Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium #1)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium: Rautakoe on pyörinyt booktubettajien suosittelulistoilla jo jokusen vuoden. Varsinkin yksi lemppareistani, Reagan, on suositellut sarjaa muistaakseni useamman kerran. Kyseessä on nuortenkirja, jonka arvioisin olevan kirjoitettu noin 10-15-vuotiaille lukijoille, mutta tarina ja sen henkilöt viihdyttävät ehdottomasti vanhempiakin. Nappasin kirjan mukaan alun perin samalla kirjastoreissulla, kun hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikon kirjoja – mutta tämä ei aivan ehtinyt teemaviikon postauksiin mukaan. But better late than never, right?

IMG_3114

Rautakoe on Magisterium-sarjan avausosa. Sarjaan on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa ja viimeinen, viides osa julkaistaan syyskuussa. Kolme ensimmäistä kirjaa on myös suomennettu. Rautakokeessa seurataan 12-vuotiasta Callum Huntia, joka on maagi. Kirjojen maailmassa jokainen tarpeeksi magiaa omaava lapsi viedään Magisteriumin eli maagien koulun pääsykokeisiin. Callumilla tuo koe on kirjan alussa vielä edessä, mutta hän on vakaasti päättänyt tyriä sen kokonaan ja jatkaa tavallista elämää. Callumin päähän on näet koko hänen elämänsä taottu, että magia ja maagit ovat vaarallisia. Ja jos Callum menee Magisteriumiin, hän kuolee.

Pojan asenne johtuu hänen isästään Alastair Huntista, joka on vuosia sitten päättänyt elää tavallista elämää maagisen sijaan. Alastair on pelokas ja yrittää suojella poikaansa, ilmeisesti kuitenkaan tietämättä, miltä tätä suojelee. Kuten odottaa saattaa, Cal pääsee kuin pääseekin Magisteriumiin. Uusi koulu ja uudet ystävät vievät pojan seikkailuihin ja vaarallisiin tilanteisiin, joiden parissa ainakin itse huomasin viihtyväni.

Magisteriumia on verrattu moneen otteeseen Harry Pottereihin, enkä voinut itsekään olla huomaamatta tiettyjä samankaltaisuuksia. Päähenkilö Callum on nuori poika, joka on jollain tapaa alemmassa asemassa luokkatovereihinsa verrattuna. Siinä missä Harry ei tiennyt olevansa velho, Callum kyllä tietää olevansa maagi, mutta häntä ei ole opetettu, eikä hän hallitse magiaansa aluksi missään määrin. Callumin parhaisiin ystäviin koulussa kuuluvat Tamara ja Aaron – siis vähän kuin Hermione ja Ron. Alusta saakka näyttää myös siltä, että koko sarjan rakenne ja premissi noudattelevat samaa kaavaa kuin Pottereissa: poika menee taikakouluun ja taistelee suurta vihollista vastaan kouluvuoden lopussa. (Tosin Tylypahkan seitsemän vuoden sijaan Magisteriumia käydään viisi vuotta.)

Tarinan lisäksi en voinut olla vertaamatta Claren ja Blackin kirjoitustyyliä Rowlingiin. Ero on selkeä, kun katsoo esimerkiksi hahmojen  tunteiden kuvailua. Rowlingilla on hieno tapa pikemminkin näyttää, mitä hahmo tuntee. Claren ja Blackin tyyli on suorasukaisempi ja osoittelevampi. Siitä huolimatta Rautakoe oli hauska lukukokemus. Varsinkin loppuratkaisu oli yllättävä ja virkistävä, ja se ehdottomasti houkuttaa jatkamaan sarjan kanssa pidemmällekin.

allekirjoitusminna

★★★
Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe
Suomentanut Inka Parpola
Otava, 2015
Sivuja 303
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Hurraa lasten- ja nuortenkirjallisuus – Kuuntelitko jo Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan?

Palataan vielä hetkeksi teemaviikkoomme eräänlaisen jälkikirjoituksen kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat valitettavan usein sivuroolissa niin blogi- kuin lehtiarvioissakin, jos ei lasketa mukaan lajeihin erityisesti vihkiytyneitä julkaisuja. Se on sääli, sillä monet vanhemmat, kummit, sukulaiset ja kasvatuksen ammattilaiset etsivät hanakasti lukuvinkkejä lapsille ja nuorille. Hienoja projekteja ja nostatuksia lanu-kirjoille toki on jo luotu, esimerkiksi Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai.

Lanu-viikon koonti (4)

Vaikka halusimme teemaviikon kautta antaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle erikoishuomiota, eivät lanu-jutut tule katoamaan blogistamme jatkossakaan. Lastenkirjojen arviot löydät oman tunnisteensa alta, nuortenkirjojen arviot omansa alta.

Viime syksyn aikana julkaisin blogissamme kahdeksanosaisen Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan, jossa keskustelemme siskoni kanssa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Lastentarhanopettajasiskollani on ihan ammattimaista näkemystä näihin kirjoihin, mutta mukana on myös paljon nostalgian värittämää muistelua omista lapsuutemme iltasatuhetkistä. Tässä vielä kertauksen vuoksi koko sarja kuunneltavaksenne.

allekirjoituslaura

Miten elvytin koulun tappaman kirjaintoilun jälleen kukoistavaksi lukuharrastukseksi

Yksi lapsuuteni ylpeimmistä hetkistä oli oman kirjastokortin saaminen. Olin juuri oppinut kaikki pikkukirjaimet, joten tekstasin tarkasti nimeni kortin takapuolelle allekirjoitukselle varatulle valkoiselle riville. Tuo kortti on minulla edelleen tallella ja käytössä, vaikka nuo hitusen horjuvin vedoin piirretyt kirjaimet ovatkin jo aavistuksen verran kuluneet. Oma kirjastokortti oli vähintään yhtä tärkeä alakouluikäiselle Lauralle kuin nykyiselle aikuiselle versiolleni.

Alakoulussa olin juuri se tenava, joka käy vähintään kerran kuukaudessa kirjastossa palauttamassa vanhat lainat ja haalimassa mukaan repullisen uusia niteitä. Osaan varmasti vieläkin hakeutua Hämeenlinnan pääkirjaston lastenosastolla niille hyllyille, joille lempisarjani oli aakkostettu. Ehkä ne ovat siellä vieläkin, elleivät ole joutuneet antamaan tilaa uudemmille kirjoille.

Kirjatoukan kuolema (1)

Oppivelvollisuuteni alkuvuodet luin aivan hervottomat määrät kirjoja. Ratkoin rikoksia neiti Etsivän kanssa ja kuolasin Viisikon eväiden perään. Kun en suunnitellut oman etsivätoimiston perustamista, haaveilin vähintään lastenhoitotoimistosta. Ensimmäisen Harry Potterin luettuani odotin pöllöpostia siihen karuun hetkeen asti, kun ymmärsin, ettei pöllö ole suinkaan kadonnut Pohjolan tuulissa, vaan se ei koskaan lähtenyt edes lentoon kohti kotitaloani.

Lapsuuden iltasaduista alkanut ja omilla kirjastoseikkailuilla jatkunut lukuharrastukseni ei kuitenkaan ollut ikuista. Siirryttyäni yläkouluun alkoi kirjastokortti nousta yhä harvemmin ylös lompakon korttitaskusta. Totaalinen lukujumi taisi iskeä lukiossa. Kun kahdeksan tunnin koulupäivien jälkeen oli harrastukset, iltatyöt ja läksyt, ei aikaa lukemiselle tuntunut enää riittävän. Vedin valkolakin päähäni, pääsin opiskelemaan, muutin omilleni. Jokaisessa asunnossani on ollut kirjahylly, mutta lukuiloa ei ole jokaiseen kotikoloon riittänyt.

