Hurraa lasten- ja nuortenkirjallisuus – Kuuntelitko jo Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan?

Palataan vielä hetkeksi teemaviikkoomme eräänlaisen jälkikirjoituksen kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat valitettavan usein sivuroolissa niin blogi- kuin lehtiarvioissakin, jos ei lasketa mukaan lajeihin erityisesti vihkiytyneitä julkaisuja. Se on sääli, sillä monet vanhemmat, kummit, sukulaiset ja kasvatuksen ammattilaiset etsivät hanakasti lukuvinkkejä lapsille ja nuorille. Hienoja projekteja ja nostatuksia lanu-kirjoille toki on jo luotu, esimerkiksi Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai.

Lanu-viikon koonti (4)

Vaikka halusimme teemaviikon kautta antaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle erikoishuomiota, eivät lanu-jutut tule katoamaan blogistamme jatkossakaan. Lastenkirjojen arviot löydät oman tunnisteensa alta, nuortenkirjojen arviot omansa alta.

Viime syksyn aikana julkaisin blogissamme kahdeksanosaisen Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan, jossa keskustelemme siskoni kanssa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Lastentarhanopettajasiskollani on ihan ammattimaista näkemystä näihin kirjoihin, mutta mukana on myös paljon nostalgian värittämää muistelua omista lapsuutemme iltasatuhetkistä. Tässä vielä kertauksen vuoksi koko sarja kuunneltavaksenne.

allekirjoituslaura

Mainokset

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Bibbidi Bobbidi Bookin lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikko päättyy tänä aurinkoisena sunnuntaina. Ja mikä olisikaan parempi loppuhuipennus näiden maailman tärkeimpien kirjojen juhlistamiselle kuin äitienpäivä! Vanhemmat ovat aivan äärimmäisen tärkeässä roolissa lapsen lukuharrastuksen alkutaipaleella, ja yhteiset lukuhetket ovat myös sitä kaikkein arvokkainta perheaikaa. Toivottavasti siis mahdollisimman monella aikuisella on mahdollisuus rauhoittua yhdessä lapsen kanssa kirjan ääreen. Jos ei ole omia muksuja, voi turvautua lainalapsiin.

Olen muutamien viime kuukausien aikana lukenut enemmän lastenkirjoja kuin vuosiin. Innostuin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiasta, minkä seurauksena olen aika ajoin lainannut kirjastosta lastenkirjoja ihan omaksi huvikseni. Välillä olen päässyt nautiskelemaan lukutuokiosta myös ystävieni pienen pojan kanssa, ja ne ovat toki olleet aivan äärimmäisen hienoja hetkiä. Oma suhteeni lastenkirjoihin ja etenkin niiden arvioimiseen on kuitenkin mietityttänyt minua paljon, olenhan kirjoittanut myös muutamia arvioita lastenkirjoista ihan töittenikin merkeissä. Mikä minä olen arvioimaan lastenkirjoja, kun omia lapsia ei ole? Tuleeko kirja-arviosta osuva vasta, kun teoksen on kahlannut läpi yhdessä kohderyhmään kuuluvan naperon kanssa? Pohdintojeni jälkeen olen heittänyt huolet romukoppaan ja antanut näppiksen laulaa. Toki kirjan lukeminen yhdessä lapsen kanssa tuo arvioon tiettyä syvyyttä, mutta toisaalta kirja-arvionhan pitäisi päästä yhden ihmisen mielipidettä syvemmälle tasolle. Siinä lapsi onnistuu ehkä harvemmin, mutta aikuisella tämä kyky on jo huomattavasti kehittyneempi. Niinpä saammekin seuraavaksi hypätä saturomaanin maailmaan.

Kurnivamahainen kissa (2)

Magdalena Hain kirja Kurnivamahainen kissa ponnahti jossain vaiheessa niin usein tietoisuuteeni, että se oli pakko laittaa kirjastossa varaukseen. Kirja kertoo pienestä tytöstä, joka eräänä päivänä tapaa suuren kissan, jolla on valtava kurniva maha. Kissa uhkaa ahmaista tytön kitaansa, mutta neuvokas sankaritar onnistuu ostamaan itselleen hitusen lisäaikaa, jonka turvin hän pääsee tutustumaan kissa kurnivaan mahaan ja sen aiheuttamiin muutoksiin ympäröivässä maassa.

Hai on kirjoittanut Kurnivamahaisen kissan perinteistä satukerrontaa mukaillen. Kieli on lainehtivaa ja kerronta hieman toisteista. Lapselle tämä varmasti uppoaa, mutta itseäni lyhyeksi romaaniksi asti venytetty satu ehti jo hitusen uuvuttaa, sillä tarinan kulkusuunta oli varsin selvä. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin herttainen ja opettavainen. Kirja on myös visuaalisesti aivan käsittämättömän upea! Teemu Juhanin mustavalkoinen kuvitus on dramaattinen ja pullollaan yksityiskohtia. Osan niistä voisi helposti kuvitella koristamaan lastenhuoneen seiniä vedoksina.

