Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa + Synttäriarvonnan voittaja!

Nykyaikaista self-help -kirjallisuutta rakastavalle lukijalle Satu Rämön ja Hanne Valtarin tänä vuonna julkaistu Unelmahommissa oli teos, joka oli pakko hankkia jostakin ja saada lukea. Katselin kirjaa jo kesällä kirjaston varausjärjestelmässä, mutta siihen oli niin pitkä jono, että päätin jättää lukemisen suosiolla myöhemmäksi. Muutama viikko sitten teos tuli kuitenkin vastaan pikalainojen hyllyssä ja nappasin sen siitä mukaan.

dav

Rämö ja Valtari ovat molemmat luovan alan freelancereita ja tietyssä mielessä sekatyöläisiä. Rämö pitää blogia, vetää design-kauppaa Reykjavikissa ja toimii matkaoppaana hevosvaelluksilla. Valtari puolestaan tekee elantonsa Lähiömutsi -blogillaan ja viestinnän alan töillä. Molemmilla on taustalla toimittajan työ, eivätkä he ole siitä päässeet eroon nykyisissäkään duuneissaan.

Uransa alkuvaiheessa olevalle toimittajalle Unelmahommissa onkin erinomainen kurkistus siihen, miten monenlaisia asioita tämän alan koulutuksella voikaan tehdä. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti sitä, miten esimerkiksi bloggaamisella voi tehdä elantonsa. Toisaalta pohdinta viedään myös laajemmalle tasolle ja vinkkejä annetaan muun muassa siihen, miten perhe yhdistetään yrittäjyyteen tai miten elämän kokonaistasapainosta pidetään huolta unelmaduunissakin. Jokaisen luvun lopusta löytyy myös Ajateltavaa -osio, joka ohjaa pohtimaan omia työhön liittyviä asenteita ja mahdollisuuksia.

Sekä Valtari että Rämö kirjottavat sujuvasti ja teksti soljuu tasaisesti eteenpäin. (Muuta ei tosin kahdelta toimittajalta voi odottaakaan!) Kirjan teemat on perustellusti jaoteltu. Niissä nousevat vahvasti esiin kirjoittajien elämäntilanteet ja varsinkin lapsista ja perheestä on paljon asiaa. Nuorelle lukijalle tällainen sisältö ei ole kovin oleellista vielä, mutta nautin silti perheasioita käsittelevien lukujen lukemisesta siinä missä muistakin. Vaikka jaottelu teoksessa toimii, on teksteissä kuitenkin jonkin verran harmillista toistoa ja kertausta. Ajattelin useampaan otteeseen loppupuolen lukuja lukiessani, että ”mähän luin tän jo” tai ”tähän ei olisi tarvinut viitata uudestaan”. Ehkä vielä yhdellä editointikierroksella nämäkin olisi saatu pois. Lisäksi, johtuneeko kirjoittajien elämäntilanteiden samankaltaisuudesta, mutta jouduin useasti tarkistamaan luvun alusta kumpi oli vastuussa luvun tekstistä. Molempien kirjoituksissa viuhuivat lapset, miehet, matkustelu ja epäsäännölliset työajat – kirjoittajat menivät siis välillä sekaisin.

Harmistusta aiheutti myös se, etten ehtinyt tehdä lukujen lopusta löytyviä harjoituksia kunnolla. Se ei tosin ole kirjoittajien moka, vaan itseni! Koska kirja oli viikkolainassa, jouduin ahmimaan sen viimeisenä iltana loppun ja palauttamaan seuraavana päivänä. Harjoitukset jäivät siis tekemättä, mutta ehkä palaan niihin vielä ajan kanssa.