Ei sillä, kyllä minä noina aikuisuuteni ensimmäisinä vuosina jotain luin, aivan varmasti. Kirjoitin kirja-arvioita Jylkkäriin, osallistuin useampaankin kirjallisuuden lukupiiriin ja kahmin englanninkielisiä kirjoja hiekkarannalle luettavaksi ollessani vaihdossa Maltalla. Joskus luin kuulkaas jonkin kirjan ihan vain omaksi iloksenikin. Kovin kiinteä osa arkeani lukeminen ei kuitenkaan ollut.

Lukuinnon leimahtaminen uudelleen vaati pari rauhallisempaa kesälomaa, yhden kirjablogin perustamisen sekä Helsingin kirjaston ilmaiset varaukset. Nykyään kannan lähes päivittäin paperista kirjaa laukussani, kuulokkeistani puolestaan pauhaa melkein taukoamatta äänikirja. Juuri tällä hetkellä tuntuu käsittämättömältä, että jossain vaiheessa elämääni on kulunut kuukausia (ei kai sentään vuosia?) ilman ainoatakaan kirjastovisiittiä. Toivottavasti en ajaudu enää koskaan tuohon samaan tilanteeseen.

Kirjatoukan kuolema (4)

Veikkaan etten ole historioineni ainoa. Varmasti moni lapsuudessaan lukutoukaksi tunnustautunut on vain jossain kohtaa huomannut muun elämän vyöryneen kirjapinojen yli. Onneksi sen ei kuitenkaan ole pakko olla lopullista. Kirjattomat vuodet eivät tarkoita sitä, että lukuharrastus olisi ikuisesti kuopattu. Aina voi aloittaa uudestaan!

Lähtökohtaisesti lähes jokaisella on elämässään aikaa lukemiselle, se on priorisointikysymys. Sanon lähes kaikki, sillä tietysti tällaiset yleistykset eivät koske kaikkia, mutta väitän, että Suomessa suurimmalla osalla on käsissään edes hitunen vapaa-aikaa, vaikkei sitä edes tajuaisi.

Huomaan usein tarttuvani puhelimeen, mikä johtaa aivottomaan puolituntiseen jatkuvien viestivirtojen äärellä. Saanko siitä mitään irti? Tuskinpa ainakaan yhtä paljon kuin kirjaa lukiessani. Monelle aivoton internetin tai Netflixin selaaminen voi olla tapa nollata aivoja, mutta kyllä sellaista voi tehdä kirjojenkin avulla. Kaikkien ei ole pakko kahlata läpi kirjallisuuden vaikeimpia klassikoita, vaan sitä voi tarttua romanttiseen romaanin tai heittäytyä sarjakuvan vietäväksi. Myös yhdessä lukeminen innostaa, siksi lukupiirin perustaminen voi olla vaihtoehto kadotetun lukuinnon löytämiseen. Samalla saa mainion syyn syödä kakkua keskellä viikkoa. Hakeudu kirjoista innostuvien seuraan joko konkreettisesti tai netin välityksellä. Jos luet paljon blogipostauksia hyvistä kirjoista tai selailet kustantamon kirjakatalogia ystäväsi kanssa, tarttuu innostus jossain vaiheessa kuin itsestään. Minua motivoi myös lukemieni kirjojen listaaminen ja arvioiminen, niin teoksista jää syvempi muistijälki ja niiden teemoja tulee käsiteltyä hitusen pidempään. Pieni pelillistäminen lukuhaasteiden muodossa piristää. Jos omia ajatuksiaan ei halua jakaa koko maailmalle, voi lukupäiväkirjaa pitää perinteisessä muistikirjassa tai vaikka puhelimen muistiossa.

Lukuhaasteiden yhteydessä varoitellaan usein mukavan harrastuksen kääntymisestä puistattavaksi suorittamiseksi. Turhaa itsensä kiduttamista kannattaa toki välttää, mutta välillä muutos omassa arkirytmissä kaipaa pientä painostusta. Vaikka lukuflow ei iskisi heti ensimmäisen sivun kohdalla, ei silti kannata heittää nidettä nurkkaan, seuraava luku voi olla jo helpompi, seuraavasta kirjasta puhumattakaan. Ole kuitenkin armollinen itsellesi, on ihan ok jättää paljon hypetetty lukuhaaste kesken.

Olen suunnattoman onnellinen, että jo hetkeksi kadottamani sisäinen kirjanörttini on jälleen elossa ja voi erittäin hyvin. High five vaan sille 10-vuotiaalle Lauralle, jonka reppu oli kirjastoreissun jälkeen aivan turkasen painava, sama meno jatkuu taas!

allekirjoituslaura

Oletko sinä jossain vaiheessa kadottanut lukuintosi? Miten löysit sen uudelleen?

Luin teinisuosikkini Twilightin uudestaan aikuisena ja voi pojat, se oli silmiä avaavaa

Voi kunpa en olisi ikinä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa.
Tai ainakaan en olisi nähnyt sitä niin hemmetin monta kertaa.

Tämä oli lukukokemukseni hallitsevin ajatus, kun luin teiniaikojeni ikuisen suosikin, Stephenie Meyerin ikonisen Houkutuksen, uudelleen. Palataan kirjan ja elokuvan aiheuttamaan ristiriitaan myöhemmin. Sen sijaan tehdään pieni aikahyppy taaksepäin, jonnekin vuoden 2007 tienoille. Muistan edelleen, miten kaksi parasta ystävääni kehuivat minulle sellaista ihanaa uutta vampyyrikirjaa, kun olimme seitsemännellä luokalla. Jopa rakkaustarinoihin varsin kriittisesti aiemmin suhtautunut lapsuudenystäväni vakuutti, että kirja kannattaa lukea. Sain teoksen lopulta ystävältä lainaan ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta.

IMG_3052

Ystävät olivat oikeassa: Houkutuksen maailma oli koukuttava. Kiinnostukseni ja ihastukseni Yhdysvaltoja kohtaan oli tuolloin vasta heräämässä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Houkutuksella on varmasti ollut Gilmoren tyttöjen ohella suuri vaikutus siihen, että päädyin lopulta maahan opiskelemaan ja olen kaivannut sinne takaisin paluustani lähtien. Ihastuin aivan täysillä sateiseen Forksiin, pikkulukion kotikutoiseen ilmapiiriin ja ihmisiin, sekä tietenkin vastustamattomaan Edwardiin. Kaikki kirjassa oli samaistuttavaa: kävin itse yläastetta tuolloin pienellä paikkakunnalla, silmäilin välitunneilla tavoittamattomissa olevia vanhempia poikia ja tunsin itseni jollakin tapaa ulkopuoliseksi, kuten Bellakin kirjoissa tuntee. Olin siis niin tyypillinen 13-vuotias kuin mahdollista.

Olin vankkumattomasti Team Edward. (Ja kun kysyin bookstagrammaajien mielipidettä Edward vs. Jacob -taisteluun ig-storyssä tässä muutama viikko sitten, voitto meni niukasti Jacobille!) En enää muista, minkä osan ilmestyessä Suomalaisissa kirjakaupoissa jaettiin pinssejä kirjan ostajille, mutta sen muistan, että pääsin ostamaan oman kappaleeni vasta koulupäivän jälkeen. Voit varmasti arvata, mikä oli lopputulos: tyytyminen typerään Team Jacob -pinssiin, koska Team Edward -rintamerkit olivat kuulemma loppuneet jo aamulla.

Houkutus oli teini-ikäiselle Minnalle yksi niitä sarjoja, joista oli vaikea kuunnella kritiikkiä. Kirjojen ilmestymisestä ei mennyt kauankaan, kun sarjaa alettiin kritisoida ja viimeistään ensimmäisen elokuvan tultua teattereihin oli jo aivan uskomattoman noloa kertoa tykkäävänsä Twilightista. Pidin kuitenkin edelleen kiinni kannastani, mutta samalla pidin suuni supussa ja ihastukseni salassa. Kavereiden keskusteluissa osallistuin mollaamiseen muiden mukana, vaikka salaa olin edelleen sitä mieltä, että tarinana Houkutus oli mitä ihanin.