Kurnivamahainen kissa (4)

Saturomaani on minulle varsin uusi tuttavuus, mutta tällaisia kirjoja lukisi mieluusti lisääkin. Aikuiselle ne toimivat mukavina välipaloina raskaampien tai pidempien opusten välissä. Kurnivamahainen kissa voisi toimia jo suhteellisen sujuvasti lukevan lapsen lukemistoon, mutta se toimii hyvin myös aikuisen lukemana iltasatuna.

allekirjoituslaura

★★★½
Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017
Sivuja 46
Luettavaksi kirjastosta

Ps. Huomenna on luvassa koonti lasten- ja nuortenkirjojen teemaviikostamme. Lisää lukutärppejä siis vielä luvassa!

Soturikissat pääsivät yllättämään – lasten fantasiasarja on hauska ja viihdyttävä

Olen tähän mennessä pysytellyt teemaviikon kirjojen suhteen aikalailla mukavuusalueellani ja suorastaan piehtaroinut nostalgiassa. Kirjoitin kirjoista, jotka ovat tehneet minusta lukijan, sekä analysoin teinisuosikkiani Twilightia kokonaisen postauksen verran. Tuo postaus sai ihmiset liikkeelle ja keskustelemaan – kiitos siitä! Päätin kuitenkin jo etukäteen, että luen myös jotakin, mihin en ole aiemmin tarttunut. Soturikissat-sarjan kirjat ovat kiehtoneet minua jo vuosia. Ne sattuvat silmiini tasaisin väliajoin kirjakaupan hyllyssä ja joka kerta mietin, miten kissoista kirjoitettu kirjasarja voi oikeasti toimia.

IMG_3037

Vastaus: yllättävän hyvin. Se käy selväksi jo sarjaa googlaamalla, sillä kirjoja on julkaistu tähän mennessä yli 30. Suuri osa niistä on myös suomennettu. Kirjat jakautuvat sarjoihin, joista kukin pitää sisällään kuusi teosta. Lisäksi tarinoita löytyy myös sarjojen ulkopuolelta. Kirjailijan nimi, Erin Hunter, on pseudonyymi kuuden kirjalijan ryhmälle, joista kukin on kirjoittanut eri teoksia sarjojen sisällä. Lähdin hakemaan kirjastosta ensimmäisen sarjan ensimmäistä osaa vain huomatakseni, että kaikki kopiot olivat lainassa. Hetken aikaa hyllyjen välissä pohdittuani päätin lainata toisen sarjan ensimmäisen osan, Soturikissat: Keskiyö, vaikka en tiennyt onko sitä mitään järkeä lukea ilman, että tietää ensimmäisen sarjan tapahtumista mitään.

Kirjan alussa on söpönnäköinen kartta, jossa näytetään minkälaisilla alueilla tarinassa seikkailevat kissat ja heidän klaaninsa asuvat. Kartat ovat aina mielestäni plussaa, sillä ne pistävät tarinan maailman jollakin tapaa järjestykseen lukijan päässä. Heti romaanin aloitettuani ymmärsin myös, että aiempaa sarjaa ei todellakaan tarvitse olla lukenut ymmärtääkseen tätä teosta. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: neljä eri klaanien kissaa lähtee uskaliaalle retkelle saatuaan profetian Tähtiklaanin kissoilta. Retken aikana kissat joutuvat vaikka minkälaisiin kiipeleihin ja heistä hitsautuukin lopulta yhdessä toimiva yksikkö. Kirjan päättyessä käy ilmi, että näiden kissojen tarina on oikeastaan vasta alkamassa.

Pohdin etukäteen, miten kissojen näkökulma voi romaanissa toimia. Yllättävää kyllä, kissojen seikkailut olivat viihdyttäviä ja hahmot hellyttäviä. Niille oli annettu paljon ihmismäisiä piirteitä ja niiden toiminnassa oli helposti nähtävissä ihmisissä tutut mallit. Sekaan oli kuitenkin laitettu kissoille ominaisia asioita, sillä esimerkiksi puhumista kuvattiin usein naukumisena ja sähähtelynä. Lisäksi monille ihmisten asioille oli annettu omat nimet: autot olivat hirviöitä, tiet ukkospolkuja ja itse ihmiset kaksijalkoja. Lukijana nautin siitä, että hoksasin kissojen kuvausten perusteella mikä ihmismaailman asia oli kyseessä.

Teos on selkeästi kirjoitettu minua nuoremmalle kohdeyleisölle ja se sijaitseekin kirjastossa nimenomaan lasten fantasiahyllyssä. Jos olisin itse törmännyt sarjaan sanotaanko 11-vuotiaana, olisin varmasti jäänyt siihen koukkuun ja ahminut kirjoja kuin viimeistä päivää. Aikuisenakin Soturikissoista oli hauskaa ja viihdyttävää lukea, sillä tapahtumien vilskeessä ei pääse tylsistymään. Jossain mielessä teoksen kieli kuulosti omaan korvaani hieman liian naiivilta ja alkuun minulla on myös vaikeuksia muistaa hahmojen nimiä (ne ovat usein samankaltaisia ja niitä on paljon).