Unelmahommissa sopii yrittäjyydestä haaveilevalle tai irtiottoa kaipaavalle. Se antaa lukijalle, minkä suurin piirtein kannessaan lupaa, mutta sortuu silti välillä yltiöpositiivisuuteen. Tähtiä siis kolme.

allekirjoitusminna

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa
WSOY, 2017
Sivuja 351
Luettavaksi kirjastosta
★★★

p.s. Synttäriarvonta päättyi viime viikolla ja voittaja on nyt arvottu. Onnea Niina T., laitoimme sinulle viestiä Facebookissa! Kiitos kaikille osallistuneille, me nautittiin synttäriviikon järkkäämisestä kovasti! 🙂

Mainokset

PODCAST: Kuhanuhaa ja ryskäyskää

Viime viikolla täällä Bibobookissa alkoi täysin lasten- ja nuortenkirjoille omistettu podcastsarja Kirjojen kasvattamat. Taannoisissa äänityssessioissamme oli todellista kotikutoista studiohenkeä: istuimme olohuoneen lattialla kirjojen ympäröimänä, ja välillä saimme kuunnella naapurin äänekkään koiran mielenilmaisuja. Tämä nelijalkainen tähti esiintyy myös tämänkertaisessa jaksossa Kuhanukaa ja ryskäyskää, tosin kaikkien koiraihmisten pettymykseksi vain pienessä sivuroolissa.

Kirjojen kasvattamat osa 2 (6)

Jossain vaiheessa vihasin yli kaiken runomuotoon kirjoitettuja tarinoita, kerrottiin niitä sitten televisiossa tai kirjojen sivuilla. Onneksi tuo inho on jo aikoja sitten ohitettu, sillä kyllä esimerkiksi Kirsi Kunnas nyt yksinkertaisesti on nerokas sanataituri. Tiitiäisen satupuusta löytyvä Vanha vesirotta -runo saakin aloittaa tämänkertaisen podcastin (kuuntele ihmeessä, kuinka yritän lausua tämän riimittelyn yhtä eloisasti kuin äitini!) ja siitä on poimittu myös jakson nimi Kuhanuhaa ja ryskäyskää.

Podcastissa on luvassa muutakin kuin riimittelyä. Siskoni Lotta, joka on tämän sarjan vakiovierailija, on ammatiltaan lastentarhanopettaja. Hän paljasti minulle synkän salaisuuden päiväkotien todellisuudesta: Teemu-kirjat ovat ilmeisesti monissa paikoissa saaneet luovuttaa paikkansa toisille niteille. Tämä järkytti minua yhtä syvästi kuin aikanaan se, että piruetteja ei tehdäkään heti ensimmäisellä kerralla kun luistimet ovat jalassa. Näitäkin traumoja käydään läpi podcastissa Aino-kirjojen innoittamana.

Kyllä se vaan taitaa olla niin, että parhaissa lastenkirjoissa on aina mukana se kasvatuksellinenkin puoli. Ja näistä kirjoista voivat oppia myös aikuiset.

Mukavia kuunteluhetkiä, ja muista toki jakaa omat kirjamuistosi kommenttiosiossa! Palataan sarjan seuraavan osan kanssa viikon päästä tällä samalla kanavalla.

allekirjoituslaura

Podcastin musiikki: http://www.bensound.com

Teatterissa: Luulosairas

Jos pilleri tai peräruiske voi parantaa oloa, tottahan toki sellainen kannattaa ottaa. Jos lääkäri määrää siihen vielä parit rohdokset ja vielä yhden suolihuuhtelun päälle, niin varmasti nekin ovat välttämättömiä terveyden kannalta. Ja kun kanta-asiakkuus poliklinikalle on kerran hankittu, ei hoitoja uskalla lopettaa, sitähän voi vaikka kuolla.

17149155216_07937a6f04_o

Näytelmäkirjailija Molièren vuonna 1673 ilmestynyt näytelmä Luulosairas on surullista kyllä lähes 350 vuotta ensiesityksensä jälkeenkin edelleen ajankohtainen. Keuhkotuberkuloosista kärsinyt Molière kirjoitti itse esittämänsä päähenkilö Arganin turvautumaan tohtoreihin paremman terveyden toivossa. Kullankiilto silmissä lääkäri määrää Arganille mitä kummallisempia hoitotoimia ruokkien näin miehen luulosairautta. Vaikka lääketiede onkin noista ajoista kehittynyt valtavin loikin, on huumorin keinoin esitetty kritiikki edelleen ajankohtaista.  Nykyaikana samanlaista sinisilmäisyyttä on nähtävissä ihmisissä, jotka yrittävät puoskareiden ihmepulverien avulla rakentaa valtavia lihaksia tai kaivaa esille lituskaista vatsaa. Hoidon järkevyyttä ei kyseenalaisteta, kunhan sitä tarjoava vain näyttää tarpeeksi luotettavalta. Ja ennen kaikkea osaa kuiskia korvaan oikeat mainossanat.