Mutta kas vain, tässä sitä ollaan kymmenen vuotta myöhemmin ja luoja paratkoon, mitä aionkaan tehdä: kritisoida Houkutusta. Teiniaikoina luin teoksen monen monta kertaa, kunnes joskus lukiossa pääsin jo muiden kirjojen pariin. Muistan lukeneeni koko sarjan kerran alusta loppuun myös yliopistossa opiskellessani eli olen käytännössä lukenut kirjan ”aikuisenakin” kerran. Mutta kertaakaan en ole tarkoituksella lähtenyt lukemaan Houkutusta niin, että vertaisin nykyistä lukukokemustani teiniaikojen mietteisiini.

Tämänkertaista kokemusta täytyy pohjustaa sen verran, että olen nykyisin huomattavasti paljon paremmin perillä kirjaa koskevasta kritiikistä sekä sarjan ongelmista. Luin vähän aikaa sitten myös Roxane Gayn Bad Feminist -esseekokoelman, jossa Gay pohtii yhden kokonaisen esseen verran sekä Houkutusta että sen pohjalta kirjoitettua fanfictionia, siis tarkemmin ottaen Fifty Shades of Greytä. Tällä kertaa katsoin kirjaa sekä feministisemmän linssin läpi että hieman vanhemman ihmisen näkökulmasta. Ja pojat, kuinka erilaiselta se näyttikään.

Bellan ja Edwardin suhde on varmasti teoksen kommentoiduin aihe. Siihen viitataan useimmiten sanalla abusive – väkivaltainen. Netti on pullollaan esseitä, blogikirjoituksia ja tieteellisiä artikkeleita, joissa kirjallisuuskriitikot erittelevät teoksen kappaleita, rivejä ja sanoja ja kuvaavat, kuinka Edward on väkivaltainen Bellaa kohtaan sekä fyysisesti että henkisesti. Teininä olin sokea näille piirteille, mutta nyt myönnettäköön, että tällä kertaa minäkin pyörittelin silmiäni useammin kuin kerran, kun Edward käskytteli Bellaa. Sitäkin useammin pyörittelin silmiäni, kun Bella aktiivisesti pelkäsi Edwardin reaktiota johonkin, mitä Bella oli juuri sanonut tai tehnyt. Eniten silmiini pisti kohta, jossa Bella jännittyneenä odottaa Edwardin reaktiota, ”kun jälleen kerran olin ilmaissut omat tunteeni liian selkeästi.”

Edellä kuvatun kohtauksen lähettämä viesti on problemaattinen jo yksinkertaisesti siksi, että omien tunteiden ilmaisemista ei pitäisi koskaan joutua parisuhteessa pelkäämään. Entistäkin kyseenalaisemmaksi kohtauksen tekee se, kenelle Houkutus on kirjasarjana suunnattu. Vaikka se on nykyisin suosittu lähes kaikenlaisten lukijoiden keskuudessa, on sarja kuitenkin selkeästi kirjoitettu teini-ikäisille ja sitä hieman vanhemmille tytöille. Ja jos teini-ikäisten tyttöjen mieliin asettaa ajatuksen, että Edwardin käytös on niin sanotusti ookoo, voivat seuraukset olla vähätellen sanottuna kamalat. Henkinen tai fyysinen väkivalta eivät koskaan kuulu hyvinvoivaan parisuhteeseen.

Bella ja Edward eivät riivanneet minua pelkästään suhteen tasolla, vaan myös yksittäisinä henkilöinä. Bellan hahmoa on jo vuosikausia moitittu tahdottomaksi kiltiksi tytöksi, joka tekee mitä käsketään. Hän pitää huolta vanhemmistaan (äiti Renee kun on hieman yksinkertainen ja isä Charlie ei osaa laittaa ruokaa), pärjää koulussa ja ylipäätään huolehtii muiden tarpeista ennen omiaan. Aiemmilla lukukerroilla Bellan tahdottomuus ei ole minua vaivannut, koska teini-ikäisen näkökulmasta katsottuna Bella oli mielestäni uskomattoman vahva ihminen. Bella oli yksinkertaisesti sanottuna kaikkea sitä mitä itse halusin olla: itsenäinen, pärjäävä, kympintyttö – ja hänellä oli komea ja salaperäinen, jalat alta vievä poikaystävä.

Ihailu johtui siitä, etten tiennyt paremmasta. Vielä 13-vuotiaana ja itseasiassa koko yläkoulun ajan murehdin ystävieni ongelmista enemmän kuin omistani. Sain todistukseen ysejä ja kymppejä, kävin vapaa-ajalla harrastuksissa ja pidin muutenkin elämäni kasassa. Iän myötä olen kuitenkin (onneksi) ymmärtänyt, että Bellan hahmoa ja omaa teini-ikääni leimaava uhrautuvaisuus ja halu miellyttää muita ei toimi. Jos oma mieli ja keho eivät voi hyvin, silloin ei voi olla kunnolla merkityksellisesti läsnä muillekaan.

Lisäksi tällä kertaa ärsyynnyin myös tavasta, jolla Bellan fyysistä ulkomuotoa ja käytöstä kuvataan. Hän on uskomattoman epävarma itsestään ja omasta kehostaan. Ja hei, kukaan ei oikeasti ole niin tapaturma-altis tai liikuntakyvyttömyyttä lähentelevän kömpelö. Edwardin kohdalla riivasi sama asia: ”enkelimäinen” komeus, henkeäsalpaava kauneus ja täysi sokeus omille avuille. Molemmat päähenkilöt ovat täysin tietämättömiä omista kehoistaan ja mielistään – ja fiksulle lukijalle se on kidutusta. Edwardissa minua vaivasi myös tietynlainen naiivius ja hahmon epäaitous. Miksi yli 100-vuotias vampyyri käyttäytyy edelleen kuin 17-vuotias? Kirjailija John Green on kuvannut tätä ongelmaa eräässä haastattelussa hyvin: ”I wanted a stronger, more defined Bella and I wanted an Edward who hadn’t been around for a century. I find it very problematic that you have a century to accrue experience of life and then you seduce a teenager.”

Palataanpa sitten vielä hetkeksi kirjoista tehtyjen elokuvien pariin. Olen nähnyt juuri Houkutuksesta tehdyn elokuvan monia kertoja – jopa niin monia, että osaan siitä vuorosanoja ulkoa. Omassa mielikuvituksessani tarinan hahmot eivät kuitenkaan näytä lainkaan Kristen Stewartilta tai Robert Pattinsonilta, Charlien talo tai Culleneiden koti eivät näytä elokuvissa nähdyiltä lavasteilta, eivätkä kirjan henkilöt ylipäätään ole minulle sama asia kuin elokuviin luodut hahmot. Minun päässäni Bella ei vastaa ollenkaan Kristen Stewartin esittämää Bellaa, eikä Edward muistuta edes etäisesti Robert Pattinsonia.

Kirjan alussa taistelinkin päässäni sen kanssa, millaisina hahmot kuvittelen. Elokuvien kuvasto yritti tunkea läpi jokaiselta sivulta, kunnes aktiivisesti päätin ajatella hahmoja, tapahtumia ja paikkoja niin kuin olin ne teini-ikäisenä ajatellut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä helpompi oli unohtaa elokuvissa näkemäni asiat ja keskittyä asioihin, jotka olin luonut omassa mielikuvituksessani. Kirjan loppupuolella kuitenkin tajusin, että koko Culleneiden perhe Edwardia lukuunottamatta oli mielessäni juuri elokuvien näyttelijöiden näköisinä. Hämmentävintä oli se, ettei se kiusannut minua juuri lainkaan. Itseasiassa lähes kaikki muut hahmot olivat mielessäni näyttelijöiden kautta, paitsi Bella ja Edward. Kenties siksi, että olin teininä luonut juuri heistä vahvimmat mielikuvat ja lopulta Kristen Stewart ja Robert Pattinson olivat suurimmassa ristiriidassa niiden mielikuvien kanssa.