Sarjan kanssa jatkamista puoltaa ehdottomasti se, että teos loppui uskomattomaan cliffhangeriin ja kissojen kohtalo jäi epäselväksi. Lisäksi olisi mielenkiintoista lukea myös sarjan muita teoksia ja katsoa, onko niissä kirjoittajista johtuvia eroja. Jos siis pelottavan korkealta tbr-pinoltani ehdin, tartun varmasti sarjan seuraavaan osaan.

allekirjoitusminna

★★★
Erin Hunter: Soturikissat – Keskiyö
Art House, 2005
Sivuja 296
Luettavaksi kirjastosta

Miten elvytin koulun tappaman kirjaintoilun jälleen kukoistavaksi lukuharrastukseksi

Yksi lapsuuteni ylpeimmistä hetkistä oli oman kirjastokortin saaminen. Olin juuri oppinut kaikki pikkukirjaimet, joten tekstasin tarkasti nimeni kortin takapuolelle allekirjoitukselle varatulle valkoiselle riville. Tuo kortti on minulla edelleen tallella ja käytössä, vaikka nuo hitusen horjuvin vedoin piirretyt kirjaimet ovatkin jo aavistuksen verran kuluneet. Oma kirjastokortti oli vähintään yhtä tärkeä alakouluikäiselle Lauralle kuin nykyiselle aikuiselle versiolleni.

Alakoulussa olin juuri se tenava, joka käy vähintään kerran kuukaudessa kirjastossa palauttamassa vanhat lainat ja haalimassa mukaan repullisen uusia niteitä. Osaan varmasti vieläkin hakeutua Hämeenlinnan pääkirjaston lastenosastolla niille hyllyille, joille lempisarjani oli aakkostettu. Ehkä ne ovat siellä vieläkin, elleivät ole joutuneet antamaan tilaa uudemmille kirjoille.

Kirjatoukan kuolema (1)

Oppivelvollisuuteni alkuvuodet luin aivan hervottomat määrät kirjoja. Ratkoin rikoksia neiti Etsivän kanssa ja kuolasin Viisikon eväiden perään. Kun en suunnitellut oman etsivätoimiston perustamista, haaveilin vähintään lastenhoitotoimistosta. Ensimmäisen Harry Potterin luettuani odotin pöllöpostia siihen karuun hetkeen asti, kun ymmärsin, ettei pöllö ole suinkaan kadonnut Pohjolan tuulissa, vaan se ei koskaan lähtenyt edes lentoon kohti kotitaloani.

Lapsuuden iltasaduista alkanut ja omilla kirjastoseikkailuilla jatkunut lukuharrastukseni ei kuitenkaan ollut ikuista. Siirryttyäni yläkouluun alkoi kirjastokortti nousta yhä harvemmin ylös lompakon korttitaskusta. Totaalinen lukujumi taisi iskeä lukiossa. Kun kahdeksan tunnin koulupäivien jälkeen oli harrastukset, iltatyöt ja läksyt, ei aikaa lukemiselle tuntunut enää riittävän. Vedin valkolakin päähäni, pääsin opiskelemaan, muutin omilleni. Jokaisessa asunnossani on ollut kirjahylly, mutta lukuiloa ei ole jokaiseen kotikoloon riittänyt.

Ei sillä, kyllä minä noina aikuisuuteni ensimmäisinä vuosina jotain luin, aivan varmasti. Kirjoitin kirja-arvioita Jylkkäriin, osallistuin useampaankin kirjallisuuden lukupiiriin ja kahmin englanninkielisiä kirjoja hiekkarannalle luettavaksi ollessani vaihdossa Maltalla. Joskus luin kuulkaas jonkin kirjan ihan vain omaksi iloksenikin. Kovin kiinteä osa arkeani lukeminen ei kuitenkaan ollut.

Lukuinnon leimahtaminen uudelleen vaati pari rauhallisempaa kesälomaa, yhden kirjablogin perustamisen sekä Helsingin kirjaston ilmaiset varaukset. Nykyään kannan lähes päivittäin paperista kirjaa laukussani, kuulokkeistani puolestaan pauhaa melkein taukoamatta äänikirja. Juuri tällä hetkellä tuntuu käsittämättömältä, että jossain vaiheessa elämääni on kulunut kuukausia (ei kai sentään vuosia?) ilman ainoatakaan kirjastovisiittiä. Toivottavasti en ajaudu enää koskaan tuohon samaan tilanteeseen.

Kirjatoukan kuolema (4)

Veikkaan etten ole historioineni ainoa. Varmasti moni lapsuudessaan lukutoukaksi tunnustautunut on vain jossain kohtaa huomannut muun elämän vyöryneen kirjapinojen yli. Onneksi sen ei kuitenkaan ole pakko olla lopullista. Kirjattomat vuodet eivät tarkoita sitä, että lukuharrastus olisi ikuisesti kuopattu. Aina voi aloittaa uudestaan!