Nauru levisi Kansallisteatterin lavalta salin takariveille verkkaisesti vasta hieman ennen väliaikaa, jonka aikana kikatusta olisi ehkä pitänyt rohkaista lasillisella kuohuvaa. Mutta kyllä minäkin lopulta nauroin ihan ääneen, en tosin yhtä antaumuksella kuin muutamat seurueet siellä lavan tuntumassa. Pientä lisäheittäytymistä olisin siis kaivannut – niin näyttelijöiltä kuin itseltänikin.

Kansallisteatterin versio klassikkokomediasta kunnioittaa vanhoja perinteitä. Näyttelijöiden puhetavassa ja artikulaatiossa on herttaista vanhanaikaisuutta, joka muistuttaa, että samalle tekstille on naurettu jo yli 300 vuotta sitten. Huikea ajatus tosiaan! Yksinkertainen lavastus ja osuvat roolisuoritukset viihdyttävät. Esimerkiksi Minttu Mustakallio on roolissaan eloisa, joskin ajoittain siinä mittakaavassa, että sarjatulella tulitetut repliikit puuroutuvat suuressa salissa.

Luulosairas on teatterin ohjelmistossa vielä joulukuun alkuun asti. Se tarjoaa mukavan illanviettomahdollisuuden vaikkapa kaveriporukalle, kunhan muistaa jättää tiukkapipoisimmat yrmyilijät kotiin. Kärsivällisyyttä vaaditaan kuitenkin kaikilta, sillä aika ajoin tekisi mieli vilkuilla haukotellen kelloa. Näytelmän imu on paikoittain onnettomasti kadoksissa.

allekirjoituslaura

★★★
Luulosairas
Kansallisteatteri
Ohjaus ja suomennos: Arto af Hällström
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Rooleissa Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio

Kuvat ©  Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Seitsemän ajatusta Kansallisteatterin Koivusta ja tähdestä

Kävin katsomassa viime viikolla Kansallisteatterin Koivu ja tähti –näytelmän. Pirkko Saision käsikirjoittama teos on Kansallisteatterin kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle. Ilta oli, no, erilainen. Niin erilainen, etten osaa edes kirjoittaa perinteistä arviota, vaan laadin epämääräisen listan näytelmän herättäneistä epämääräisistä ajatuksista.

37079005285_56e63842bd_o

1. Aivoissani on sellainen asetus, että pystyäkseni seuraamaan tarinaa minun on tiedettävä päähenkilöt ja heidän summittaiset kulkusuuntansa. Sen vuoksi luen aina kirjojen ja elokuvien takakannet sekä näytelmien käsiohjelmat ennen taidenautinnon alkamista. Koivun ja tähden ajan olin jatkuvasti hieman hämilläni siitä kuka kukin on. Ei kiva. En halua olla hukassa, ainakaan koko aikaa.

2. Kun näytelmän nimi on Koivu ja tähti, ilahtuu katsoja suunnattomasti käsikirjoitukseen upotetuista satuviittauksista.

3. Pyörivä lava on perinteinen, mutta jostain syystä suunnattoman innostava teatterielementti. Sitä katsoessa voi tosin tuntea itsensä urpoksi, kun ei lainkaan ymmärrä miten esimerkiksi koirankoppi pysyy paikallaan, vaikka lattia alla liikkuu. (Väliajalla tarkkasilmäisempi seuralainen huomautti koirankopista sivuverhoihin kulkeneista naruista. Tunsin itseni vielä urpommaksi.)

4. Kakkosparvella silmiin heijastuvat ikävästi lavan takavalot. Ja kuiskaajan lukulamppu. Toisaalta kattoon kauniisti heijastuvaa veden välkettä ei näkisi permannolta.

5. Yllättävät (ja suuret!) lavasteet ja tarpeisto riemastuttavat. Harmi, ettei niistä uskalla kertoa spoilaamisen välttämiseksi.