Vaikka Houkutuksessa on ehdottomasti ongelmansa, en voi sanoa ettenkö olisi edes hieman nauttinut kirjan lukemisesta tälläkin kertaa. Tarina on melodramaattisuudessaan hellyttävä ja ymmärrän, miksi se on teini-ikäisenä kiehtonut minua ja tuhansia muita lukijoita. Se kuvaa osuvasti sitä, millaista on ihastua ja rakastua nuorena, millaista vuoristorataa tunteet jylistävät ja miten koko elämä tuntuu pyörivän vain sen yhden tietyn ihmisen ympärillä. Se muistutti minua siitä, millaista oli olla teini – ja teki minut erittäin onnelliseksi, kun tajusin, että on vielä ihanampaa olla aikuinen.

allekirjoitusminna

p.s. Tässä vielä lisäluettavaa, jos Twilight-kritiikki kiinnostaa.

Topi, Tessu, Harry, Bella, Elisabeth ja Heathcliff – te teitte minusta lukijan

Vanha pöllömuori istui oksalla ja katseli aamu-usvaista maisemaa… Näin alkaa Topi ja Tessu -lastenkirja, jota isäni luki minulle ja siskolleni kyllästymiseen saakka. Tarinan mukaan hän pystyi lukemaan kirjan ensimmäiset sivut oikeastaan katsomatta tekstiä, sillä me halusimme kuulla Topista ja Tessusta niin usein.

Meillä kotona on aina luettu paljon. Sekä isä että äiti lukevat kirjoja, olemme aina saaneet kirjoja lahjaksi ja lapsena meille luettiin paljon ääneen. Kun olimme kasvaneet Topista ja Tessusta hieman vanhemmiksi, vaihtuivat sadut Harry Pottereihin. Pääsimme Azkabanin vankiin saakka, kunnes pikkusiskoni ilmoitti, että nyt on liian pelottavaa. Silloin minun piti alkaa lukemaan itse omat iltasatuni.

IMG_3012

Toki olin lukenut itse jo ennen sitä. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla koulussa, enkä sen jälkeen ole koskaan lopettanut lukemista. Elämässäni on ollut kausia, joiden aikana en ole lukenut yhtä paljon kuin nykyisin, mutta koskaan en ole täysin lopettanut kirjojen lukemista ja tarinoista nauttimista. Ensimmäinen kirja, jonka muista lukeneeni itse loppuun saakka oli tavutettu Mi-nä luen it-se, joka oli suunnattu juuri lukemaan oppineille lapsille. Muistan edelleen sen punaiset kannet ja siihen aikaan mielestäni hauskan kuvitustyylin.

Ala-asteella olin se tyyppi, joka meni koulun jälkeen kotimatkalla käymään kirjastossa ja joka kantoi vähintään kerran kuussa uuden satsin kirjoja kotiin. Kävimme myös säännöllisesti äidin ja pikkusiskon kanssa kirjastossa lainaamassa kirjoa ja kotipaikkakuntani kirjasto on edelleen yksi lempipaikkojani maailmassa. Koulussa pidin aina pulpetissa yhtä kirjaa ja suoritin lukudiplominkin, eli luin muistaakseni 12 kirjaa kouluvuoden aikana.

IMG_3019

Yläasteen aikana tutustuin paremmin fantasiaan ja nuortenkirjoihin. Luin Stephenie Meyerin Twilightin ja sain lahjaksi Maggie Stiefvaterin Väristyksen. Sen jälkeen olin koukussa: Luin koko yläkoulun ajan paljon fantasiaa ja nuortenkirjoja, mutta myös klassikoita. Ihastuin Emily Brontën Humisevaan harjuun ja Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Ysiluokalla päädyin myös ensimmäistä kertaa lukemaan englanniksi, kun päätin lukea viimeisen Harry Potterin heti sen ilmestyttyä. (Olen muuten kirjoittanut englanniksi lukemisesta aikaisemminkin. Lue postausta täältä!) Pian sen jälkeen ostin näissäkin kuvissa näkyvän Ylpeyden ja ennakkoluulon englanninkielisen painoksen ja tahkosin sen hitaasti mutta varmasti läpi.

Tenivuosieni suosikkimuistoja ovat pienen yövalon ja kirjan kanssa valvotut yöt uusien Pottereiden ilmestymisen jälkeen. Koulumatka taittui tuohon aikaan bussilla ja pysäkillä piti olla joka aamu hieman ennen kahdeksaa. Saatoin lukea kirjaa kolmeen neljään saakka yöllä ja herätä seitsemältä lähteäkseni kouluun. Nykyään en tosiaankaan pysty sellaiseen (ainakaan yhtä usein kuin ennen), mutta silloin kirjojen kanssa valvomista tapahtui varsin usein. (Viimeisin vastaava kokemus aikuisiältä taitaa olla ACOWARin ilmestymisen jälkeiset päivät…)

IMG_3026

Lapsena ja nuorena lukemani kirjat ovat selkeästi vaikuttaneet vahvasti siihen, millaisia kirjoja luen nyt aikuisenakin. Luen edelleen paljon fantasiaa ja nautin erityisesti hyvin rakennetuista maailmoista, joihin voin uppoutua ja unohtaa oman elämäni. Kirja on usein juuri mun makuun, jos siinä on upean maailman lisäksi mielenkiintoiset hahmot, jonkinlainen romanttinen viritys ja seikkailua. Tällaiset kirjat pitää mut lukijana, jos tässä postauksessa kuvaillut kirjat on tehneet musta lukijan.

Millä kirjoilla on ollut suurin vaikutus sun lukuharrastuksen alkuun?

allekirjoitusminna

 

Maailman tärkeintä kirjallisuutta – Teemaviikon ytimessä lapset ja nuoret

Eikö meidän kuitenkin pitäisi antaa aikaamme ja tilaa juuri niille asioille, jotka ovat meille tärkeitä? Kirjailija Timo Parvela on sanonut, että lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta.

Näin kirjoittaa Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi Hämeen Sanomissa (21.4.) julkaistussa kolumnissaan. Tiuraniemen ajatus on myös Bibbidi Bobbidi Bookin tämän viikon kantava ajatus: lapsille ja nuorille kirjoitettu kirjallisuus on tärkeää ja uskomme, että siitä tulisi pitää enemmän meteliä.

Joten, meteliä me aiomme pitää!

Valitsimme Bibbidi Bobbidi Bookin ihkaensimmäisen teemaviikon aiheeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden siksi, että se on ainakin omassa (blogi)kuplassamme aliedustettua. Harva kirjabloggaaja kirjoittaa aktiivisesti lastenkirjoista. Nuortenkirjoista kirjoitetaan ehkäpä hieman enemmän ja ne ovat tänä vuonna saaneet blogeissa enemmän huomiota, kuten esimerkiksi Kirsin kirjanurkka -blogin #nuortenkirjatorstai -projekti jo olemassaolollaan osoittaa. Mutta silti, keskustelua näistä tärkeistä kirjallisuuden osa-alueista on liian vähän! Lisäksi meitä kiehtoo ajatus omiin lapsuuden ja nuoruuden suosikkeihimme palaamisesta – nostalgia on kova kannustin tiettyihin tarinoihin sukeltamisessa.

IMG_2986

Viime aikoina julkaistussa lastenkirjallisuudessa on helppoa nähdä muutama suurempi trendi. Ensinnäkin, monikulttuurisuus ja suomalaisen yhteiskunnan monimuotoistuminen ovat vahvasti läsnä uudessa lastenkirjallisuudessa. Trendin näkee jo uusia lastenkirjoja selailemalla. Niiden kuvasto on monipuolistunut, eikä esimerkiksi hahmojen etnisyyttä alleviivata sen suuremmin. Toisaalta toiseuden ja ulkopuolisuuden teemat ovat esillä hahmoissa, jotka voidaan mieltää suomalaisiksikin. Helsingin Sanomat uutisoi viime kesänä, että pääkaupunkiseudun, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen kirjastoista lainattiin useimmiten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamia Tatu ja Patu -kirjoja. HS:n mukaan Outolan veljekset ovat jostakin muualta, minkä vuoksi he katsovat ympäröivää maailmaa täysin uudella tavalla. Se viehättää lapsilukijoita.

