Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina

”On kysymys omastatunnosta, mutta ei vain siitä. Asun maassa, joka on valtiona tunnustanut ihmisoikeudet ja allekirjoittanut niitä koskevat kansainväliset sopimukset. Me kaikki yhdessä olemme valtio. Ihmisoikeudet eivät ole vain yksillä, mutta eivät toisilla. Jos ihmisoikeudet ovat olemassa, ne ovat kaikilla tai ei kenelläkään. Haluan, että minulla on ihmisoikeudet. Minulla ei ole oikeutta vaatia niitä itselleni, jos en vaadi niitä muille. Siksi minä mietin heitä, Euroopan eniten kaltoin kohdeltuja, hyljeksittyjä, syrjittyjä, pahnanpohjimmaisia: romaneja.”

ohikuljetut (2)

Mihaela Stoica synnyttää esikoisensa 17-vuotissyntymäpäivänään. Romanian romani on tullut kerjäämään Suomeen, mutta suuri maha on kiinnittänyt huomiota, ja häntä ollaan lähettämässä takaisin kotimaahansa. Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen ja valokuvaaja Heidi Piiroinen alkavat seurata romaninaisen ja tämän perheen tarinaa. Kymmenen vuotta kestänyt rinnakkainen taival on tallennettu Ohikuljetut Erään kerjäläisperheen tarina -opukseen.

Romanian liittyminen Euroopan unioniin toi romanikerjäläisiä myös syrjäisen Suomen kylmille kaduille. Koska työskentelen Helsingin keskustassa, näen kerjäläisiä lähes päivittäin. En oikein tiedä, miten heihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö minun antaa roponen lanttia anelevan ihmisen pitämään pahvikuppiin? En ole antanut, mutta anteeksipyytävän hymyn tarjoaminen tuntuu aivan yhtä väärältä kuin katseen kääntäminen kokonaan pois. Viime vuonna päädyin kerran maksamaan raskaudestaan kertoneen romaninaisen pienet ruokaostokset, mutta en suostunut lähtemään enää pankkiautomaatille nostamaan käteistä. Jälkeenpäin mietin, onko minua huijattu. Mutta toisaalta jos ne kanankoivet, paprika ja leipä tarjosivat aterian edes muutamalle ihmiselle, voinko valittaa. Omaan rahatilanteeseeni tuo ostoskerta ei suurta lovea tehnyt. Toisaalta häpesin koko ajan omaa epäileväisyyttäni. Häpeän edelleen.

En ole ainoa, joka ei oikein tiedä miten katukuvaan ilmestyneihin kerjäläisiin pitäisi suhtautua. Toisista ihmisistä se raastaa esiin ne kaikkein epäinhimillisimmät puolet. Oksanen kirjoittaa kerjäläisiä päin sylkevistä ja heitä solvaavista ohikulkijoista. Miksi kukaan tekee näin? Kirjassa luetellaan myös monia muita romanien kohtaamia kauheuksia. Niin lehdistö kuin poliitikot sortavat heitä jopa Romaniassa. Se tuntuu kammottavalta. Miten ihmisten päähän on istutettu ajatus siitä, että nämä ihmiset olisivat muita huonompia, arvottomia?

Kerjääminen ei ole suinkaan leppoisaa tai helppoa. Kirjassa kerrotaan, että kerjäläisnaisilla on usein gynekologisia sairauksia. Kylmillä kaduilla istuminen aiheuttaa virtsatientulehduksia, eivätkä he anna mieslääkäreiden tutkia itseään. Raskaana olevatkaan naiset eivät saa tai hae tarvitsemaansa hoitoa tai tarkastuksia. Erällä naisella oli kohtukasvain. Hänet lähetettiin Romaniaan saamaan siihen hoitoa, mutta pennittömän romanin mahdollisuudet päästä leikkauksen edes kotimaassaan eivät näytä järin hyviltä.

Toisaalta monelle kerjääminen on tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, kun kotimaassa ei töitä riitä eikä uudessa maassakaan pääse muuten leivänsyrjään kiinni. Kerjuumatkojen vuoksi lasten koulunkäynti on katkonaista ja päättyy jopa kokonaan. Kouluja käymättömän vanhemmat eivät aina osaa ajatella tarpeeksi pitkälle ymmärtääkseen lastensa kouluttamatta jättämisen merkityksen näiden tulevaisuudelle. Välillä tekisi mieli hieman ravistella käsissäni pitämää kirjaa. Antakaa lapsillenne mahdollisuus.