6. Taiteen pitää jättää toki hämilleen, mutta on se vaan raskasta olla hämmentynyt kolmetuntisen esityksen ajan. Olisi nyt ollut edes hieman yhtenäisempi juoni. Tai edes lyhyempi esitys.

7. Onneksi tätä piinallista Suomi 100 -vuotta on enää pari kuukautta jäljellä. Ei sillä että vastustaisin itsenäisyyttä ja sen muistamista, mutta nämä aihetta juhlistavat merkkiteokset alkavat tulla korvista ulos. Koko juttu tuoksahti itse asiassa härskiintyneelle jo helmikuussa. Suomi 101 on toivottavasti edeltäjäänsä keveämpi ja teemoiltaan monipuolisempi.

allekirjoituslaura

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri, suuri näyttämö
Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Musiikki: Markus Fagerudd
Rooleissa: Muun muassa Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen

Kuvat ©  Stefan Bremer / Kansallisteatteri

PODCAST: Mitä yhteistä on Robinilla ja Tammen kultaisilla kirjoilla?

Lapsuudessani aina ennen nukahtamista kuunneltiin iltasatuja. Tapaa jatkettiin vielä silloin, kun kirjaimet paperilla olivat muuttuneet jo omissa silmissänikin ymmärrettäviksi riveiksi. Opittuani lukemaan käytin ahkerasti myös kirjastokorttiani, jonka takapuolelle olin kirjoittanut koko nimeni juuri opituilla pikkukirjaimilla. Repullinen kirjoja raahattiin kotiin vähintään kerran kuukaudessa. Tuohon aikaan sata kirjaa vuodessa –tahdin saavuttaminen oli tavallista, määrät luettujen kirjojen määrät huitelivat aivan omissa sfääreissään.

IMG_6709

Parhaassa tapauksessa innostus kirjallisuuteen istutetaan mieleen jo elämän ensivuosina samoin kuin vahvat lukurutiinit. Juuri nuo ensimmäiset sadut ja hieman myöhemmin ensimmäiset nuortenkirjat ovat muovanneet minusta sen lukutoukan, joka olen nyt.

Blogin synttäriviikon kunniaksi tänään alkaa seitsemän osan Kirjojen kasvattamat -podcastsarja, joka on omistettu kokonaan lasten- ja nuortenkirjoihin. Vieraaksi studiooni (eli kirjoilla vuoratulle olohuoneemme lattialle) kutsuin siskoni Lotan, jonka kanssa olen jakanut nuo varhaisimmat tarinatuokioni.

IMG_6712

Ensimmäinen jakso Mitä yhteistä on Robinilla ja Tammen kultaisilla kirjoilla? käsittelee nimensä mukaisesti yhtä kaikkien aikojen lastenkirjasarjaa, Tammen kultaisia kirjoja. Varmasti lähes jokainen suomalainen lapsi on joskus tarttunut noihin kultakimalluksella koristettuihin kirjoihin. Kymmenistä kirjoista on helppo löytää ne itselle rakkaimmat. Podcastissa käymme Lotan kanssa läpi omasta näkökulmastamme nostalgisimmat, joita ovat esimerkiksi Herra Tiukusen korjauspaja, Pupun uudet kengät ja Kapu Karvakorva.

Mikä sitten se Robinia ja legendaarisia lastenkirjoja yhdistävä seikka on? Se selviää, kun kuuntelet podcastin.

allekirjoituslaura

PS. Kiitokset vielä kaikille, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet kirjablogimme ensimmäiseen vuoteen ja tähän nyt päättyvään synttäriviikkoon. On ollut ilo saada palautetta ja nähdä, että kirjat ja kulttuuri kiinnostavat niin suurta joukkoa. Näissä tunnelmissa on hyvä polkaista käyntiin Bibbidi Bobbidi Bookin toinen vuosi.

Ja mitä kaikkea sitten on luvassa? Jatkossa postauksia julkaistaan vähintään kaksi viikossa, tuttuun tapaan tiistaisin ja nyt myös lauantaisin. Seuraavat seitsemän viikkoa pääsette seuraamaan myös Kirjojen kasvattamat –podcastia aina sunnuntaisin. Keskustelumme siirtyvät viikko viikolta lastenkirjoista kohti nuortenkirjoja. Myös liikkuvaa kuvaa nähdään Bibobookissa entistä useammin, sillä lupaamme julkaista videon vähintään kerran kuukaudessa.