Toiseksi, monet julkisuutta ja tunnustusta saaneet lastenkirjat ovat viime aikoina liittyneet jollakin tapaa lukutaitoon ja sen edistämiseen, sekä lasten ja nuorten lukuinnostuksen nostamiseen. Lastenkulttuurin valtionpalkinto myönnettiin viime vuonna juuri Tatun ja Patun luoneelle kirjalija-kuvittaja-kaksikolle, sekä lahtelaiselle Kalle Veirtolle. Veirto on julkaissut lähes 30 teosta, joiden tarkoituksena on ollut rohkaista erityisesti poikia lukemaan. (Lue täältä Lauran arvio Veirton teoksesta Ohut hauska kirja.) Juuri näiden kirjailijoiden palkitsemisella ”haluttiin nostaa esiin kirjailijoiden merkistystä lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjinä.”

Nuortenkirjallisuuden puolella ajatukseni ja havaintoni ovat hieman kaksijakoisia. Kansainvälisesti 12-18-vuotiaille suunnatulla kirjallisuudella menee varsin hyvin. Viimeisten 10 vuoden aikana on ilmestynyt runsaasti kirjasarjoja, jotka ovat nousseet maineeseen kotimaissaan ja ulkomailla, Suomi mukaan lukien. Nuortenkirjallisuuden tai ehkäpä vielä tarkemmin nuorten aikuisten kirjallisuuden lento lähti Twilightista ja sitä ovat seuranneet lukuisat menestyneet sarjat, kuten Nälkäpeli ja Outolintu. Tällä hetkellä kaikkien huulilla tuntuu olevan Jessica Townsedin Nevermoor, josta povataan uutta Harry Potteria.

Muutama viikko sitten kirjoittamani Aloittelijan opas YA-fiktioon kuitenkin paljasti, että Suomessa nuortenkirjallisuus on jollakin tapaa nähty kakkosluokan kirjallisuutena. Rajan nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välillä on turhan tiukka, eikä YA-kirjallisuus ole meillä noussut sellaiseksi ilmiöksi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Rapakon takana monet ya-kirjailijat ovat rokkitähtien kaltaisia julkkiksia ja heidän nimikirjoituksiaan saatetaan jonottaa pitkiäkin aikoja kirjatapahtumissa. Suomen tilanne on sääli, koska meilläkin osataan selkeästi kirjoittaa nuorille lukijoille suunnattuja kirjoja. Omalla lukulistallani on keikkunut jo hetken Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, joka voitti tänä vuonna Topelius-palkinnon. Teos on urbaania fantasiaa ja se käsittelee muun muassa yhteiskunnallista eriarvoisuutta, etuoikeuksia ja ihmisarvoa.

IMG_2987

Jos edelläkuvatun kaltaiset teemat ja ajatukset kiinnostavat, tulet varmasti nauttimaan tästä viikosta ja sisällöstä, jota aiomme julkaista. Postauksia tipahtelee päivittäin ja herättelemme myös aiheeseen liittyvää keskustelua somekanavissamme. Muista siis pistää seurantaan meidän ig-tili @bibobookblog, sekä meidän molempien henkilökohtaiset Twitterit (@miimh ja @laurakuivalahti), jotta pysyt ajantasalla viikon tapahtumissa.

Millaisia sisältöjä tältä viikolta sitten kannattaa odottaa? Tiedossa on ainakin paluu meidän lapsuus- ja teinisuosikkeihin, kokemuksia lapsille suunnattujen tietokirjojen lukemisesta aikuisiällä sekä viime vuosina suosioon nousseiden nuortenkirjojen ruotimista (vinkki: tässä sarjassa kissat on pääosassa). Yksityiskohtana voi kai jo paljastaa, että luin Twilightin uudestaan ja ruodin kokemuksiani torstaina julkaistavassa tekstissä.

Nyt olisikin mahtavaa kuulla, luetko sinä paljon lasten- ja nuortenkirjoja? Tuleeko tartuttua muihin kuin omalle ikäluokalle suunnattuhin teoksiin? Jutellaan kommenteissa!

allekirjoitusminna

 

Mikä ihmeen nuorten aikuisten kirjallisuus? – Aloittelijan opas YA-fiktioon

”Tiiätkö, mun piti googlettaa, että mitä se YA oikeen tarkottaa.”

Nämä olivat parhaan ystäväni sanat eräänä maaliskuisena iltapäivänä, kun seisoimme keittiössäni laittamassa teetä. Hän oli lukenut tähän blogiin kirjoittamani arvion ja hämmentynyt termistä. Nauroin ja kysyin, oliko ystäväni löytänyt vastauksen.

”Joo, kyllä mä sitten Wikipediasta löysin, mitä se meinaa.”

YA eli young adult -kirjallisuus on jo vuosien ajan ollut kuolemattoman rakkauteni kohde. Reilusti yli puolet lukemastani kirjallisuudesta menee jollakin tavalla ya-genren alle tai ainakin erittäin lähelle sitä. Ystäväni sanat ja tätä postausta varten tekemäni taustatutkimus kuitenkin paljastivat, että genre ei ehkä olekaan niin itsestäänselvyys kuin olin sen aiemmin ajatellut olevan.

Yhteisen hyvän nimissä päätin siis pistää kasaan postauksen mittaisen oppaan young adultiin. Nauti ja kerro vielä kommenteissa, jos haluaisit lukea aihepiiristä lisää!

IMG_2881

Mikä ihmeen YA?

Goodreadsin mukaan young adult fiktio (usein lyhennetty YA) on erityisesti nuorille aikuisille, noin 13-18 vuotiaille, suunnattua kirjallisuutta. Sen aiheet ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan, mutta genreen kuuluvien teosten yhteisiä piirteitä ovat  usein nuoret päähenkilöt ja nuorten maailmaan liittyvät haasteet. Tarinoissa on rajana ainoastaan mielikuvitus ja kirjailijan taidot, sillä young adultiin voidaan katsoa kuuluvaksi sekä muodoltaan että ilmaisultaan varsin kattava määrä erilaisia teoksia.

Nuorten näkökulmaan kuuluu The Balancen mukaan myös tunteiden vuoristorata, oli kyse sitten elämän ja kuoleman kysymyksistä dystooppisessa maailmassa tai ihastuksesta lukiodraamassa. Suuret tunteet koukuttavat lukijoita myös genremääritelmän ulkopuolelta, sillä monet aikuiset tunnustavat lukevansa YA-kirjallisuutta jopa pakkomielteisesti. Muun muassa Helsingin Sanomat viittaa Yhdysvalloissa tehtyyn markkinatutkimukseen, jonka mukaan 70 prosenttia young adultin lukijoista on itseasiassa aikuisia. (Kuulun itse tähän kategoriaan, sillä olen 23-vuotias, mutta en voi vastustaa hyvin kirjoitettua, nokkelaa ja vauhdikasta YA-tarinaa.)

Young adultin määrä on joidenkin lähteiden mukaan räjähtänyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kun vielä 2000-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa julkaistiin vajaa 5 000 young adult -teosta vuosittain, oli määrä vuonna 2012 jo yli 10 000. Suomessa tilanne on kuitenkin toisenlainen. Sekä Yle, Helsingin Sanomat että Aamulehti ovat kirjoittaneet young adultista muutaman vuoden sisään ja jokaisessa jutussa sanoma on samanlainen: Suomessa nuortenkirjallisuus on kakkosluokan kirjallisuutta. Emmi Itäranta pohtii Aamulehden jutussa, että suomalainen realismin perintö on todennäköisesti vaikuttanut tiukkaan jakoon nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välillä. ”Fantasiahömppä” kuuluu nuorille; aikuisten kirjallisuus kertoo todellisesta elämästä.

