka meidän Facebookissa. Fb-sivua kannattaa muutenkin seurata, jotta tiedät, milloin uusin postaus on tullut ulos. 🙂

Ihanaa viikkoa sulle!

allekirjoitusminna

 

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

”Kyydissä olleet neljä matkustajaa olivat ohjanneet ilma-aluksensa Providencen luokse ja antaneet hänelle hieman syötävää. Banaanin ja pikkuleipiä, joita hänen ”kannattajansa” olivat itse leiponeet osoittaakseen tukensa ja kiitollisuutensa siitä, että Providence oli opettanut heille elämästä jotain hyvin kaunista ja vakuuttavaa. Aivan kuin lentäisimme kaikki kanssasi pilvissä, sanottiin yhdessä Tupperware-purkkiin sujautetussa viestissä. Olet ikioma Helinä-keijumme!

IMG_6591

Täytynee tunnustaa, että valitsin jälleen kerran kirjan sen pitkän, mutta viekoittelevan nimen perusteella. Romain Puértolasin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven paljastui vähintään yhtä polveilevaksi kertomukseksi kuin sen nimikin.

Providence on aivan tavallinen, joskin hyvin viehättävä, postinkantaja. Sinä yhtenä päivänä koko maailma saa kuitenkin kuulla hänestä. Koko Euroopan lentoliikenne pysäytetään Islannissa purkautuneen tulivuoren vuoksi. Lentokentät, autovuokraamot ja juna-asemat täyttyvät hätääntyneistä ihmisistä, mutta kaikkein suurin huoli taitaa olla juuri Providencella. Hänen pieni adoptiotyttärensä Zahera odottaa äitiään Marrakechissa, eikä aikaa voi hukata. Zahera on kärsinyt koko elämänsä julmasta sairaudesta, joka tekee hengittämisestä ajoittain lähes mahdotonta. Tyttö on saatava pian hoitoon Ranskaan, muuten toisensa löytäneet äiti ja tytär ovat pian ikuisesti erossa. Koska kukaan muu ei voi auttaa urheaa posteljoonia, hän päättää opetella lentämään ihan itse. Hieman oppia saatuaan Providence aloittaa lentomatkan, jota seuraa koko maailma aina köyhimmästä lapsesta suurvaltojen presidentteihin asti.

”Onnittelen teitä Amerikan yhdysvaltojen nimissä ja luovutan teille ensimmäisen lentonne kunniaksi amerikkalaisen rauhanmitalin. Jaa mitäkö tekemistä lennollanne ja rauhalla on toistensa kanssa? Ei mitään, mutta minulla ei nyt sattunut olemaan muita mitaleja. Näitä minulla on varastot täynnä. Näitä ei saa millään menemään.”

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on kaunis kuvaus rakkaudesta ja sen aikaansaamasta hyvyydestä. Pelkkään hempeilyyn ei kuitenkaan juututa, vaan Puértolas kuorruttaa tarinaa hersyvällä huumorilla ja absurdeilla juonikäänteillä. Tapahtumien mahdottomuus meinasi aluksi jopa ärsyttää vakavamielistä lukijaa, mutta kun omista ennakkoluuloistaan päästi irti, alkoi tarina lennättää mieltä kuin jäntevästi räpsyttävät käsivarret Providencea.

Aluksi luulin, että valtaisan pilven nielaiseminen liittyy jotenkin Providencen tapaan lentää, mutta todellisuudessa kirjan nimi viittaakin vakavasti sairaaseen Zaheraan. Puértolas on onnistunut kääntämään vaikean sairaalakielen lapsenomaiseksi satupuheeksi, jossa kavala sairaus onkin keuhkot täyttävä pilvi. Zahera ymmärtää tarkkaan mitä hänen sisällään tapahtuu, mutta puhuu siitä kauniisti hieman kierrellen ja pelkäämättä. Se täytyy myös todeta, että Prvidencen Pariisiin jumittava tulivuorenpurkaus ei suinkaan ole vuoden 2010 islantilainen tervehdys Euroopalle, vaan kuvitteellinen tapahtumasarja käynnistyy vasta kun parrakas nainen on voittanut Euroviisut.

Tämä kirja pitäisi ehdottomasti lukea lukupiirissä, sillä viimeisten sivujen jälkeen ainakin minulla oli suunnaton tarve päästä keskustelemaan teoksen herättämistä ajatuksista! Sen enempää paljastamatta olen kirjan luettuani pohtinut paljon tarinoita sekä kirjailijan oikeutta omiin kertomuksiinsa. Kirjan lukeneet, ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyllä vaan ärsyttää, kun ei löydä keskustelukumppania vaikuttavan lukukokemuksen päätteeksi. David Nicholssin Yhtenä päivänä aiheutti aikanaan valtaisaa keskusteluhätää, mutta tuolloin en löytänyt lähipiiristä KETÄÄN joka olisi teoksen lukenut. Siinä sitten kärvistelin yksin.

 allekirjoituslaura

★★★½
Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2016
Sivuja 224
Luettavaksi kirjastosta