Syksyn tarjoaman vuosittaisen uuden alun innoittamana blogin luonnoksissa on uusia ideoita jo ruuhkaksi asti. Luvassa on paljon kaikkea innostavaa ja mielenkiintoista. Juuri nyt haravoimme läpi Helsingin kirjamessujen tarjontaa, sieltä varmasti riittää rutkasti ammennettavaa blogin puolelle. Kommentit ja toiveet ovat jatkossakin enemmän kuin tervetulleita. Älä siis arastele jättää merkintää kommenttiboksiin tai vaikka ihan sähköpostilaatikkoomme.

Podcastin musiikki: http://www.bensound.com

Synttäriviikko huipentuu: Arvonta!

Synttäriviikko on jo lopuillaan, mutta haluttiin ehdottomasti kiittää teitä lukijoita jollakin tapaa tästä unohtumattomasta vuodesta. Siksi päätettiin pistää pystyyn meidän blogin ihan ensimmäinen arvonta! Palkinnot, osallistumisohjeet ja arvonnan säännöt löydät alempaa.

bibobook_synttariarvonta

Arvomme yhdelle onnekkaalle osallistujalle syksyisen, lukemiseen liittyvän paketin. Paketti sisältää valkoiset, metalliset BOOK-kirjatuet, Arabian KoKo-mukin sekä Clipperin herkullista appelsiiniteetä. Tuotteiden kokonaisarvo on noin 20 euroa.

Palkinnolla saa siis vaikka kirjahyllyn ojennukseen ja samalla voi siemailla höyryävää teetä syksyisen värisestä mukista. Nam nam!

Osallistumisvaihtoehtoja on kaksi. Voit

  1. Jättää tämän postauksen kommentteihin toimivan sähköpostiosoitteen ja terkut meille.
  2. Käydä kommentoimassa blogin Facebook-sivulta löytyvää julkaisua.

Jos sekä kommentoit postausta että Facebook-julkaisua, saat nimesi mukaan arvontaan kahdesti. Parannat siis voittomahdollisuuksiasi osallistumalla sekä täällä blogissa että Facebookissa.

Osallistumisaikaa on ensi viikon lauantaihin 14.10. kello 12 saakka. Voittaja julistetaan samana päivänä.

Kiitos vielä ihan huikeasti teille kaikille, jotka olette seuranneet meitä viimeisen vuoden ajan ja ottaneet osaa keskusteluihin sekä täällä blogissa että somessa. Huomisen postauksessa kurkataankin sitten, mitä tuleva syksy tuo tullessaan. Muista osallistua arvontaan!

p.s. Klikkaa postaus auki lukeaksesi arvonnan tarkemmat säännöt.

Lue loppuun

VIDEO: Lauran kirjahyllyssä

Synttäriviikon kunniaksi Minna esitteli kirjahyllynsä keskiviikkona ja nyt on minun vuoroni! Siinä ei kuulkaa edes pienestä tulehduksesta turvonneet silmäluomet ole hidasteena, kun innostus videoiden tekemiseen kipunoi. (Suomeksi, älkää välittäkö hieman turpeista luomista.) Videoita on siis jatkossakin luvassa, ja vieläpä huomattavasti entistä tiheämpään tahtiin.

Siinä missä Minnan kirjahylly on hillitty ja hallittu, on oma kotikirjastoni toki tarkasti järjestelty, mutta myös hyvin ylitsepursuavainen. Tulevat vuodet pitäisi selvitä tuolla yhdellä ovellisella Ikean kaapilla, joten pientä kirjarivien valvontaa ja tarvittaessa jopa harvennusta on suoritettava. Olen joskus haaveillut kirjojen järjestämistä värin mukaan tai boheemia kirjakasaestetiikkaa, mutten luota omiin kykyihini saada kaaoksesta kaunista. Sen vuoksi olen turvautunut siihen mistä saan suurta nautintoa ja minkä varmasti osaan: aakkostamiseen. Ja nimenomaan kirjoittajan sukunimen mukaan, puhutaanhan tässä kuitenkin henkilökohtaisesta kirjastostani.