Vallalla oleva ajattelutapa on sinänsä sääli, sillä young adult käsittelee usein vaikeita aiheita ennakkoluulottomasti. Käsittelytapa sopii nuoren lukijan lisäksi myös aikuiselle ja joissakin tapauksissa itseasiassa pelkästään aikuisille. Otavan Emma Aftan sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”Suomessa ei olla ymmärretty, että ne ovat yhtä lailla aikuisten kuin nuorten kirjoja”. En voisi olla enempää samaa mieltä.

IMG_2895

Mistä löydän luettavaa?

Internet on pullollaan listauksia parhaista young adult -kirjoista. Esimerkiksi TIME on julkaissut listan 100 parhaasta young adult -kirjasta ja käsittääkseni tuota listaa voi edelleen käydä äänestämässä. Lisäksi Goodreads on tietenkin täynnä erilaisia hyllyjä, joihin on koottu genren kirjoja ja vuosittain yhteisössä myös äänestetään vuoden paras YA teos. Vuonna 2017 titteli meni Angie Thomasin The Hate U Give -teokselle, jota Laura on käsitellyt myös tässä blogissa.

YA kirjojen suosiota voi katsoa myös niistä tehtyjen elokuvien perusteella. Viimeisen 10 vuoden aikana YA-kirjallisuudessa supertähdiksi nousseista kirjoista on poikkeuksetta tehty versio myös valkokankaalle. Oivallisia esimerkkejä näistä ovat muun muassa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe, Stephenie Meyerin Twilight-sarja sekä Veronica Rothin Outolintu-sarja. Uusin lisäys näihin on viime kuussa ensi-iltansa saanut Every Day, joka perustuu David Levithanin saman nimiseen kirjaan. Suomalaisen YA:n isoin nimi on kenties Salla Simukka, jonka Lumikki-trilogia on viety jo 50 maahan ja siitä puuhataan Hollywood-elokuvaa.

Bibbidi Bobbidi Bookista young adultiin kuuluvat teokset löytyvät Nuortenkirja-kategoriasta sekä Young adult -tagin alta. Suomalaisia erityisesti young adultiin keskittyviä blogeja ovat muun muassa Kirjapöllön huhuiluja sekä Sivujen välissä, jossa on tänä vuonna meneillään YA-lukuhaaste.

Kannattaa myös lukea tämä postaus loppuun, sillä vinkkaan lopuksi vielä teoksia, joilla genren lukemisessa pääsee alkuun!

IMG_2885

Ne ihanat lieveilmiöt…

Young adultin hauskimpia puolia ovat omasta mielestäni erilaiset faniryhmät ja rakkaustarinoiden shippaaminen (voikohan tätä edes ilmaista suomeksi näin?). Itse en harrasta fandomeita mitenkään erityisen paljon, mutta kun johonkin teokseen rakastuu aivan suunnattomasti, tekee siitä mieli jutella muiden tarinaa rakastavien ihmisten kanssa. Muun muassa Sarah J Maasin tuotannon kohdalla kävi näin, kun hehkutin kirjoja omassa bookstagramissani ehkäpä noin puolitoistavuotta sitten ja Bookishteaparty-blogin Katri sattui vastaamaan tarinaani. Sen jälkeen ollaan juteltu tasaisin väliajoin Maasin uusista kirjoista yksityisviesteillä, vaikka ei olla koskaan tavattu oikeassa elämässä.

Lähes jokaisen YA-sarjan ympärillä on joukko omistautuneita faneja, joista voi löytää keskustelukumppaneita ja jopa uusi ystäviä. Heitä löytää vaikkapa Goodreadsista tai bookstagramin syövereistä. Monille teoksille on olemassa myös omia fanitilejään Instagramissa. Lisäksi viime aikoina Suomessa on jollakin tapaa herätty YA-fanien olemassa oloon ja juuri heille järjestettyjä kirjallisuustapahtumia on näkynyt aiempaa enemmän.

IMG_2902

Kirjavinkkejä YA-aloittelijalle – aloita näistä!

1. Dystopiat
Dystopiat ovat olleet kovassa huudossa 2010-luvulla. Kuuluisimmat niistä ovat todennäköisesti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia sekä Veronica Rothin Outolintu-sarja. Molemmat ovat koukuttavia ja varsinkin Outolintua voin suositella täydestä sydämestäni. (Jos olet nähnyt trilogian elokuvaversion, pyydän silti antamaan kirjoille mahdollisuuden. Ne ovat niiin paljon parempia!) Jos haluat tutustua tarinaan, joka ei ole vielä kaiken kansan nähtävillä elokuvana, poimi hyllystä Marissa Meyerin Cinder. Se kertoo uudelleen (tosin hyvin löysästi) Tuhkimon tarinan dystopia/scifi-asetelmassa.

2. Nykykirjallisuus
Edelliskohdan ajatuksenkulkua seuraten: jos haluat lukea jotakin supersuosittua, valitse luettavaksi mitä tahansa John Greenin tuotannosta. Tähtiin kirjoitettu virhe on jo modernin klassikon asemassa, Kilpikonnan kuorella taas ilmestyi vasta viime vuonna. Greenin lisäksi contemporaryn superkirjailijoihin kuuluu myös Rainbow Rowell. En ole itse lukenut hänen tuotantoaan, mutta ainakin Fangirl, Eleanor & Park ja Carry On ovat olleet todella suosittuja.

3. Fantasia
Tähän kategoriaan voisin suositella vaikka mitä, mutta lähdetään liikkeelle niistä ilmeisimmistä. YA-fantasian voittokulku alkoi tietenkin Stephenie Meyerin Twilight-saagasta. Vaikka tarinassa on ongelmansa, en voi väittää, ettenkö ainakin nostalgia-mielessä nauttisi edelleen sarjan lukemisesta. Vampyyreita löytyy myös Cassandra Claren Mortal Instruments -sarjasta, jossa kuitenkin pääosin taistellaan demoneita vastaan. Vähemmän huomiota on saanut Leigh Bardugon erinomainen kirjakaksikko Six of Crows ja sen jatko-osa Crooked Kingdom. Tarinassa epätodennäköinen joukko ihmisiä päätyy yhteen tekemään päätähuimaavan rikoksen. Myös yksi viime vuoden parhaita lukukokemuksiani, Stephanie Garberin Caraval, sopii YA-aloittelijalle!

Juttelen mielelläni ya-kirjallisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Jos postaus herätti ajatuksia, niin jätä ihmeessä kommentti!

allekirjoitusminna

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on gettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ”vihaisena mustana muijana”. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile, Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä gettomuijaksi.”

Viha jonka kylvät (2)

16-vuotias Starr asuu köyhässä slummissa, jossa aseiden pamahdukset ovat osa arkipäiväistä äänimaailmaa. Kouluaan hän käy rikkaiden asuinalueella, jonka opinahjo ei ole kerännyt luokkahuoneisiinsa kovin monia tummaihoisia. Starr risteilee kahden maailman välissä, eikä tunnu istuvan kunnolla kumpaankaan. Niinpä hän on luonut itselleen kaksi erilaista persoonallisuutta. Kotona hän on rempseä katujen kasvatti, Williamson-koulussa hän puolestaan hioo terävimmät särmät pois. Koulukavereiden ei todellakaan tarvitse tietää onko Starrin kotikulmilla taas ammuttu joku kuoliaaksi.

Eräiden kotibileiden jälkeen Starr istuu lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa autossa, kun poliisi pysäyttää nuoret. Ilta päättyy tappavaan laukaukseen, ja Starr joutuu keskelle valtavaa mylläkkää. Miten saada oikeutta Khalilille, jonka poliisi on syyttä ampunut? Entä kaikki ne muut nuoret tummaihoiset, jotka ovat kuolleet poliisin luoteihin syyttöminä?

