Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita

”Lapsena on ihmisen mielikuvitus rikkain. Silloin ei sen lentoa sido järjen eikä elämänkokemuksen jäiset kahleet, vaan se liitelee vapaana ja vallatonna huolimatta ajan tai paikan rajoista. Samoin on kansojen laita.” – Eino Leino yo-aineessaan 1895

Onnea kaikille tänään valmistuville ja huomenna valkolakkinsa päähän painaville! Nämä alkukesän päivät ovat aina täynnä suuria tunteita (sekä riehakasta onnea että karvaita pettymyksiä tai sulaa haikeutta) mutta myös vahvaa nostalgiaa. Aivan varmasti jokaisissa tämänkin vuoden ylioppilasjuhlissa joku vieras äityy muistelemaan omia lakkiaisiaan. Ylioppilaskirjoituksista lienee kullakin yhtä jos toista sanottavaa.

Tällaiseen tunnelmointiin oiva seuralainen on tänä keväänä ilmestynyt kirja Nuoruuden ääni ­– Ylioppilasaineiden valioita. Kirjassa esitellään tunnettujen suomalaisten yo-tekstejä aina 1800-luvun lopulta lähtien. Mukana ovat niin Eino Leino, Sofi Oksanen kuin Karo Hämäläinenkin. Ylioppilaskokelaiden tekstien lisäksi kirja tarjoaa katsauksen äidinkielen kirjoitusten historiaan. Monia myllerryksiä on 165 vuoteen mahtunut, ja tänä syksynä äidinkielen koe tullaan tekemään ensimmäistä kertaa sähköisenä. Käsityksemme luku- ja kirjoitustaidon ihanteista mukailee yhteiskunnallisia muutoksia, ja näitä käsityksiä ylioppilaskokeilla pyritään ainakin jollain viiveellä seuraamaan.

Vaikka kirja antaa uutta tietoa äidinkielen kirjoitusten historiasta, herättää se lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kenelle kirja on suunnattu? Toki siitä saattavat nauttia äidinkieltä tai lukiota joko ammatikseen tai omaksi ilokseen fanittavat. Saattaahan se tuoda myös uusia kiinnostavia puolia esille tutuista kulttuurihenkilöistä. Ylioppilaskokeisiin valmistautuville vanhentuneiden ohjeiden mukaan tehdyistä aineista tuskin on järjettömästi apua, enkä usko että kovin moni tuore ylioppilas haluaa enää vatvoa kirjoituksia. Toivottavasti tätä kirjaa ei ole napattu kiintiölahjaksi sukulaisten tai tuttavien juhliin vietäväksi! Lisäksi minua mietityttää, miksi kirjaan on valittu juuri näiden ihmisten tekstit. Teoksen alaotsikossa puhutaan valioista, mutta ovatko nämä tosiaan aikansa parhaita? Etenkin tuoreemmat kirjoittajat ovat hyvin samantapaisia, sillä kirjailijat ja toimittajat ovat aika yliedustettuja. Kai nyt muutkin ovat kirjoituksissa menestyneet? Kirjan päättää Mikkelin lukiosta keväällä 2015 kirjoittaneen Vikke Efvingin teksti. Hänen meriittinsä on ilmeisesti kahdentoista laudaturin kirjoittaminen. Harmi, ettei hänen polkuaan lukion jälkeen avata ollenkaan. Se olisi ainakin minusta todistusta kiinnostavampaa tietoa.

Myös kirjan rakenne on omituinen. Alkusanojen jälkeen kourallinen julkkiksia hehkuttaa lyhyissä teksteissä kuinka kirjoittamista nyt vain tarvitaan aivan kaikissa ammateissa. Mieluummin olisin kiskaissut kirjan loppuosan historiapläjäyksen ylioppilasaineiden alkulämmittelijäksi, niin olisi tiennyt millaisessa kokeessa kukin kirjoittajista on istunut. Kirjan päättävät Jukka Ukkolan pakinat ovat viihdyttäviä, joskin hyvin irrallisia. Onko tähän kirjaan haalittu arkistoista kaikki mahdollinen yo-kirjoituksiin liittyvä ilman sen suurempaa suunnitelmaa?

Tämä kirja ei totisesti ollut minua varten. Lähinnä se sai minut pohtimaan sitä, miksi ihmeessä annamme niin paljon painoa ylioppilaskirjoituksille. Toki ne etenkin tällä hetkellä määrittelevät pitkälti sen, kuinka kivikkoinen tai sileä tie nuorella on jatko-opintoihin, mutta lopulta äidinkielen kokeessakin on kyse vain yhdestä tekstistä (esseekokeessa siis). Lukiossa meille tankattiin, että abivuonna olemme viisaimmillamme. Ei pidä paikkaansa. Abivuonna pääni oli täynnä tietoa monista asioista höystettynä Ylioppilastutkintolautakuntaa miellyttävillä kirjoituskikoilla. Toki nuorissa on niitä neroja, jotka ovat jo 19 vuoden iässä todella kypsiä, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että suurimmaksi osaksi minun viisauteni oli ulkoa opittua, muualta kuultua ja kliseiden rajalla tasapainoilua. Todellinen viisaus ja ymmärrys tulivat vasta myöhemmin, kun sain mahdollisuuden uppoutua tiettyihin aiheisiin syvemmin kuin yhdenkään lukiokurssin aikana ehti. Niinpä minä tätä kirjaa lukiessani pohdin, onko järkeä lukea tekstejä kirjoittajilta, jotka ovat varmasti luoneet upeampiakin tekstejä elämänsä aikana. Ehkä näiden aineiden voidaan ajatella kertovan jotain heidän menneisyydestään, mutta suurimmaksi osaksi nämä tekstit ovat kuitenkin kirjoittajien tulkintoja siitä, mitä YTL minäkin vuonna haluaa lukea.

”Jos nyt saisin tehtäväkseni kirjoittaa samasta aiheesta, kirjoittaisin varmasti toisin, uskoakseni paremmin. Nokkeluuden eivät enää samalla tavalla viehätä, ja oman ääneni löysin vasta myöhemmin, kirjoitettuani moninkertaisesti enemmän. Mutta ehkä on hyvä, ettei tätä tekstiä pääse editoimaan. Eihän nuoruuttaan muutenkaan pääse elämään uudestaan nykyisellä tietämyksellä, ja parempi niin ­ – silloinhan se menisi pilalle.! – Juha Itkonen

★★½
Anne Helttunen, Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas & Liisa Virtanen (toim.): Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita
SKS, 2018
Sivuja 167
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Ps. Kaikesta angstailusta liittyen muistelemme huomenna Minnan kanssa omia kirjoituksiamme. Arkistojen kätköistä on kaivettu myös kuvia lakkiaisistamme.