Kirjahyllyni on jaettu kolmeen osaan: fiktio, tietokirjat sekä epämääräiset resepti-, nuotti- ja matkakirjat. Fiktio vie ehdottomasti eniten hyllytilaa, tietokirjaosiossa puolestaan vallalla ovat journalismia ja kirjallisuutta käsittelevät teokset. Tietokirjahyllystä löytyy myös kokoelmani rakkain teos: Jyväskylän yliopiston journalistiikan oppiaineen ja ainejärjestö Lööpin historiikki, jonka olen toimittanut ihan itse. Ensi kesänä kokoelmaan liittyvät toivottavasti myös kaksi graduani. On se vaan hienoa nähdä oma nimi kirjan kannessa, vaikka ne eivät varsinaisesti mitään bestsellereitä olekaan!

Yksi asia kirjahyllyssäni rassaa sen rajallisen tilan lisäksi. Hyllylevyjä on aivan mahdoton saada sellaisiin asemiin, että kaikki kirjat mahtuisivat siististi pystyssä omille paikoilleen. Olen yrittänyt niellä omaa neuroottisuuttani ja sinnitellä väärinpäin lojuvien kirjojen kanssa. En ole ihan vielä löytänyt sisäistä rauhaani, mutta pystyn sentään jo sinnittelemään asian kanssa.

Vilahteleeko henkilökohtaisessa kirjastossani sinulle tuttuja kirjoja? Entä millä perusteella sinä järjestät hyllysi?

allekirjoituslaura

Videon musiikki: Blue Dot Sessions

 

Teatterissa: Keuhkot

”Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kun tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kun Eiffel-torni. Mä synnyttäisin Eiffel-tornin.”

21437173265_a1bcc8c9ac_o

Mies ja nainen, tyhjä lava. Ei muutoksia valoissa, ei vaatteiden vaihtamisia. Duncan Macmillanin käsikirjoittamassa ja Juha Jokelan suomentamassa sekä ohjaamassa Keuhkoissa pääosassa on kahden näyttelijän tarkka roolityö.

Kun mies ehdottaa vauvan yrittämistä, salpautuu naisen hengitys. Alkaa pitkä pohdinta, tahtojen taisto, omantunnon lahjominen. Kuinka itsekästä on hankkia lapsi maailmaan, jossa muutenkin kävelee ihmisiä jo ruuhkaksi asti? Kuinka monta puuta pitäisi istuttaa korvatakseen lapsesta aiheutunut hiilijalanjälki? Miten tulotaso turvataan lasta varten?

Kansallisteatterin Willensaunassa esitetty Keuhkot on intiimi ja yleisön mielikuvitusta kutitteleva näytelmä. Rikkaaseen dialogiin perustuva esitys soljuu eteenpäin kuin tavallinen keskustelu kahden ihmisen välillä. Ei ole turhaa pönötystä, välillä alkaa jopa epäillä onko edes käsikirjoitusta, niin luontevasti sanat istuvat näyttelijöiden suuhun. Tavallisissa arkivaatteissa yleisölle esityksen alussa puhuvat Ria Kataja ja Mikko Nousiainen ovat niin samaistuttavia, että joku katsomosta vastaa spontaanisti heidän ”hyvää teatteri-iltaa” -lausahdukseensa ”kiitos samoin”. Ja sitten vain pieni hetki, ja Kataja sekä Nousiainen ovat kadonneet roolihahmojensa tieltä.

Kun ajan etenemistä ei voi ilmentää valoilla, maskilla tai roolivaatteilla, on paljon kiinni näyttelijöiden taidoista. Ihmismieli toimii kummallisesti. Yksi repliikki, niin tyhjä lava muuttuu katsojan mielessä täpötäydeksi Ikeaksi tai hiljaiseksi kylpyhuoneeksi. Lavasteita ei tarvita, kun ympäristö luodaan pelkin sanoin ja hienovaraisin elein. Tämä jos mikä on innostavaa ja kutkuttaa mieltä kiireisen teatterisyksyn keskellä. Tähän tyhjään näyttämöön sekä tietysti nerokkaaseen dialogiin perustuu myös näytelmän hersyvä huumori sekä sydäntä raastava surullisuus. En ollut ainoa, jonka silmät kostuivat julmasti viimeisen repliikin aikana. Joku itki ihan avoimesti vielä aulassakin.

