Johanna Holmström: Sielujen saari

Samalla he ovat myös tuskallisia muistutuksia elämästä, joka jatkuu ilman heitä jotka ovat jääneet saarelle, vailla toivoa poispääsystä. Muistutuksia ajasta, joka kuohuu ohi. Menetetyistä vuosista. Kasvavista lapsista ja harmaantuvista rakastajista. Vanhemmista, jotka kuihtuvat heidän silmiensä edessä, ja sisaruksista, jotka vain kyllästyvät ja unohtavat tulla käymään.”

Sielujen saari (2)

Viime kesänä olin pyöräreissulla Turun saaristossa. Erään etapin suoritimme lautalla matkustaen, ja tuo lautta pysähtyi matkalla Seilin saarella. Vehreälle saarelle jäi muutama matkalainen, mutta meille ohikulkijoille sen rakennukset vaikenivat saaren vaiheikkaasta ja surullisesta historiasta. 1600- ja 1700-luvuilla Seilin saarella hoidettiin leprapotilaita. Sairastuneilla ei ollut toivoa kotiinpääsystä, yksinäisestä saaresta tuli heidän viimeinen leposijansa. Viimeinen spitaalipotilas haudattiin vuonna 1785, minkä jälkeen Seiliin alettiin tuoda mielisairaita. Hourujenhuoneessa ei myöskään kannattanut haaveilla paluusta entiseen elämäänsä. Seilin mielisairaala lakkautettiin vuonna 1962, ja sen jälkeen Seili on ollut Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.

1800-luvun loppupuolelta lähtien Seilissä oli vain naispotilaita, ja nämä karut kohtalot ovat innoittaneet monia taiteilijoita. Esimerkiksi Jenni Vartiainen laulaa surullisesta saaresta, ja kävin muutama vuosi sitten katsomassa musiikkinäytelmä Seilin Turun kaupunginteatterissa. Viime vuonna traagisesta saaresta julkaisi kirjan Johanna Holmström. Sielujen saari on todella korventavaa luettavaa.

Kirjan tapahtumat alkavat Turussa vuonna 1891, kun Kristina on soutamassa kotiin pitkän päivän jälkeen kahden lapsensa kanssa. Joen vesi on mustaa, ja vene riutuneelle naiselle aivan liian raskas. Kristina laskee molemmat lapsensa veden vietäviksi, ja tajuaa hirmuisen tekonsa vasta seuraavana aamuna yöunet nukuttuaan. Lapsenmurhaaja päätyy Seilin saarelle, jossa hän joutuu käymään elämänsä valintoja läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Sielujen saarelle päätyy myös porvarisperheessä varttunut Elli, jonka karkumatka miehen kanssa päätyy lehtien palstoille ja tarjoaa naiselle menolipun hourulaan. Omalla tavallaan saarella on vankina myös Sigrid, vaikka hänen tehtävänsä onkin hoitaa mielenterveytensä menettäneitä naisia. Sairaille ei luvata paluuta mantereelle, mutta Sigridkin saa huomata, että saarelta ei ole niin helppo lähteä takaisin tavalliseen maailmaan.

”Viimein hän meni Kristinan kamariin ja istui sängyn vierelle pallille, risti kätensä polville ja sitten hän käänsi katseensa syrjään ja kertoi kaikista kauheuksista joita miehet voivat keksiä, kun näkevät yksinäisen tytön metsässä, himosta joka jatkuvasti piinasi metsässä käyviä miehiä, se oli kuin kutka jota ei voinut raapia. Hän kertoi Karlssonin pikku-Nannasta, joka sai syfiliksen suuhunsa, kun oli seitsemän vanha. Svedlundin Margaretasta, jonka kimppuun kaksi kylän miestä kävi, kun hän oli menossa lypsämään Fredrikssonin lehmiä. Miehet olivat juoneet, he olivat kotimatkalla, kun Margareta sattui kohtaamaan heidät kylätiellä. Hän oli silloin kolmentoista eikä selvinnyt siitä. Kaksi päivää myöhemmin hän hukuttautui koskeen sahan lähelle. Sellainen se oli, naisen osa.”