Lähtökohtaisesti lähes jokaisella on elämässään aikaa lukemiselle, se on priorisointikysymys. Sanon lähes kaikki, sillä tietysti tällaiset yleistykset eivät koske kaikkia, mutta väitän, että Suomessa suurimmalla osalla on käsissään edes hitunen vapaa-aikaa, vaikkei sitä edes tajuaisi.

Huomaan usein tarttuvani puhelimeen, mikä johtaa aivottomaan puolituntiseen jatkuvien viestivirtojen äärellä. Saanko siitä mitään irti? Tuskinpa ainakaan yhtä paljon kuin kirjaa lukiessani. Monelle aivoton internetin tai Netflixin selaaminen voi olla tapa nollata aivoja, mutta kyllä sellaista voi tehdä kirjojenkin avulla. Kaikkien ei ole pakko kahlata läpi kirjallisuuden vaikeimpia klassikoita, vaan sitä voi tarttua romanttiseen romaanin tai heittäytyä sarjakuvan vietäväksi. Myös yhdessä lukeminen innostaa, siksi lukupiirin perustaminen voi olla vaihtoehto kadotetun lukuinnon löytämiseen. Samalla saa mainion syyn syödä kakkua keskellä viikkoa. Hakeudu kirjoista innostuvien seuraan joko konkreettisesti tai netin välityksellä. Jos luet paljon blogipostauksia hyvistä kirjoista tai selailet kustantamon kirjakatalogia ystäväsi kanssa, tarttuu innostus jossain vaiheessa kuin itsestään. Minua motivoi myös lukemieni kirjojen listaaminen ja arvioiminen, niin teoksista jää syvempi muistijälki ja niiden teemoja tulee käsiteltyä hitusen pidempään. Pieni pelillistäminen lukuhaasteiden muodossa piristää. Jos omia ajatuksiaan ei halua jakaa koko maailmalle, voi lukupäiväkirjaa pitää perinteisessä muistikirjassa tai vaikka puhelimen muistiossa.

Lukuhaasteiden yhteydessä varoitellaan usein mukavan harrastuksen kääntymisestä puistattavaksi suorittamiseksi. Turhaa itsensä kiduttamista kannattaa toki välttää, mutta välillä muutos omassa arkirytmissä kaipaa pientä painostusta. Vaikka lukuflow ei iskisi heti ensimmäisen sivun kohdalla, ei silti kannata heittää nidettä nurkkaan, seuraava luku voi olla jo helpompi, seuraavasta kirjasta puhumattakaan. Ole kuitenkin armollinen itsellesi, on ihan ok jättää paljon hypetetty lukuhaaste kesken.

Olen suunnattoman onnellinen, että jo hetkeksi kadottamani sisäinen kirjanörttini on jälleen elossa ja voi erittäin hyvin. High five vaan sille 10-vuotiaalle Lauralle, jonka reppu oli kirjastoreissun jälkeen aivan turkasen painava, sama meno jatkuu taas!

allekirjoituslaura

Oletko sinä jossain vaiheessa kadottanut lukuintosi? Miten löysit sen uudelleen?

Topi, Tessu, Harry, Bella, Elisabeth ja Heathcliff – te teitte minusta lukijan

Vanha pöllömuori istui oksalla ja katseli aamu-usvaista maisemaa… Näin alkaa Topi ja Tessu -lastenkirja, jota isäni luki minulle ja siskolleni kyllästymiseen saakka. Tarinan mukaan hän pystyi lukemaan kirjan ensimmäiset sivut oikeastaan katsomatta tekstiä, sillä me halusimme kuulla Topista ja Tessusta niin usein.

Meillä kotona on aina luettu paljon. Sekä isä että äiti lukevat kirjoja, olemme aina saaneet kirjoja lahjaksi ja lapsena meille luettiin paljon ääneen. Kun olimme kasvaneet Topista ja Tessusta hieman vanhemmiksi, vaihtuivat sadut Harry Pottereihin. Pääsimme Azkabanin vankiin saakka, kunnes pikkusiskoni ilmoitti, että nyt on liian pelottavaa. Silloin minun piti alkaa lukemaan itse omat iltasatuni.

IMG_3012

Toki olin lukenut itse jo ennen sitä. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla koulussa, enkä sen jälkeen ole koskaan lopettanut lukemista. Elämässäni on ollut kausia, joiden aikana en ole lukenut yhtä paljon kuin nykyisin, mutta koskaan en ole täysin lopettanut kirjojen lukemista ja tarinoista nauttimista. Ensimmäinen kirja, jonka muista lukeneeni itse loppuun saakka oli tavutettu Mi-nä luen it-se, joka oli suunnattu juuri lukemaan oppineille lapsille. Muistan edelleen sen punaiset kannet ja siihen aikaan mielestäni hauskan kuvitustyylin.

Ala-asteella olin se tyyppi, joka meni koulun jälkeen kotimatkalla käymään kirjastossa ja joka kantoi vähintään kerran kuussa uuden satsin kirjoja kotiin. Kävimme myös säännöllisesti äidin ja pikkusiskon kanssa kirjastossa lainaamassa kirjoa ja kotipaikkakuntani kirjasto on edelleen yksi lempipaikkojani maailmassa. Koulussa pidin aina pulpetissa yhtä kirjaa ja suoritin lukudiplominkin, eli luin muistaakseni 12 kirjaa kouluvuoden aikana.

