Katleena Kortesuon Journalismin kuolema (Tammi, 2022) on herättänyt media-alalla viime aikoina keskustelua: Oskari Onninen tyrmäsi kirjan Suomen Kuvalehden artikkelissa, Helsingin Sanomat teki teoksesta jutun ja tietysti keskustelua on käyty kaikkien toimittajien (ex-)suosikkialustalla eli Twitterissä.
Journalismin kuoleman keskeinen argumentti ei – kummallista kyllä – ole itseasiassa se, että journalismi olisi kuollut. Pikemminkin Kortesuo väittää kirjassaan, että objektiivinen ja puolueeton journalismi on kriisissä, perkaa tuon kriisin syitä tapausesimerkkien avulla ja antaa konkreettisia ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.
Teos alkaa esipuheella, jossa kirjailija listaa auki omat sidonnaisuutensa. Kortesuo tunnetaan tuotteliaana kirjailijana ja viestintäkonsulttina, joka on tehnyt media-alalla töitä niinkin erilaisille organisaatioille kuin Yleisradio ja AlfaTV. Kortesuo ei kuitenkaan tituleeraa itseään toimittajaksi, eikä hän ole tutkija. Vaikka sidonnaisuudet on kirjoitettu alkuun auki, itselläni oli vaikeuksia hahmottaa sitä positiota, josta Kortesuo mediakritiikkiään antaa.
Teos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäisessä perataan muun muassa Journalistin ohjeet ja alalla vallitseva eettinen koodisto, sekä avataan mediakritiikkiä lajina. Toinen osa keskittyy journalismin kontekstin muutokseen eli esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, populismiin, viihteellistymiseen, tarinallistumiseen ja niin edelleen. Kolmas osa, joka on nimetty ”Median ruumiinavaus ja patologin havainnot”, käy läpi erilaisia tapausesimerkkejä kotimaisesta uutisoinnista ja sen ongelmakohdista. Viimeisessä kokonaisuudessa Kortesuo antaa vinkkejä asioiden korjaamiseksi. Kortesuo on myös haastatellut kirjaansa varten media-alan asiantuntijoita.
Voin jo heti alkajaisiksi auliisti myöntää, että en pitänyt Journalismin kuolemasta. Kortesuo ei onnistunut vakuuttamaan minua argumentoinnillaan, lähteiden käytöllään eikä kirjoittamisellaan. Argumentoinnin keveys ja lähteyttämisen ongelmat kietoutuvat tässä tapauksessa toisiinsa.
Kritiikin uutisissa julkaistussa Marissa Mehrin kirjoittamassa kritiikissä on oivallisesti purettu auki useampiakin teoksesta löytyviä kohtia. Koska kirjasta on käyty jo jonkin verran julkista keskustelua, keskityn alla vain muutamaan näkökulmaan, joita ei ole vielä erityisesti avattu. Sen lisäksi suosittelen lämpimästi tutustumaan muihin teoksesta kirjoitettuihin arvioihin, joihin olen viitannut tässä tekstissä.
Journalismin kuolemassa Kortesuo kirjoittaa journalistien muuttuvasta ammatti-identiteetistä ja pohtii, saako toimittaja olla aktivisti. Kortesuo hahmottelee, miten vanhemmat toimittajat arvostavat puolueettomuutta ja objektiivisuutta nuorempia enemmän eli nuorempien toimittajien joukosta löytyisi enemmän heitä, joille aktivistin rooli olisi luontainen. Keskeinen argumentti on, että Kortesuon mukaan toimittaja ei missään nimessä saa olla aktivisti, koska muutoksen ehdottaminen on aina poliittista.
Osio nojaa lähteidensä puolesta vahvasti esimerkiksi professori Anu Koivusen vuonna 2012 julkaisemaan tutkimukseen, mutta erityisen paljon tilaa saa ammattikorkeakouluopiskelijan tekemä (Kortesuon mukaan ansioitunut) opinnäytetyö. Kyseisessä opinnäytetyössä on haastateltu neljää journalistia heidän ammatti-identiteettiinsä liittyen.
Kritiikkini ei kohdistu työhön tai sen tekijään, vaan Kortesuon valintaan käyttää neljän haastattelun pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä samanarvoisina huomioina kuin esimerkiksi Koivusen vertaisarvioitua tieteellistä tutkimusta. Opinnäytetyö on osoitus opiskelijan tutkimustaidoista ja oman alan ymmärryksestä. Usein sen arvioivat muut opiskelijat seminaarissa sekä työn ohjaaja. Opinnäyte ei siis ole lähteenä yhtä uskottava kuin tieteen vertaisarviointiprosessin läpikäynyt tutkimusartikkeli – joita journalistien ammatti-identiteettiin liittyen on tarjolla pilvin pimein.