Hieman ennen Keuhkojen näkemistä keskustelin Twitterissä tämän vuoden lukukokemuksistani. Tajusin, etten ole antanut yhdellekään lukemalleni kirjalle viittä tähteä, vaikka muutama näin jälkikäteen ajateltuna olisi täyden tähtirivistön ansainnutkin. Yhden viiden tähdin musikaalin olen nähnyt tänä vuonna, Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandin. Olen aika varovainen täydellisen arvosanan antamisessa. Rutiininomaisesti meinasin aluksi antaa Keuhkoillekin neljä tähteä. Sitten pysähdyin miettimään. Mitä näytelmässä olisi voitu tehdä paremmin? Ei mitään. Erityisen ilahduttavaa on se, että täydellisen teatterikokemuksen voi saada näinkin vähäeleisellä näytelmällä. Aina ei tarvita säihkettä ja suuria spektaakkeleja, joskus riittää kaksi taitavaa näyttelijää sekä väkevä tarina.

Valitettavasti Keuhkot poistui Kansallisteatterin ohjelmistosta näkemäni esityksen myötä, mutta verkkosivuilla oleva maininta esityksen tilaamisesta herättää toiveen siitä, että vielä joillain onnekkailla voisi olla mahdollisuus nähdä tämä mestariteos.


allekirjoituslaura

★★★★★
Keuhkot
Kansallisteatteri, Willensauna
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan
Ohjaus ja suomennos: Juha Jokela
Rooleissa: Ria Kataja ja Mikko Nousiainen
Poistunut ohjelmistosta, esitys tilattavissa

Kuvat © Stefan Bremer / Kansallisteatteri

VIDEO: Minnan kirjahyllyssä

Meillä on ollut viimeisen vuoden aikana erilaisia videoideoita vaikka muille jakaa, mutta toteutus on uupunut. Nyt synttäriviikolla otettiin kuitenkin itseämme niskasta kiinni ja päätettiin, että molemmat tekee yhden videon. Koska videoita ei aikaisemmin ole juuri blogissa näkynyt, päätettiin esitellä meidän molempien kirjahyllyt. Alta löydät ensimmäisen videon, tervetuloa kierrokselle Minnan kirjahyllyyn!

Hyllystäni löytyy erityisen paljon kahden kirjailijan teoksia. Nuo kirjailijat ovat Cassandra Clare ja Sarah J Maas. Maas on esiintynyt blogissa useamman kerran, sillä olen arvioinut A Court of Thorns and Rosesin sekä A Court of Mist and Furyn. Sain itseasiassa postissa tänään sarjan kolmannen osan, A Court of Wings and Ruinin, fyysisen kappaleen, joten siitäkin on tulossa arvio vielä tässä kuussa.

Clarea on näkynyt täällä vähemmän, sillä aloitin Mortal Instruments -sarjan lukemisen jo kauan ennen kuin aloitimme Bibbidi Bobbidi Bookin. Sain sarjan viimeisen osan luettua vasta muutama viikko sitten… Tulen kuitenkin tulevaisuudessa arvioimaan Claren kirjoja, sillä en ole lukenut vielä Infernal Devices -sarjaa tai Dark Artifices -sarjaa. (Vaikka molempia löytyy hyllystä…)

Videota oli mukavaa tehdä, toivottavasti se näkyy lopputuloksesta. Ideoita uusiin videoihin ja palautetta tämän kertaisesta otetaan ehdottomasti vastaa!

Synttäriviikko jatkuu taas huomenna, stay tuned!

allekirjoitusminna

p.s. Me julkaistaan tulevaisuudessa video kerran kuussa, näitä on siis lupa odottaa lisää!

