Omistan kuusi kirjastokorttia, vaikka yksi niistä ei lipastoni kätköistä löytynytkään oheiseen kuvaan. Koska kirjastot ovat jokaisessa elämänvaiheessani olleet jonkinlaisia tukipilareita ja suuntaa näyttävä majakoita, ajattelin nyt jakaa kirjastohistoriani teille kirjastokortti kerrallaan.
Ensimmäisen kirjastokorttini sain seitsemänvuotiaana. Olin juuri oppinut kirjoittaman pikkukirjaimia, mikä tuntui tärkeältä, sainhan kirjoitettua nimeni kirjastokortin nimmariviivalle isoja ja pieniä kirjaimia käyttäen ihan muina koululaisina. Nuo kuulakärkikynällä kirjoitetut kirjaimet ovat vuosien varrella vähän haalenneet, mutta ehkä elämäni tärkein nimikirjoitus näkyy silti erittäin hyvin.
Lapsuudessani emme käyneet Hämeenlinnan kirjastoissa, vaan ajoimme naapurikuntaan Janakkalaan, jonka pääkirjastossa tätini oli töissä. Sieltä lainasimme kasoittain kirjoja. Mahtavaa oli myös se, että täti päästi meidät lähes joka kerta kirjaston tietokoneille pelaamaan Muumi-pelejä. Luulin tuolloin kyseessä olevan vain kirjastohoitajan sukulaislasten nauttima etu, mutta taisivat ne koneet olla muidenkin käytössä. Janakkalan kirjastossa järjestettiin myös mahtavia satuhetkiä. Matti ja Arja Nurmisen saduista parhaiten mieleeni jäi Pierukivi. Osaatte varmaan nimestä päätellä tarinan naurattaneen paljon keskenkasvuista yleisöä.
Kun olin jo vähän vanhempi, sain alkaa käydä ihan itsekseni kirjastossa. Tuolloin pyöräni suuntasi kohti Hämeenlinnan pääkirjastoa ja takaisin palasin reppu täynnä kirjoja. Luin valtavasti, lastenosastolla oli ihanan pitkiä kirjasarjoja, joiden päätösosa tuntui olevan aina todella kaukana. Harmikseni varaukset olivat tuohon aikaan maksullisia, joten uusimmista ja suosituimmista kirjoista (kuten Salatut elämät -kirjoista) sai vain haaveilla. Vanajavettä kirjaston ikkunasta tuijotellen olen myös lukenut pääsykokeisiin ja kirjoittanut graduani. Ensimmäisellä kirjastokortillani olen tehnyt myös ensimmäiset lainani kirjastoautosta kesäkotimme luona vuonna 2016. Ei mikään turha kortti, se kulkee edelleen mukanani päivittäin, vaikka se ei kovin usein pääsekään käyttöön. (Muistan muuten edelleen kortin pitkän numerosarjan ulkoa!)
Kun muutin Jyväskylään, ensimmäisiä asioita to do -listallani oli kirjastokortin hankkiminen. Olin järkyttynyt, että Jyväskylän pääkirjastossa romantiikalle ei ollut varattu omaa hyllyä kuten Hämeenlinnassa. Ensimmäisten viikkojen aikana kävin kirjaston lehtilukusalissa lukemassa vähintään päivän vanhoja Hämeen Sanomia. Voi aikoja.
Lainausmääräni olivat Jyväskylä-vuosien aikana surullisen vähäiset, sillä opinnot ja muu elämä kiilasivat lukuharrastuksen vuosiksi hyvin kauas prioriteettilistani kärkisijoilta. Jyväskylän kirjastoista kannoin silti kotiin nuottikirjoja laulutuntejani varten, cd-levyjä Vappuradiossa juontamiani ohjelmia ajatellen ja tulihan niitä kirjojakin välillä lainattua. Yleensä käytin Jyväskylän pääkirjastoa, mutta etenkin viimeisenä vuotenani Jyväskylässä Kortepohjan kirjasto varasti sydämeni.