IMG_3019

Yläasteen aikana tutustuin paremmin fantasiaan ja nuortenkirjoihin. Luin Stephenie Meyerin Twilightin ja sain lahjaksi Maggie Stiefvaterin Väristyksen. Sen jälkeen olin koukussa: Luin koko yläkoulun ajan paljon fantasiaa ja nuortenkirjoja, mutta myös klassikoita. Ihastuin Emily Brontën Humisevaan harjuun ja Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Ysiluokalla päädyin myös ensimmäistä kertaa lukemaan englanniksi, kun päätin lukea viimeisen Harry Potterin heti sen ilmestyttyä. (Olen muuten kirjoittanut englanniksi lukemisesta aikaisemminkin. Lue postausta täältä!) Pian sen jälkeen ostin näissäkin kuvissa näkyvän Ylpeyden ja ennakkoluulon englanninkielisen painoksen ja tahkosin sen hitaasti mutta varmasti läpi.

Tenivuosieni suosikkimuistoja ovat pienen yövalon ja kirjan kanssa valvotut yöt uusien Pottereiden ilmestymisen jälkeen. Koulumatka taittui tuohon aikaan bussilla ja pysäkillä piti olla joka aamu hieman ennen kahdeksaa. Saatoin lukea kirjaa kolmeen neljään saakka yöllä ja herätä seitsemältä lähteäkseni kouluun. Nykyään en tosiaankaan pysty sellaiseen (ainakaan yhtä usein kuin ennen), mutta silloin kirjojen kanssa valvomista tapahtui varsin usein. (Viimeisin vastaava kokemus aikuisiältä taitaa olla ACOWARin ilmestymisen jälkeiset päivät…)

IMG_3026

Lapsena ja nuorena lukemani kirjat ovat selkeästi vaikuttaneet vahvasti siihen, millaisia kirjoja luen nyt aikuisenakin. Luen edelleen paljon fantasiaa ja nautin erityisesti hyvin rakennetuista maailmoista, joihin voin uppoutua ja unohtaa oman elämäni. Kirja on usein juuri mun makuun, jos siinä on upean maailman lisäksi mielenkiintoiset hahmot, jonkinlainen romanttinen viritys ja seikkailua. Tällaiset kirjat pitää mut lukijana, jos tässä postauksessa kuvaillut kirjat on tehneet musta lukijan.

Millä kirjoilla on ollut suurin vaikutus sun lukuharrastuksen alkuun?

allekirjoitusminna

 

Ihastuttava tietokirja: Tove Janssonin Muumilaakson maailma

”Seikkailut ja sankarin osa puhuttelevat Nipsua pikemminkin teoriassa kuin käytännössä.”

Tove Janssonin Muumilaakson maailma (4)

Tuntuu, että aloitan todella usein blogipostauksen jollakin tunnustuksella, ja sellainen on jälleen edessä. Tosin tämän tunnustuksen olen tehnyt jo kerran aikaisemminkin. En nimittäin ole lukenut Tove Janssonin muumikirjoja. En ainakaan kaikkia. Ehkä korkeintaan yhden herättynä tähän kipeään tosiasiaan aukosta kirjallisessa sivistyksessäni. Eivät muumit minulle silti vieraita ole, eivät tietenkään. Piirrossarja on yksi lapsuuteni suosikeista ja Tove Janssonin elämä kiehtoo minua suuresti. Muumi-sarjakuviakin olen lukenut, tosin vasta ihan hiljattain.

Muumit ovat kerta kaikkiaan viehättäviä ja rakastettavia hahmoja. Koti, jonka ovi on auki kaikille ystäville (ja välillä vähän pelottavammillekin tuttavuuksille) sekä rento asenne elämään ovat totisesti esimerkillisiä. Jokainen löytää omia luonteenpiirteitään varmasti ainakin yhdestä muumitarinoiden hahmoista, luultavasti useammastakin.

Philip Ardagh on tallentanut tätä muumien vaivatonta elämänmenoa kirjaansa Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Tuntuu hitusen hassulta, että suomalaiskirjailijan teoksia tarkastellaan brittiläiskirjailijan näkökulmasta, mutta toisaaltahan se kertoo vain muumien maailmavalloituksesta. Ardagh on luonut kattavan ja visuaalisen tietopaketin muumien maailmaan. Kirjassa selostetaan tarkasti muumien elinympäristöä ja tapoja sekä tutustutaan muumiperheeseen ja heidän tuttaviinsa. Oman osionsa kirjasta saa myös Tove Jansson, jonka elämää ja työtä muumien parissa avataan lukijoille. Muumien lentävät lausahdukset sekä kauniit sitaatit rytmittävät kerrontaa.