Mark Manson: The Subtle Art of Not Giving a Fuck

Excuse my language, mutta otsikossa komeilee aikuisten oikeasti tämän syksyn parhaan self-help -kirjan nimi. Jostain syystä olen tänä syksynä uppoutunut self-helpiin jälleen kerran oikein kunnolla. Luulen, että se johtuu syksyn luonteesta toisena uutena alkuna. Syyskuu on vähän niin kuin toinen syntyminen keskellä vuotta, jos vuoden vaihtuminen on se ensimmäinen. Mark Mansonin The Subtle Art of Not Giving a Fuck iski silmään Urban Outfittersin kirjahyllyssä Barcelonassa juuri syyskuun alussa. Neljä päivää myöhemmin olin lukenut teoksen kannesta kanteen, vaikka kävelimme lomareissulla yli 15 000 askelta joka päivä nähtävyyksiä katsellen ja väsymys oli kova.

Kirjan päällyksessä lukee näin: ” This manifesto is a refreshing slap in the face for all of us so that we can start to lead more contended, grounded lives.”

bibobook_notgivingafck

Ja juuri siltä lukukokemuksen jälkeen tuntuikin. Manson kirjoittaa raikkaalla tyylillä ja lukiessa syntyy tunne, että pikemminkin käyt keskustelua jonkun kanssa kuin luet kirjaa. Tyyli on energinen ja myönnän, että se voi jakaa mielipiteitä, sillä se voi helposti myös kääntyä ärsyttäväksi. Alussa itseäni vaivasi fuck-sanan liiallinen toistaminen. Tämä ei edes johtunut kyseisestä sanasta, vaan siitä, että jos mitä tahansa sanaa toistaa niin useasti kuin fuck toistuu kirjan ensimmäisessä luvussa, niin ketä tahansa alkaa ärsyttää.

Ensimmäisen luvun jälkeen toisto kuitenkin väheni ja tekstejä työkseen editoivan otsasuonen tykytys helpotti. Mansonin pointti kävi luku luvulta selkeämmäksi ja loppujen lopulta tajusin, että koko kirjan perusajatus on varsin yksinkertainen. Tietyt asiat elämässä ovat tärkeitä ja niihin kannattaa panostaa. Lopuille kannattaa sanoa fuck it. Pidin erityisesti Mansonin ajatuksesta, jonka mukaan tapahtumille voi aina etsiä syyllisiä, mutta loppujen lopuksi sinä olet aina itse vastuussa. Olet vastuussa siitä, miten reagoit asioihin ja siitä, miten annat niiden vaikuttaa elämääsi. Olen huomannut soveltavani ajattelutapaa vielä viikkoja kirjan lukemisen jälkeenkin, mikä on erittäin harvinaista, sillä ainoastaan yksi kirja ennen Mansonin teosta on onnistunut samassa. (Ja se oli Jen Sinceron You Are a Badass, josta kirjoitin täällä.)

Tekstissä on muutamia turn-offeja median kanssa työskentelevälle. Manson kirjoittaa jokseenkin kärkkäästi massamediasta, mikä nostaa joka kerta allekirjoittaneen karvat pystyyn. Median mustavalkoinen syyttäminen suurista, laajoista ongelmista on yksinkertainen ja halpa ratkaisu, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Toisaalta, hetken Mansonin ajatuksia pyöritelleenä, the guy has a point. Toiseksi, Manson kertoo useampaan kertaan, miten hänen teoksensa ei tarjoa nopeita ratkaisuja, kuten niin monet muut saman aihepiirin kirjat. Jossain vaiheessa lukijaa alkaa tympäisemään se, miten tekstistä puskee läpi muun self-help -kirjallisuuden mollaaminen.

The Subtle Art of Not Giving a Fuck on kuitenkin eheä kokonaisuus ja viihdyttävää luettavaa. Se ponkaisi yhdeltä istumalta tämän vuoden parhaiden self-help-kirjojen joukkoon, kuten jo tekstin alussa kirjoitinkin. Vahva suositus, jos aihealueen teokset kiinnostavat.

Synttäriviikko jatkuu huomenna videon merkeissä, stay tuned until then!

allekirjoitusminna

Mark Manson: The Subtle Art of Not Giving a Fuck
HarperOne, 2016
Sivuja 210
Luettavaksi omasta hylllystä
★★★★