Journalismin kuolemassa graduistit ja opparin tekijät ovat muutenkin saaneet mukavasti palstatilaa. Opinnäytteiden käyttäminen lähteenä on sopivan helppoa: ne ovat suomenkielisiä, usein vapaasti saatavilla ja summaavat kattavasti aiheesta tehtyä aiempaa tutkimusta yhteen. Tietokirjan kirjoittajalle ne ovat tiedon aarreaitta. Uskottavampaa olisi kuitenkin ollut mennä vielä se yksi askel pidemmälle ja konsultoida niitä tieteellisiä tutkimuksia, joita töissä on käytetty lähteenä.
Aivan oma lukunsa on jostain syystä kirjan loppuun sisällytetty osio Ylestä ja sen roolista suomalaisessa mediamaisemassa. Olen Kortesuon kanssa samaa mieltä siitä, että julkisen palvelun mediamme voisi olla käytänteistään avoimempi, mutta siihen se sitten jääkin. Jo aivan ensimmäisissä kappaleissa esitetty väite siitä, että Yle vääristää suomalaista mediamarkkinaa, on pohjaton. Väitteelle ei ole lähdeluettelossa suoraa lähdettä, vaan Kortesuo on luottanut argumentoinnissaan kaupallisten medioiden päätoimittajien ulostuloihin sekä kaupallisen median työnantajia edustavan Medialiiton Euroopan unionille tekemään kanteluun. Toki Kortesuo kertoo avoimesti nojaavansa poliittisesti oikealle, joten kaipa on loogista, että se näkyy myös lähteytyksessä.
(Kirjoitin ennen uuden Yle-lain voimaantuloa Journalistiin Ylestä ja mediamarkkinasta. Teksti täällä.)
Kaiken kaikkiaan Kortesuo kritisoi Journalismin kuolemassa toimittajia agendan edistämisestä ja puolueettomuuden puuttumisesta. Journalismi ja tietokirjallisuus eivät tietenkään ole sama tekstilaji, mutta Kortesuo ikään kuin putoaa omaan kuoppaansa valitsemalla lähteensä tarkoitushakuisesti ja vain omaa argumenttiaan tukeakseen. Tutkimuksessa ilmiö tunnetaan cherry pickinginä eli kirjaimellisesti kirsikoiden poimimisena kakun päältä.
Argumentoinnin ja lähteyttämisen lisäksi teoksessa kiusasivat tekstin rakenteen tasolla tapahtuvat asiat. Erityisesti teoksen toinen osio, joka käy läpi journalismin kontekstin muutosta, jää pinnalliseksi ja listamaiseksi. Syypää on todennäköisesti käsiteltävien ilmiöiden kokoluokka: noin 70 sivuun on tiivistetty uskomaton määrä journalismia muuttaneita kehityskulkuja: some, algoritmit, populismi, viihteellistyminen, objektiivisuus, median tunteellistuminen… Kaikkien näiden ilmiöiden läpikäynti jää väistämättäkin heppoiseksi, kun jokainen itsessään olisi väitöskirjan laajuinen kokonaisuus.
Populäärin tietokirjan ei voi olettaakaan käsittelevän kaikkea yksityiskohtaisesti, mutta kenties tarkempi näkökulman rajaaminen olisi tässä kohdin pelastanut paljon. Tarkemmalla rajauksella olisi voinut myös päästä tarkasteltuihin ilmiöihin sisälle paremmin, esittää vakuuttavampia argumentteja ja kääntää lukijoita puolelleen.
Avoimuuden hengessä avaan tässä vielä oman näkökulmani: Olen mediatutkija, joka työskenteli aiemmin toimittajana. Aiempia työnantajiani ovat olleet erilaiset sanomalehdet ja olen työskennellyt laajasti uutis- ja kulttuuriaiheiden parissa, sekä viettänyt hetken urheilutoimittajana. Nykyisin teen journalismia käsittelevää väitöskirjaa. Arvomaailmani on huomattavasti enemmän vasemmalla kuin Kortesuon.
Silläkin uhalla, että kuulostan ihmiseltä, joka on niin syvällä media-alan sisällä, ettei pysty ottamaan omaa alaansa koskevaa kritiikkiä vastaan sanon, että Kortesuon kritiikki oli liian heikosti muotoiltua tullakseen otetuksi todesta. Se on harmi, sillä suomalainen media-ala tarvitsee mediakritiikkiä ja omien sokeiden pisteidensä ja ongelmiensa käsittelyä parantaakseen toimintaansa.
Katleena Kortesuo: Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui?
Tammi, 2022
Sivuja: 304
Luettavaksi kirjastosta
Bibbidi Bobbidi Book 