Tove Janssonin Muumilaakson maailma perustuu muumikirjojen perusteella tehtyihin päätelmiin. Se on kirjoitettu tietokirjamaiseen muotoon, mutta tekstin sävy on hyvin jutusteleva. Varsinaisesti uutta tietoa kirja ei tarjoile, sen ansioksi voitaneen ehkä mainita muutamien harvinaisempien tuttavuuksien nostaminen valokiilaan. Etenkin Tove Janssonista kertova osio muistuttaa, että kirjan ensisijaista kohdeyleisöä ei suinkaan ole suomalainen aikuinen, sen verran tilaa käytetään Suomen sisällissodan sekä jokamiehenoikeuksien selittämiseen. Brittilukijoille nämä ovat tietysti mitä luultavimmin uutta tietoa.

Tove Janssonin Muumilaakson maailma (5)

Vielä erikseen on kehuttava kirjan visuaalista ilmettä. Kanteen on tehty soikea reikä, josta näkee kirjan ensimmäiselle sivulle painetun Muumipeikon. Viittaus kirjaan Kuinkas sitten kävikään? on selvä ja onnistunut. Kirjan sivut ovat oikeaa väri-ilottelua ja mukaan on saatu mahdutettua valtava määrä muumikirjojen kuvitusta. Teoksessa on myös luonnoksia, sarjakuvia sekä erikielisten painosten kansikuvia. Kirjan ulkonäön eteen on tehty selvästi valtavasti työtä!

Kauniiden kuvien ja suhteellisen maltillisen tekstimäärän ansiosta kirjaa voi hyvin suositella luettavaksi yhdessä lapsen kanssa. Aikuisillekin tästä on toki iloa, 368 sivusta huolimatta kirja on nopealukuinen ja se asettaa aivot mukavasti muumiasentoon. Tämän kesän tavoitteeksi otan ehdottomasti muumikirjojen lukemisen! Myös jokin yksityiskohtaisempi teos Tove Janssonin elämästä kiinnostaisi.

allekirjoituslaura

★★★½
Philip Ardagh: Tove Janssonin Muumilaakson maailma
Käännös: Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2017
Sivuja 368
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Maailman tärkeintä kirjallisuutta – Teemaviikon ytimessä lapset ja nuoret

Eikö meidän kuitenkin pitäisi antaa aikaamme ja tilaa juuri niille asioille, jotka ovat meille tärkeitä? Kirjailija Timo Parvela on sanonut, että lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta.

Näin kirjoittaa Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi Hämeen Sanomissa (21.4.) julkaistussa kolumnissaan. Tiuraniemen ajatus on myös Bibbidi Bobbidi Bookin tämän viikon kantava ajatus: lapsille ja nuorille kirjoitettu kirjallisuus on tärkeää ja uskomme, että siitä tulisi pitää enemmän meteliä.

Joten, meteliä me aiomme pitää!

Valitsimme Bibbidi Bobbidi Bookin ihkaensimmäisen teemaviikon aiheeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden siksi, että se on ainakin omassa (blogi)kuplassamme aliedustettua. Harva kirjabloggaaja kirjoittaa aktiivisesti lastenkirjoista. Nuortenkirjoista kirjoitetaan ehkäpä hieman enemmän ja ne ovat tänä vuonna saaneet blogeissa enemmän huomiota, kuten esimerkiksi Kirsin kirjanurkka -blogin #nuortenkirjatorstai -projekti jo olemassaolollaan osoittaa. Mutta silti, keskustelua näistä tärkeistä kirjallisuuden osa-alueista on liian vähän! Lisäksi meitä kiehtoo ajatus omiin lapsuuden ja nuoruuden suosikkeihimme palaamisesta – nostalgia on kova kannustin tiettyihin tarinoihin sukeltamisessa.

IMG_2986

Viime aikoina julkaistussa lastenkirjallisuudessa on helppoa nähdä muutama suurempi trendi. Ensinnäkin, monikulttuurisuus ja suomalaisen yhteiskunnan monimuotoistuminen ovat vahvasti läsnä uudessa lastenkirjallisuudessa. Trendin näkee jo uusia lastenkirjoja selailemalla. Niiden kuvasto on monipuolistunut, eikä esimerkiksi hahmojen etnisyyttä alleviivata sen suuremmin. Toisaalta toiseuden ja ulkopuolisuuden teemat ovat esillä hahmoissa, jotka voidaan mieltää suomalaisiksikin. Helsingin Sanomat uutisoi viime kesänä, että pääkaupunkiseudun, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen kirjastoista lainattiin useimmiten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamia Tatu ja Patu -kirjoja. HS:n mukaan Outolan veljekset ovat jostakin muualta, minkä vuoksi he katsovat ympäröivää maailmaa täysin uudella tavalla. Se viehättää lapsilukijoita.

Toiseksi, monet julkisuutta ja tunnustusta saaneet lastenkirjat ovat viime aikoina liittyneet jollakin tapaa lukutaitoon ja sen edistämiseen, sekä lasten ja nuorten lukuinnostuksen nostamiseen. Lastenkulttuurin valtionpalkinto myönnettiin viime vuonna juuri Tatun ja Patun luoneelle kirjalija-kuvittaja-kaksikolle, sekä lahtelaiselle Kalle Veirtolle. Veirto on julkaissut lähes 30 teosta, joiden tarkoituksena on ollut rohkaista erityisesti poikia lukemaan. (Lue täältä Lauran arvio Veirton teoksesta Ohut hauska kirja.) Juuri näiden kirjailijoiden palkitsemisella ”haluttiin nostaa esiin kirjailijoiden merkistystä lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjinä.”