Opiskelijakortissani on niin monta lukuvuositarraa, että konduktöörit säännöllisesti nauravat sille. Lukemattomien opiskelija-alennusten lisäksi opiskelijakorttini on antanut minun myös lainata kirjoja Jyväskylän yliopiston kirjastosta. Ennen muuttoani Jyväskylästä Helsinkiin jouduin palauttamaan kirjastoon kaksi yksiöni lattialla huojunutta kirjatornia. Kun minulla oli lisäksi kirjastossa parikin hyllyä lainaamilleni kirjoille, joita ei saanut kotilainaan, oli lainauslistani yli sadan kirjan mittainen. Mukana oli välillä myös kaunokirjallisuutta, mutta suurin osa opuksista oli paksuja, kuivia ja osa aivan liian vanhoja tietokirjoja.
Hankin kirjastokortin Helmetille jo ennen muuttoani Helsinkiin. Ajatukseni oli kai lainata digitaalisia äänikirjoja, mutta muistaakseni otin kortin kunnolla käyttöön vasta muuttoni jälkeen. Ja sitten lähti muuten lapasesta, kuten aihetta käsittelevän videon nähneet tietävät. Nykyään lainaan kirjastosta lähinnä valmiiksi varaamiani kirjoja. Tavoitteeni olisi saada sekä varausjonossa että lainassa olevien kirjojen määrä edes jollain tasolla järkeväksi, mutta tämä tulee olemaan hyvin pitkä ja hidas prosessi.
Käytin pitkään suurimmaksi osaksi Kirjasto 10:ä, vaikka välillä vierailin myös Töölön kirjastossa. Kympin sulkeutumisen jälkeen siirsin varaukseni aivan ihanaan Kallion kirjastoon, mutta koska se ei sijaitse normaalien kulkureittieni varrella, muutin Oodin kotikirjastokseni heti sen aukeamisen jälkeen. Nykyään käyn kirjastossa vähintään kerran viikossa. Yleensä vähän useamminkin.
Jotenkin en ole oikein oppinut lainaamaan kirjoja Helsingin yliopiston kirjastosta, vaikka minulla on ollut kirjastokortti sinne jo muutaman vuoden ajan. Jotenkin en vain löydä sieltä etsimiäni kirjoja enkä myöskään koskaan muista uusia varaamiani teoksia. Kaisa-talo on sen sijaan mitä viihtyisin opiskelupaikka, siellä olen etenkin keväällä 2016 istunut graduni ja esseideni ääressä siskoni kirjoittaessa omia opiskelutehtäviään vieressä. Siellä on hyvin paljon rauhallisempaa kuin vaikkapa Oodissa, jos tarvitsee oikeasti keskittyä.
Vielä viimeiseksi on vuorossa kirjastokortti, josta minulla ei nyt ole kuvaa. Kesällä 2015 vietin yhden yön Mikkelin vankilassa. Rakennuksen vanhaa puolta oli uudistettu, ja median edustajat sekä joukko vankilan sidosryhmiä pääsi kokeilemaan vangin elämää. Koska suunnitelmani vankilatuomiota varten on lukeminen ja kuntoilu, oli iltaseuraksi tietysti pakko saada kirja. Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon vaikutti sopivalta linnalukemiselta, ja koska sitä ei Jyväskylästä kätevästi löytynyt, päätin lainata kirjan Mikkelin kirjastosta. Sitä varten oli tietysti pakko hankkia kirjastokortti, joka ei tuon jälkeen olekaan ollut käytössä. Kirjaa ehdin lukea vain pari sivua ennen nukahtamista. Ja ennen kuin kysytte, ei, istumaani vuorokautta ei voi vähentää mahdollisista tulevista vankilatuomioistani.
Millaisia kirjastotarinoita sinulla on? Kuinka monta kirjastokorttia lompakkoosi on kertynyt?
Bibbidi Bobbidi Book 