Sielujen saari on riipaiseva kuvaus karuista kohtaloista, joihin yhteiskunta kaikkein heikoimpiaan ajoi. Naisten siveyden ollessa kuin arvokkain jalokivi sen menettäminen saattaa suistaa henkilökohtaiseen kadotukseen. Ja vastuu oli toki aina naisten, ei miesten. Tuohon aikaan ymmärrys mielenterveyden järkkymisestä on ollut niin hataraa, että annetut hoidot eivät useissakaan tapauksissa auttaneet, ne vain eristivät sairastuneet ikuisiksi ajoiksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Mielen liikkeitä ei osattu ennustaa, vaan niiden oletettiin johtuvan milloin mistäkin, jopa kuukautiskierrosta. Tilanteiden epäreiluus suututtaa, tällaisia kohtaloita ei toivoisi kenellekään. Etenkään, kun hoitoon saattoi päätyä jopa täysin terve ihminen. Toisaalta kirjaa lukiessani mieleeni nousi väkisinkin eräs yliopistossa käymäni kurssi, joka keskittyi mielenterveyteen ja taiteeseen. Luennoitsija muistutti, että kaikkina aikoina lääkärit ovat tehneet sen, minkä ovat sen hetkisen tietämyksensä perusteella ajatelleet olevat potilaan parhaaksi. Vaikka monet hoitokeinot kuulostavat nykyihmisestä alkukantaiselta kidutukselta (esimerkiksi potilaan liottaminen kylmässä vedessä loputtoman pitkiä aikoja), on niiden aikanaan ajateltu auttavan. Nykylääketieteessäkin on varmasti monia käytäntöjä, joita muutamien vuosikymmenten päästä pidetään todella brutaaleina.

Johanna Holmström on onnistunut luomaan tarinan, joka kuvaa sadan vuoden aikajaksoa yhden saaren ympärille kiertyneiden ihmiskohtaloiden kautta. Kirjassa ei mässäillä kurjuudella, vaan käytetty kieli aaltoilee kauniisti kuin meri Seilin ympärillä. Tarinan eteneminen yhdestä naisesta toisen kautta kolmanteen mahdollistaa pitkän aikahaarukan, mutta ajaa myös lukijan luopumisen eteen. Huomaan, että minulle on aina haikeaa tällaisissa kirjoissa siirtyä teoksen seuraavaan osaan, jonka päähenkilöksi nostetaan joku toinen. Luettujen sivujen aikana tiettyyn henkilöhahmoon ehtii tutustua ja kiintyä, hänen näkökulmiaan pitää perustavanlaatuisina. Seuraavaan hahmoon siirtyminen on samalla luopumisprosessi. Tällaista koin myös esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen ääressä.

Sielujen saari kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalleen, jos kaunis kieli, traagiset kohtalot ja historian poimut ovat sinun juttusi. Kirja on kypsän ja tunneherkän kirjailijan kirjoittama. Oikein yllätyin omasta ihastuksestani, sillä pari vuotta sitten lukemani Holmströmin Itämaa oli todella erilainen, eikä omaan makuuni istuva.

”Koottava itseni? Niin kuin nuo tuolla? Meillä on koko hospitaali täynnä potilaita, jotka eivät ole pystyneet kokomaan itseään. Samanlaisia naisia kuin minä, Herranen aika, Lea on sairaanhoitaja ja häntä me hoidamme täällä, koska hän ei kyennyt kokoamaan itseään. Elvira on opettaja. Niin kuin minun sisareni. Sano, millä tavalla minä olen erilainen kuin he?”

allekirjoituslaura

★★★★ ½
Johanna Holmström: Sielujen saari
Käännös: Jaana Nikula
Otava, 2017
Sivuja 367
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 23. Kirjassa on mukana meri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s