Nuortenkirjallisuuden puolella ajatukseni ja havaintoni ovat hieman kaksijakoisia. Kansainvälisesti 12-18-vuotiaille suunnatulla kirjallisuudella menee varsin hyvin. Viimeisten 10 vuoden aikana on ilmestynyt runsaasti kirjasarjoja, jotka ovat nousseet maineeseen kotimaissaan ja ulkomailla, Suomi mukaan lukien. Nuortenkirjallisuuden tai ehkäpä vielä tarkemmin nuorten aikuisten kirjallisuuden lento lähti Twilightista ja sitä ovat seuranneet lukuisat menestyneet sarjat, kuten Nälkäpeli ja Outolintu. Tällä hetkellä kaikkien huulilla tuntuu olevan Jessica Townsedin Nevermoor, josta povataan uutta Harry Potteria.

Muutama viikko sitten kirjoittamani Aloittelijan opas YA-fiktioon kuitenkin paljasti, että Suomessa nuortenkirjallisuus on jollakin tapaa nähty kakkosluokan kirjallisuutena. Rajan nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välillä on turhan tiukka, eikä YA-kirjallisuus ole meillä noussut sellaiseksi ilmiöksi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Rapakon takana monet ya-kirjailijat ovat rokkitähtien kaltaisia julkkiksia ja heidän nimikirjoituksiaan saatetaan jonottaa pitkiäkin aikoja kirjatapahtumissa. Suomen tilanne on sääli, koska meilläkin osataan selkeästi kirjoittaa nuorille lukijoille suunnattuja kirjoja. Omalla lukulistallani on keikkunut jo hetken Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, joka voitti tänä vuonna Topelius-palkinnon. Teos on urbaania fantasiaa ja se käsittelee muun muassa yhteiskunnallista eriarvoisuutta, etuoikeuksia ja ihmisarvoa.

IMG_2987

Jos edelläkuvatun kaltaiset teemat ja ajatukset kiinnostavat, tulet varmasti nauttimaan tästä viikosta ja sisällöstä, jota aiomme julkaista. Postauksia tipahtelee päivittäin ja herättelemme myös aiheeseen liittyvää keskustelua somekanavissamme. Muista siis pistää seurantaan meidän ig-tili @bibobookblog, sekä meidän molempien henkilökohtaiset Twitterit (@miimh ja @laurakuivalahti), jotta pysyt ajantasalla viikon tapahtumissa.

Millaisia sisältöjä tältä viikolta sitten kannattaa odottaa? Tiedossa on ainakin paluu meidän lapsuus- ja teinisuosikkeihin, kokemuksia lapsille suunnattujen tietokirjojen lukemisesta aikuisiällä sekä viime vuosina suosioon nousseiden nuortenkirjojen ruotimista (vinkki: tässä sarjassa kissat on pääosassa). Yksityiskohtana voi kai jo paljastaa, että luin Twilightin uudestaan ja ruodin kokemuksiani torstaina julkaistavassa tekstissä.

Nyt olisikin mahtavaa kuulla, luetko sinä paljon lasten- ja nuortenkirjoja? Tuleeko tartuttua muihin kuin omalle ikäluokalle suunnattuhin teoksiin? Jutellaan kommenteissa!

allekirjoitusminna

 

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Kirjoita siitä, mikä ei saa unohtua.”
– Isabel Allende

Iltasatuja kapinallisille tytöille (1)

Perinteisimmissä iltasaduissa prinsessa istuu linnassa hirmuisen hirviön vankina kaivaten prinssiä pelastajakseen. Tai sitten prinsessa nukkuu lasiarkussa varroten prinssinsä suuteloa. Oli asetelma mikä hyvänsä, yleensä prinsessan tehtävä on kuuliaisena ja kauniina odottaa elämänsä rakkautta, joka tempaa hänet matkalle kohti ikuista onnea.

Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille tämä asetelma on päätetty heittää romukoppaan. Tämä kirja ei ole lähtenyt etsimään vastakkaista ääripäätä pukemalla prinsessoille punkkarimaisia vaatteita ja soittamalla taustalla raskasta rockia, vaan iltasatukirjaan on talletettu sadan ihan oikean naisen tarina. On tutkijoita, faaraoita, laulajia, kirjailijoita, poliitikkoja ja aktivisteja. Niitä jotka ovat jo aikoja sitten kuolleet, ja niitä jotka ovat vasta elämänsä alkutaipaleella. Kirjan kuvituksesta vastaa eri puolilta maailmaa haalittu 60 taiteilijan joukko, joka on ikuistanut kunkin tarinan päähenkilön persoonalliseen potrettiin. Kuten kirjan sankarittaret, myös kirjailijat, kuvittajat että suomentaja ovat naisia. Nide on valmistunut valtavan joukkorahoituskampanjan ansiosta. Selvästi aika moni vanhempi ympäri maailmaa haluaa lastensa iltasatuihin monipuolisia naiskuvia.

