Kun bloggaamisesta tuli stressaavaa (ja peukalot rupesi reistaamaan)

Peukalon tyvessä tykyttää. Kipu on hiipinyt ensin vain pienestä vihlauksesta hiljalleen koko peukalonhangan alueelle. Se jyystää ensin oikeassa kädessä, kunnes se päättää hypätä myös vasempaan. Puren hammasta yhteen ja kirjoitan menemään – koska työt on pakko tehdä ja niiden tekemiseen tarvitsen käsiä. Illalla sängyssä maatessa hyvää asentoa ei tahdo löytyä, sillä särky on vaeltanut peukaloista ranteiden kautta kyynärpäihin. Yhden aikaan yöllä on pakko mennä kaivamaan pussi jäisiä mustikoita pakastimesta ja pidettävä sitä molemmissa kyynärpäissä. Kun kylmän turruttamat kyynärpäät asettelee huolellisesti sänkyyn ja makaa liikkumatta, uni viimein saapuu.

Stressireaktio, työkaveri määrittelee. Mietin, että miten niin, eihän tässä mikään ole. Sitten löydän itseni kiroamasta peukaloita taas yhden työpäivän päätteeksi. Kirjoitan Instagramissa tagiin kaipaavani kuukauden lomaa. Joo, ehkä se on stressireaktio. Yksi työ loppuu ja toinen alkaa. Samalla pitäisi opiskella, urheilla, ylläpitää sosiaalista elämää ja blogata.

Pitääkö sun kirjoittaa sitä blogia niin usein? kysyy äiti. Onkohan se nyt ihan kannattavaa panostaa siihen blogiin noin paljon? kysyy stressireaktion diagnosoinut työkaveri. Tekisi mieli väittää molemmille, että on. Melkein mistä tahansa muusta tekemisestä voisin elämässäni luopua, mutta en blogista. Jos luovun blogista, tuntuu kuin luopuisin monesta muusta: yhteisöstä, netin kautta muodostuneista ystävistä, kuukausien aikana tehdystä kovasta työstä, lukemisesta ja kirjoista. Eikä, aivot huutaa. En luovu blogista.

Kahdesta erillisestä lähteestä kuultu kehotus vähentää bloggaamista jää silti kaivelemaan. Toivon salaa, että voisin bloggaamisen sijaan lopettaa vaikka opiskelun – jättää gradun tekemättä, siinäpä vasta villi ajatus. Rationaalinen puoli sanoo kuitenkin, että äidin ja työkaverin huomautuksissa saattaa olla perää. Kesän aikana blogiin on tullut panostettua aikalailla: Bibbidi Bobbidi Bookissa on ilmestynyt lähes poikkeuksetta kolme postausta viikossa, Instagramin puolella päästiin koko vuoden tavoitteeseen jo elokuun lopussa ja heinäkuu oli kaikkien aikojen kuukausi kävijöiden suhteen. Tehtiin podcast-jakso yhdessä Oma huoneen tyttöjen kanssa ja järjestettiin miitti. Onhan siinä.

Samalla hävettää. Hävettää oma kykenemättömyys suoriutua kaikesta ja hävettää se, että tästäkin asiasta piti ruveta stressaamaan, vaikka sitten tiedostamatta. Mietin, miten ironista on, että kesän aikana ollaan neuvottu muita bloggaamisessa, mutta sitten en osaa tehdä sitä itse kunnolla.

Pikkuhiljaa rupean pohtimaan, että uskaltaisikohan tästä puhua? Uskaltaisiko sanoa, että asetin itselleni standardit, joihin en sitten yltänytkään ja nyt väsyttää?  Uskaltaisinko tunnustaa, että ihanasta harrastuksesta tuli hetkeksi taakka?

”Mun peukaloissa on joku tulehdus, enkä pysty tekemään mun postausvuoroja ens viikolla.” WhatsApp-viesti lähtee Lauralle elokuisena lauantaina. Ei se mitään, kuuluu vastaus. Arvioita on jemmassa. Huokaisen helpotuksesta, sillä tiedossa on viikko ilman blogia. Aamupäivät ennen iltavuoroja kuluvat kaikkialla muualla paitsi tietokoneella. Muutamaan päivään peukaloitakaan ei särje niin paljon.

Äidin ja työkaverin kehotuksissa taisi olla perää. Sitten myönnän Lauralle, etten pysty kesänkaltaiseen tahtiin enää syksyllä. Hävettää, mutta vähemmän, koska perusteet ovat hyvät. Oikeasti en halua jättää gradua tekemättä, enkä mitään muutakaan elämän osa-aluetta hoitamatta. Jostain pitää karsia ja tässä saumassa se taitaa olla blogi. Sovitaan viikottaisista postausvuoroista – kerran viikossa kummaltakin tulee uusi teksti. Tuntuu paremmalta. Kerran viikossa on tahti, johon voimavarat riittävät.

En vaihtaisi bloggaamista pois mistään hinnasta. Tämä blogi ja sen ympärille kertynyt yhteisö on henkireikä, josta parhaimmillaan saa lisää energiaa ja innostusta. Kirjoista ja kirjallisuudesta käydyt keskustelut herättävät usein uusia ajatuksia ja sitä myöten uusia postausaiheita. Blogin tekeminen kehittää kirjoittajana, valokuvaajana, videon tekijänä, äänityössä – se antaa toimittajalle ammatillisesti valtavan määrän osaamista, jota palkkatyössä olisi vaikeaa hankkia. Kirjablogi auttaa konkreettisesti lukemaan enemmän: mitä enemmän lukee muiden lukemista hienoista kirjoista, sitä enemmän tekee itsekin mieli lukea.

Tälläkin hetkellä tosin sattuu vasempaan etusormeen ja oikean käden kämmeneen. Ei pahasti, mutta jomottaa kuitenkin. Tästä postauksesta toipumiseen menee ainakin puoli päivää (siis käsien suhteen, henkisesti varmaan kauemmin).

Siispä, jatkossa on blogattava järkevämmin. Tehtävä sisältöä niistä aiheista, joista tuntee vahvimmin. Kirjoitettava arvioita niistä kirjoista, joista on jotain merkityksellistä sanottavaa. Ja priorisoitava omaa jaksamista, sillä kova faktahan on, että blogi ei tästä katoa, vaikka minä hetkeksi katoaisinkin.

Lopuksi sanon tämän vielä kerran: yhteisö on yksi parhaita asioita tässä harrastuksessa. Ilman teitä lukijoita ja internet-ystäviä tässä hommassa ei olisi mitään järkeä. Kiitos, kun olette, luette ja kommentoitte.