Angie Thomasin kirja Viha jonka kylvät on tärkeä. Se on VALTAVAN tärkeä. Viha jonka kylvät ovat juuri niitä suuria tarinoita, jotka tämä maailma tarvitsee paperille kirjoitettuna, ja jollaisen varmasti lähes jokainen kirjailija haluaisi teoksiinsa vangita. Maailma ei ole suinkaan tasa-arvoinen, ei lähellekään. Yhdysvalloissa iät ja ajat jatkunut taistelu tummaihoisten oikeuksista on saanut jälleen uuden muodon. Siinä missä aikanaan on vaadittu orjien vapauttamista tai oikeutta istua samassa bussissa ihonväriin katsomatta, nyt taistellaan sen puolesta, että nuoret eivät päätyisi poliisi ampumaksi etnisen profiloinnin vuoksi. On hirvittävän pelottava ajatus, että ei voisi omassa kotimaassaan luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tehtävä on suojella kansalaisia. Minulle, Suomessa kasvaneelle valkoiselle heteronaiselle, tuo pelko ei ole tuttu, ja se tekee kirjan lukemisesta vielä herättävämmän kokemuksen.

Kirjallisuus voi parhaimmillaan puhkoa oman elämäntilanteemme meille luomia maisemia. Se voi haastaa meidät astumaan toisen ihmisen asemaan. Pystyn tuntemaan kuristavan tunteen sisuksissani, kun ajattelen oikeusjärjestelmän hampaisiin jauhautuneita ihmisiä, jotka kaikista ponnisteluistaan huolimatta eivät saa asioitaan ajettua. Vaikka tekisi kaiken oikein, on lopputulos epäreilu. Pystyn tuntemaan ailahduksen turhautumisesta, joka saa potkimaan seiniä kaiken sen surun ja kiukun takia. Ja tämä on lukemattomille ihmisille todellisuus, eikä vain kirjan sivuilta luettu tarina. Kammottavaa.

Thomas on onnistunut kirjoittamaan nuortenkirjan, josta myös aikuiset voivat ammentaa suurta viisautta. Yhteiskunnan epäkohtien osoittaminen on yksi askel kohti muutosta. Viha jonka kylvät on koukuttavasti kirjoitettu, eikä lukemisen aikana voi välttyä kostuvilta silmäkulmilta. Koska kirja on 16-vuotiaan slummin kasvatin kuvaus maailmasta, on kirjan kieli hyvin puhesävyistä. Kääntäjä Kaijamari Sivill on onnistunut luomaan nuoren puheeksi sopivan murrepaletin, joka ei kuitenkaan häiritse lukukokemusta. Toisaalta olisi ollut kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, sillä suomennoksessa ero Starrin siistityn koulupuheen ja gettoslangin välillä ei ole kovin selvä. Ehkä englanniksi asia on toisin.

Luin kirjan viimeisiä lukuja junassa matkalla Tampereelle, ja jouduin perille päästyäni istahtamaan hetkeksi asemarakennuksen penkille kahlatakseni vielä viimeiset sivut loppuun. Painaessani kirjan kannen kiinni mieleni teki nousta seisomaan penkin päälle, kohottaa kirja korkealle ilmaan ja julistaa kaikille ohikulkijoille maailman epäreiluutta, mutta toisaalta myös toivoa parempaan huomiseen. Halusin kysyä kaikilta, olisiko heilläkin yhtä tärkeitä tarinoita kerrottavanaan. Halusin rohkaista jokaista sortoa, pelkoa ja vihaa nähnyttä tarttumaan kynään.

”Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

allekirjoituslaura

★★★★★
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Käännös: Kaijamari Sivill
Otava, 2017
Sivuja 398
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer

Tällä hetkellä tuntuu, etten muista milloin olisin kirjoittanut viimeksi ihan rehellisen kirja-arvion. Olen naputtanut postauksia viime aikoina paljonkin, mutta lähinnä aihevetoisesti. Olen kirjoittanut bloggaamisesta (etenkin rahasta ja postausideoista), pistänyt pystyy lukuhaasteen (tuu mukaan täällä!) ja pohtinut vaikeita kirjoja. Myönnettäköön, että helmikuussa luin tasan yhden romaanin, joten arvioitavaa ei kauheasti ole edes ollut.

IMG_2411

Maaliskuussa olen kuitenkin saanut taas lukemisesta kunnolla kiinni ja olen lukenut noin yhden kirjan viikossa. Aivan maaliskuun alussa, ennen Brysseliin lähtemistä, ahmin kahdessa päivässä Michelle Hodkinin The Unbecoming of Mara Dyer -teoksen. Se on istunut omassa hyllyssäni vuodesta 2015 lähtien ja olen useampaan kertaan miettinyt sen aloittamista, mutta lopulta se on kuitenkin aina jäänyt lukematta, kun jokin muu teos on kiilannut sen ohi. Teos on myös Hyllynlämmittäjät -listallani, joten niistä on nyt luettu kaksi kappaletta. (Täytyy tsempata näiden kanssa, kun ottaa huomioon, että on jo maaliskuu ja olen lukenut listalta vasta kaksi teosta!)

The Unbecoming of Mara Dyer oli positiivinen yllätys! Lähdin teokseen täysin ennakkoluulotta, sillä en tiennyt tarinasta etukäteen mitään. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2011 ja se on trilogian avausosa. Kirjablogeissa ja booktubessa teosta hehkutettiin muutama vuosi sitten muistaakseni aika paljon ja myös sen jatko-osat ovat saaneet paljon huomiota.

Tarina kertoo lukiossa opiskelevasta Marasta, joka joutuu muuttamaan uudelle paikkakunnalle hänen ystäviensä kuoltua mystisessä onnettomuudessa, josta Mara itse ei muista mitään. Ystäväporukan ainoana eloonjääneenä kotipaikkakunta tuntuu ahdistavalta ja perhe muuttaa Miamiin. Mara kärsii PTSD:stä ja näkee kuolleita ystäviään koulussa ja kotonaan – kunnes käy ilmi, että yksi heistä ei ehkä olekaan kuollut.

Pakkaa sekoittaa Maran kanssa samaa lukiota käyvä Noah Shaw. Noah tunnetaan naistenmiehenä ja sydäntenrikkojana ja luonnollisesti hän tietenkin kiinnostuu koulun uudesta tulokkaasta, Marasta. Mara saa Noahin entisten tyttöystävien vihat niskoilleen ja häntä varoitellaan pojan huonoista puolista, mutta jokin Noahissa vetää häntä puoleensa. Tämä on niiin young adult -fiktion perinteinen klisee, että lukiessa hieman pyörittelee silmiään. Toisaalta Noahin ja Maran keskustelut ovat niin herkullisia, ettei niistä voi olla nauttimatta.

Tarinassa on yllättävä yliluonnollinen elementti ja loppua kohden juonesta tulee todella intensiivinen. Kirja käsittelee virkistävällä tavalla myös mielenterveyteen liittyviä seikkoja, sillä Maran aiemmin kokema trauma on suuressa roolissa tarinassa. Juoni aiheuttaa lukijalle lisäksi satunnaisia epätoivon puuskia, kun Mara yrittää kertoa asioistaan ja siitä mitä hänelle tapahtuu, mutta hänen perheensä pistää tarinat ja kokemukset trauman ja mielen järkkymisen piikkiin.

Jotakin tarinan vetovoimasta kertoo ehkäpä se, että latasin trilogian toisen osan samantien edellisen loppumisen jälkeen iBooksiini ja olen lukenut sen noin puoleen väliin. Young adult -fiktiosta pitäville teos on varma valinta!

allekirjoitusminna

★★★½
Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer
Simon & Schuster, 2011
Sivuja 452
Luettavaksi omasta hyllystä

Minkä kirjan minä olisin valinnut Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittajaksi?

