Kjell Westö: Kangastus 38

”Noina ensimmäisinä päivinä joku puhui hänelle pään sisältä, joku jonka ääntä hän ei tuntenut. Tämä joku kehotti: Lähde pois täältä. Olet typerä jos jäät. Löydät kyllä uuden työn, sinulla on hyvät suositukset. Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.”

Kävin viime vuonna katsomassa Kansallisteatterin tulkinnan Kjell Westön Kangastus 38 -romaanista. Tuo näytelmä oli yksi parhaista viime vuonna näkemistäni, joten palo lukea esityksen pohjana toiminut kirja roihusi täydellä liekillä. Lainasin kirjan kirjastosta heti syksyllä, ja luinkin siitä muutaman luvun. Oli jännittävää huomata, kuinka lukiessani kuulin jotkin lauseet päässäni näyttelijöiden lausumina. Samalla pystyin paremmin hahmottamaan myös tiettyjä teatterissa käytettyjä tyylikeinoja. Sitten tulivatkin syksyn kiireet ja kirja unohtui. Aloitin sen tämän vuoden puolella uudelleen ja tällä kertaa sain sen luettua loppuun asti. Spoiler: En pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin näytelmästä.

On vuosi 1938. Maata repineestä sisällissodasta on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta, ja Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia. Hitler ja natsit puhututtavat ihmisiä aina Suomessa asti, ja näkemyksiä on monenlaisia. Matilda Wiik työskentelee asianajaja Claes Thunen tunnollisena ja korvaamattomana konttoristina. Vapaa-ajallaan hän nauttii Helsingin elokuvateatterin tarjonnasta, kulkee kaupungin katuja ja yrittää pitää menneisyyden haamut etäällä mieltään piinaamasta. Thunen järjestämässä Keskiviikkokerhossa Matilda tapaa miehen menneisyydestään, eikä hänen huolella siloteltu ja säntillinen elämänsä ole enää ennallaan. Omalla tahollaan asianajaja Thune yrittää toipua avioerostaan. Se ei ole kovin helppoa, kun vaimo on lähtenyt Thunen parhaan ystävän matkaan ja julkaissut vielä kohua herättäneen eroottisen novellikokoelman.

”Jary oli kärsinyt esiintymiskammosta nuoruudesta lähtien, pari vuotta sitten se oli yltynyt niin että hänen piti lopettaa teatterissa. Samaan aikaan hänen muukin ylivirittyneisyytensä oli lisääntynyt. Hän oli alkanut nähdä juutalaisvihaa myös arkisissa tilanteissa, missä vain pilailtiin viattomasti, niin kuin pilaillaan mistä tahansa rodusta tai kansallisuudesta.”

Eräs kirjan traagisista hahmoista on Keskiviikkokerhon jäsen Joachim ”Jogi” Jary, maallistunut juutalaisnäyttelijä, joka tosin on joutunut luopumaan ammatistaan mielenterveysongelmiensa vuoksi. Tai ainakin niiden vuoksi häntä jatkuvasti hoidetaan. Kun suomalaiseenkin yhteiskuntaan alkaa Saksasta hiipiä antisemitistisiä ajatuksia, alkaa uskonnon tärkeys korostua Jaryn elämässä. Kun hänen sukulaispojaltaan vielä tuomaripelillä viedään reilusti ansaittu kultamitali juoksukisoissa saksalaisten kunniavieraiden miellyttämiseksi, on Jary raivoissaan. Kaikista pahinta on se, että Jaryn ystävät eivät ota miehen pelkoja juutalaisvihasta tosissaan. Heistä miehen vauhkoaminen on jopa ärsyttävää, se vain pilaa illan.

Westön kirjassa ehdottomasti parasta on sekä Helsingin että ajan ristiriitaisuuksien kuvaaminen. Hymyilin innostuneena joka kerta kun kirjassa mainittiin tuttuja paikkoja, ja olin suorastaan riemuissaan kun tapahtumat kulkivat paljon entisillä kotikulmillani Töölössä että nykyisen kotini lähettyvillä Linjoilla. Thunen ja rouva Wiikin kohtaamiset sekä Jaryn epäreilu kohtelu puolestaan valottavat ajan henkeä. Rikkailla oli hyvin erilainen elämä kuin vähävaraisilla työläisillä. Thune jopa yllättyy, kun Matildan ystävättären asunto on siisti ja viihtyisä, vaikka se sijaitseekin hitusen epäilyttävällä alueella. Ruotsinkielinen sivistyneistö tuntuu elävän omassa pienessä kaupungissaan kaupungin sisällä, eikä sinne ole rouva Wiikin kaltaisilla asiaa.

Kirjan teksti sen sijaan on varsin raskassoutuista. Westö ei ole merkinnyt sitaatteja, joten varsinkin kirjan alussa joutuu välillä ponnistelemaan erottaakseen ääneen lausutut sanat hahmojen sisäisistä monologeista. Välillä teksti jää myös junnaamaan paikalleen, huomasin toisinaan lukeneeni sivun ilman että siitä jäi mitään päähän. Ehkä juuri siksi kirja jäi kesken ensimmäisellä lukukerralla.

Kirja on kaikesta huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se antaa oivallisen katsantokannan sekä sisällissodan perintöön että toisen maailmansodan alkuhetkiin.

”Toivottavasti että pahastu, rouva Wiik sanoi, mutta minua hämmästyttää että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. Eikä Jary ilmeisesti ole etuoikeutettu. Ei juoksija eikä hänen setänsä.”