Mutta hyvähän minun on täällä huudella. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa yhteiskunnan ohikulkemaksi, kylmän kadun sairastuttamaksi kerjäläiseksi ryhtyminen tuntuisi ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Aneluun ryhtymällä voi kerätä rahasummia, joista olemattoman pienien palkkojen kotimaassa voi vain haaveilla.

”Toiset haudat ovat autiot. Heidän kalkkiset kalustonsa lepäävät unohduksessa. Ehkä he olivat vailla rakkautta jo elämässään. Kenties he olivat niin köyhiä ja merkityksettömiä, ettei heitä ole tarpeen muistaa. Tai sitten he olivat niin köyhiä, ettei heidän jälkipolvillaan ole varaa muista heitä. Toisaalta mitä väliä sillä on? Eivät pääkallot muistele elämäänsä. Jos muistelisivat, monet varmaankin koettaisivat vaihtaa muistonsa toisiin.”

Oksasen teksti lentää eteenpäin maalaten todenmukaista, haikean kaunista kuvaa nykymaailmasta. Tai välillä puhtaasti haikean surullista kuvaa. Tuntuu, että sanomalehden palstarajoihin tottunut ammattilainen on suorastaan nauttinut pitkän tekstin työstämisestä. Tiukkoja faktoja pystyy elävöittämään omilla pohdinnoilla elämästä, ja henkilöitä voi kuvailla heidän tekojensa kautta. Koska olen itsekin toimittaja, en voi kuin ihailla mahdollisuutta tehdä tällaista hyvin pitkäjänteistä projektia omien päivätöiden ohessa.

ohikuljetut (4)

Heidi Piiroisen valokuvat ovat saaneet kirjassa ansaitsemansa tilan, ja ne keventävät mukavasti järeää opasta. Harmi vain, että paksu kirja ahmaisee osan koko aukeamalle taitetuista sivuista. Osa kuvasta jää aina piiloon, ja pahimmassa tapauksessa henkilön kasvot katoavat näkymättömiin kirjan taitteeseen.

Sain kirjan Kansallisteatterin bloggaajaklubin kautta, ja samassa tilaisuudessa siitä oli puhumassa Kimmo Oksanen. Kuulin hänen puheenvuoronsa lisäksi Helsingin kirjamessuilla. Molemmilla kerroilla hän aloitti tarinansa 17-vuotissyntymäpäivänään esikoisensa saaneesta Mihaela Stoicasta, joka muuten saa osan kirjan tuotoista, mikä on hienoa. Tavallaan hän miehensä ja lastensa kanssa muodostaa kirjan päähenkilöiden joukon, mutta siihen nähden he esiintyvät kirjassa varsin vähän. Monin pakoin keskitytään enemmän esimerkiksi Romaniassa asuvan Mihaelan äidinäidin Aurelia Muscan elämään. Toki suku ja perhe vievät nuoren romaniperheen tarinaa eteenpäin ja asettavat sen oikeisiin puitteisiin, mutta olisin kaivannut selkeämpää tarinan kaarta nimenomaan Mihaela Stoican perheelle. Tosin jos olisin tarttunut kirjaan kuulematta alustuksia en olisi ehkä jäänyt tätä asiaa vatvomaan.

Tiedänkö nyt kirjan luettuani, miten minun pitäisi suhtautua kadulla kerjääviin Romanian romaneihin? En tiedä. Ohikuljetut ei tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin, eikä sen pidäkään. Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin niitä maailman kulkusuuntia, jotka ovat ajaneet lukemattomat perheet jättämään kotinsa lähteäkseen kerjuulle. Monet heistä haluaisivat palata, ehkä rakentaa uuden kodin itselleen tutulle seudulle.

Sydäntä raastaa se, kuinka monella tapaa yhteiskunta ja ihmiset voivat toistensa ohi kulkea kiinnittämättä rahtuakaan huomiota.

”Tyhjillään olevat talot erottaa täällä kokonaan hylätyistä rakennuksista siitä, että niiden ovissa roikkuu munalukko. Lukko viestii, että jollakin on aikomus jonakin päivänä palata.”

allekirjoituslaura

★★★★½
Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina
WSOY, 2018
480 sivua
Luettavaksi kustantajalta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s