Ajauduin vähän vahingossa lukemaan kaikki vuoden 2017 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistit. Koska kirjat herättivät minussa paljon ajattelemisen aihetta, päätin vielä näin kilpailun ratkettua perata nuo kirjat täällä bloginkin puolella. Listauksessa kirjat ovat siinä järjestyksessä jossa ne luin, oman suosikkini paljastan ihan lopussa. Pehmolelutyttö on töiden kautta saatu arviokappale, muut ovat kirjastosta, jonne Avain hukassa piti itse asiassa palauttaa ennen kuvauksia, siksi sitä ei tässä postauksessa näy.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (2)

Jukka Behmin Pehmolelutytön luin töitä varten jo ennen sen ehdokkuuden julkistamista. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun minulle käy näin, yleisestikin olen lukenut todella vähän Finlandia-finalisteja mistään sarjasta. Kirjan päähenkilö Emilia kertoo pehmoleluilleen salaisuuden: hän on alkanut myydä aikaansa netistä löytämilleen miehille. Behm on onnistunut todella hyvin kuvaamaan nuoren tytön epävarmuutta ja hyväksynnän etsimistä sekä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kylmäävä kirja, mutta ei mitenkään toivoton tai kamaluuksilla mässäilevä. Jokaisen teinien kanssa toimivan kannattaisi lukea tämä jo ihan vain ymmärtääkseen millaisessa maailmassa nuoret nykyään elävät.

Myös arvioni Sanna Manderin Avain hukassa -kirjasta päätyi julkaistavaksi työpaikkani kautta, mutta sanotaanpa muutama sana Finlandia-voittajasta täällä bloginkin puolella. Kirjaimellisesti värikkään kerrostalon asuntojen läpi kulkeva runokirja on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja onnistuneita oivalluksia. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni finaalikuusikon paras, sillä runojen ajoittain töksähtelevä ja lapsenomainen riimittely ei tavoittanut minua. Ihan hyvä kirja kyllä, mutta ei tästä mitään uutta Tiitiäisen satupuuta tule.

Riikka Ala-Harjan kirjassa Kahden maan Ebba pureudutaan eroperheiden lasten arkeen. Ebballa on kaksi kotia, toinen Suomessa äidin luona ja toinen isän luona Saksassa. Kahden maan välillä kulkeminen johtaa siihen, että Ebba tuntee koko ajan jäävänsä paitsi jostain kivasta. Yksin lentäminenkään ei ole niin suuri seikkailu miltä se voisi aluksi tuntua, oikeastaan se on aika kurjaa. ”Tuomari järkkäsi mulle semmoisen kolmannen vanhemman kuin lentokone”, Ebba tuskastuu. Ala-Harjan teos on koskettava ja ajankohtainen. Hän osaa todellakin heittäytyä pienen tytön asemaan, pohtimaan kahteen paikkaan venytetyn elämän hankaluuksia.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (4)

Ninka Reittu on porautunut kirjassaan Sinä olet superrakas siihen tunteista suurimpaan – rakkauteen. Supersankariasuun pukeutunut Iso lentelee pienen lapsen kanssa pitkin kaupunkia. Lapsella tuntuu olevan paljon kysyttävää rakkaudesta. Mitä se on? Mitä se kestää? Loppuuko se? Iso vastailee kysymyksiin maltilla ja viisaasti, niin suuri asia kuin rakkaus on todella pienenkin lapsen ymmärrettävissä. Luin kirjan 2,5-vuotiaan lainalapsen kanssa, ja hän jaksoi kuunnella tarinan putkeen muutamaa kiehnäystaukoa lukuun ottamatta. Kirja on kaunis ja herttainen, ja osaa todella luoda ajatuksia siitä, mille ei riittäviä sanoja ole olemassakaan. Minä tosin ehdin vähän leipääntyä jo rakkaus-sanan jatkuvaan toistamiseen. Ehkä Jenni Vartiainen tosiaan on oikeassa, ja tätä suurta sanaa on mahdollista kuluttaa liikaa.

Seuraava lukemani kirja olikin sitten aika hankala. En pitänyt siitä aluksi lainkaan. Ensimmäiset kuusikymmentä sivua olivat aivan yhtä tuskaa, loppua kohden sain onneksi lukurytmistä kiinni. Tämä ei suinkaan johdu siitä että Zoo! Viraalit nerot olisi erityisen huono kirja, vaan siitä että se on kirjoitettu niin vahvasti nuorille. Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström ovat kieltämättä tehneet hienoa työtä siinä, että tähän kirjaan saattavat tarttua ne, joille perinteisemmän kaavan romaanit eivät toimi. Luinhan minäkin teininä innokkaana esimerkiksi Kissanpäiviä ja jumalaisia jätkiä -kirjaa, jolle en ehkä enää antaisi kovin suurta tähtisadetta. Tämä finalistikirja perustuu Atlaksen sähköpostiviesteihin toiseen maahan vuoden ajaksi muuttaneelle ystävälleen. Kahdeksas luokka on juuri alkanut, ja ilman Elliottia Atlas tuntee itsensä yksinäiseksi koulun pitkillä käytävillä. Yksinäisyys rapisee kuitenkin hiljalleen, sillä Atlas joutuu taistelemaan typerän nettivideon tehneen Justuksen kanssa paikasta koulun johtokunnassa. Samalla aivoja kuluttavat tyttöjen mielenliikkeet sekä oma nettisarjakuva. Atlas on valinnut sähköpostin viestittelyvälineekseen, sillä Elliottin uudessa kodissa ei toimi vielä netti kunnolla, ja lisäksi sähköposteihin voi liittää hauskoja kuvituksia (jotka Pentti Otsamo on upeasti laatinut). Toistan, tämä kirja saattaa olla jollekin lapselle tai nuorelle oikotie kirjojen ääreen, minä olin kasvanut liikaa ulos tästä maailmasta.

Odotukseni Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirjaa kohtaan olivat suuret, sillä Kunnas on ehdottomasti yksi suosikkejani lastenkirjallisuuden kentällä. Kovat odotukset johtivat jälleen kerran pettymykseen, sillä sympaattisten ja lähelle tavallista ihmistä (tai koiraa) tulevien kertomusten sijaan opus on pikakelaus Ruotsin kuninkaallisista. Monen sadan vuoden ahtaminen samaan opukseen on toki hankalaa, mutta tässä tapauksessa olo oli kuin hieman poikkeavalla tavalla kuvitetun historian oppikirjan selailua. Jo ensimmäisten sivujen sukupuut ja aikajanat saivat hillittömällä tekstimäärällään lukijan hengästymään. Tällä kertaa Kunnas oli ehkä haukannut turhan suuren palan, edes kuvissa seikkaillut Herra Hakkarainen ei voinut kirjaa pelastaa.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (5)

Mikä sitten oli oma suosikkini kuudesta Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistista? Tähän voin vastata ilman epäröintiä Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. Kirja on koskettava, taiten kirjoitettu ja upeasti rakennettu huumorin sekä vakavien asioiden kudelma. Se sopii monenikäisille lapsille, mutta myös meille aikuisille. Tämä on valintani 27-vuotiaana lapsettomana aikuisena, ehkä oma lapsi mieltymyksineen kallistaisi valinnan jonkin toisen kirjan puoleen.

”Aina kun mä mietin isän ja äidin eroa, mulle tulee painava olo. Tuntuuko mun Suomeen muutto isästä oikeasti rangaistukselta? Kyllä mä tiedän, että isä haluaisi nähdä mua useammin. Kyllä mäkin haluaisin nähdä sitä. Mutta eniten epäreilu äidin ja isän ero oli mulle. Ei siinä ole kuin huonoja puolia.”

allekirjoituslaura

Oletko sinä lukenut vuoden 2017 Finlandia-finalisteja tästä tai jostain muusta kategoriasta? Mitä mieltä olet kattauksesta?