Ainakin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä ja Twitterissä on viime päivinä keskusteltu paljon kirjablogien arvioista sekä niiden sävystä. Saako kirjaa hehkuttaa vai pilaako se muiden lukukokemuksen jättimäisiksi kasvaneilla odotuksilla? Onko murska-arvio reilu ketään kohtaan? Jäävätkö jotkin kirjat ja kustantajat kokonaan huomiotta? Aihe on kiinnostava (kiitos Kirsille sen nostamisesta esille laajemminkin!), ja hauskaa kyllä blogin luonnoksissa on keikkunut jo muutaman viikon ajan arvio kirjasta, josta en oikein pitänyt. Ainakin minulle tällaisen huonon arvion kirjoittaminen tänne blogiin oli huomattavasti hehkuttamista vaikeampaa, sillä yleisesti pidän blogimme päätehtävänä lukuharrastukseen innottamista sekä hyvien lukuvinkkien jakamista. Mutta siirrytäänpä sitten asiaan.
Suurin osa kirjablogeissa julkaistavista arvioista on varsin positiivista, mikä on tietysti hyvin loogista. Ensinnäkin lähes kaikki kirjabloggaajat arvioivat kirjoja omaksi huvikseen eivätkä jonkun palkkalistoilla. Näin ollen kirjan lukemisesta täytyy saada itselleen jotain henkistä voittoa, oli se sitten lukunautinto, suoritus lukuhaasteeseen tai itsensä sivistäminen. Epämieluisa kirja jää helposti kesken, tai ainakaan siitä ei jaksa kirjoittaa merkintää blogiin asti. Kriittisen arvion antaminen voi tuntua myös kurjalta, etenkin jos haluaa pitää bloginsa ilmapiirin positiivisen keveänä. Voihan sitä pelottaa sekin, että kirjailija itse näkee murskatuomion.
Alustuksesta voinee päätellä, että tämä ei suinkaan ole ylistävä ja suitsuttava arvio. Tässä ei jaella kirjalle tähtiä muskariopettajan innolla, eikä lähdetä metsästämään kirjaa oman hyllyn täytteeksi. Harmi sinänsä, mutta joskus näitäkin kirjoja tulee vastaan.
JP Koskisen Kannibaalien keittokirja kulkeutui kotiini ensin kahden viikon pikalainana, mutta en saanut lukuinspiraatiota puhkeamaan tuona määräaikana. Pidempiaikainen lainakirja keikkui sänkyni vieressä useita viikkoja iltalukemisena. Etenin muutamia sivuja päivässä, mutta kunnon kirja-ahmimista ei tämä hieman kieroutuneella tavalla kulinaristinen kirja kuitenkaan saanut aikaan. Pettymykseni oli suuri, sillä olin odottanut tältä kirjalta aika paljon.
Kirjan päähenkilö Oskari Patamäki ei viihdy ihmisten keskellä, joten hän hoitaa työnsä mainosmiehenä mieluiten kotoa käsin. Arvostettuna ravintolakriitikkona sivutöitä tekevä Patamäki ei voi kuitenkaan kokonaan eristäytyä ulkopuolisesta maailmasta, sillä uusien makunautintojen perään täytyy koluta pitkin kaupunkia. Oskari pohtii ratkaisua maailman ruokapulmaan ja metsästää täydellistä makuelämystä. Samalla hänen omissa uomissaan soljuvaa elämäänsä hankaloittavat piinaava esimies, lumoava nainen sekä mahdollisesti hieman vainoharhainen isoveli.
Koskisen kirja alkaa nimensä mukaisesti kannibaaleille suunnatulla reseptipläjäyksellä. Tämä oli ensimmäinen asia, joka minua romaanissa tökki ja pahasti. Ensin kymmeniä sivuja mukahauskoja reseptejä, joiden huumori perustuu yläkoulutasoiseen nälvintään. Vähärasvainen bodari saa kulmat kohoamaan, pissistäytteiset burritojen kohdalla jo muljauttelen silmiäni. Ja tässä oli vasta kaksi ensimmäistä ruokaohjetta. Tätä tuskastuttavaa paatosta jatkuu aina sivulle 86 asti, minkä jälkeen varsinainen tarina pääsee vasta alkamaan. Keittokirjamaisesta alusta olisi voinut saada ihan kiehtovan ja viihdyttävän erilaisen avauksen kirjalle, mutta se olisi vaatinut resepteiltä vähän enemmän kuin perusmausteiden luettelemista. Myös tietynlaista mittasuhteiden uskottavuutta olisin ohjeisiin kaivannut. Onhan se nyt selvää, että lahkolaispataan, johon käytetään yksi kokonainen lahkolainen, tarvitaan nestettä enemmän kuin puoli litraa (3 dl karpalomehua + 2 dl valkoviiniä). Ei tuollaisessa tilkassa keitetä kuin enintään pieni satsi pottuvarpaita
Kun varsinainen tarina lähtee viimein liikkeelle puuduttavien alkuvalmistelujen jälkeen, olisi juonessa paljonkin mahdollisuuksia. Hannibalin kaltainen kannibaali, joka arvostaa hulppeita ruoka-annoksia, olisi herkullinen (pahoitteluni, mauton sanavalinta – hups, tein sen taas). Tähän ei kuitenkaan päästä. Neuroottinen ja äärimmilleen virittyneen hajuaistin johdolla toimiva Oskari on aika pliisu hahmo synkkine salaisuuksineenkin. Kirjan kokonaisjuonikin on varsin hatara. Se tuntuu rakentuvan muutaman isomman juonikuvion ympärille, mutta varsinainen suurempi juoni ei jaksa kiihdyttää jännitystä kohti kirjan loppuhuipentumaa. Jokaisen pienen juonihuipun jälkeen tunnelma lässähtää, ja lukija odottaa, että viimeinen sivu kääntyisi tyhjänä edessä. Mutta ei, tarina vaan jatkuu.
Hetkittäin Koskisen kerronta on viihdyttävää ja sujuvaa, etenkin Helsingin kuvausta ja vanhojen talojen miljöötä ahmii kirjan sivuilta mielellään. Tästä ideasta olisi saanut kyllä huomattavasti paremmankin teoksen. Sellaisen, joka olisi ollut aivan pakko lukea yhdessä illassa pitkän hautomisen ja lukumasistelun sijaan.
★½
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Like, 2017
Sivuja 251
Luettavaksi kirjastosta
Bibbidi Bobbidi Book 
Jätä kommentti