Iltasatujen naiset on valittu ihailtavan laajalta skaalalta, ja mukana on paljon itsellenikin tuntemattomia henkilöitä esimerkiksi Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Kaikki kirjan naiset ja tytöt eivät suinkaan ole suuria merkkihenkilöitä, vaan mukana on esimerkiksi yksi ihan tavistyttö. Yhdysvaltalainen Coy Mathis syntyi vuonna 2007 pojaksi, mutta hän tiesi aina olevansa tyttö. Hänen taistelunsa omien oikeuksiensa puolesta on saanut oman lukunsa historian suurten naisten keskelle.

Kirjan kieli ei ole erityisen kaunista, se on vähän kuin lievällä satufiltterillä pehmennetty lainaus Wikipedia-artikkelista. Kokonaisen elämäntyön mahduttaminen muutamaan kappaleeseen on toki hankalaa, mutta olisin ehdottomasti kaivannut kieleltä väkevämpää ilmaisuvoimaa. Välillä kirjoittajat ovat jopa tuntuneet unohtavan, että teoksen kohdeyleisö ei ole vielä ehtinyt kerryttää kovin laajaa sanavarastoa. Tai kuinka monen iltasatuikäisen teidän mielestänne voi olettaa tietävän sanat diktatuuri, partisaani, fasismi ja sensuuri? Tällaisia sanoja vilisee kertomus Claudia Ruggerinista. Rajallisen tilan vuoksi henkilötarinat jäävät usein todella pintapuolisiksi. Kuningatar Elisabet I täytti hovinsa kulttuurilla, mutta hänen valtakaudestaan ei kerrota muuta kuin että häntä pidettiin kaikkien aikojen parhaana kuningattarena. Kuningattaren luku on myös yksi niistä tarinoista, jossa naisen itsenäisyyttä korostetaan sillä, ettei hän mennyt naimisiin. Onneksi nykyään monissa maissa naisen vapaus ei ole naimattomuudesta kiinni.

Elämäntarinaan jäävien aukkojen vuoksi moni kertomus johtaa intensiiviseen googlaamiseen. Esimerkiksi ballerina Michaela Deprincen elämästä löytyi kaunis video, jonka katsominen syvensi kirjan kerrontaa. Juuri tässä lisätiedon hankkimisessa vanhempi saa olla tarkkana. Sadan naisen kohtaloista monet ovat raakoja, ja vaikka niitä ei kirjassa revitelläkään, pystyy näppärä napero päättelemään tiettyjä asioita vajavaisista tiedoistakin. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että neljästä Mirabalin siskosta kolme kuoli täsmälleen samana päivänä. Maailman julmuuksia ei tarvitse toki lapselta pimittää, mutta ne kannattaa tarjoilla ikävaiheeseen ja henkilökohtaiseen kypsyyteen sopivassa muodossa.

Kirja ei suoranaisesti anna tunnustusta suomalaisille naisille, mutta Suomessa asunut somalialainen Fadumo Dayib kirjassa kyllä esitellään. Ja Astrid Lindgrenin voimme pohjoismaisessa yhteishengessä omia myös puoliksi itsellemme, tietysti. Kuvituksensa on kirjaan saanut Riikka Sormunen, jonka käsialaa on matemaatikko ja filosofi Hypatian muotokuva. Kymmenien kuvittajien käyttö johtaa muuten siihen, että kirjan visuaalinen ilme on hyvin hajanainen. Huomaan pitäväni toisista kuvituksista enemmän, jotkin omaa estetiikantajuani vastaan sotivat kuvitukset tuntuvat jopa hivenen epäkunnioittavilta mallejaan kohtaan. Mutta nämä ovat jälleen niitä kuuluisia makuasioita.

Pienellä viilaamisella kirja olisi varmasti viiden tähden arvoinen, mutta laiska kerronta rokottaa kyllä arviosanaa. Tämä kirja oli silti ehdoton hankinta kummityttöni joululahjapakettiin, tällaisia roolimalleja meillä kaikilla pitäisi olla. Harmittaa tosin se, että tyttöjä kosiskelevan nimen vuoksi moni poika jäänee tämän kirjan kuulijakunnan ulkopuolelle. Näitä tarinoita pitää ehdottomasti kertoa ihan kaikille!

allekirjoituslaura

★★★★
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista
Käännös: Maija Kauhanen
Kustantamo S&S, 2017
Sivuja 200
Luettavaksi kirjastosta

Minkä kirjan minä olisin valinnut Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittajaksi?

Ajauduin vähän vahingossa lukemaan kaikki vuoden 2017 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistit. Koska kirjat herättivät minussa paljon ajattelemisen aihetta, päätin vielä näin kilpailun ratkettua perata nuo kirjat täällä bloginkin puolella. Listauksessa kirjat ovat siinä järjestyksessä jossa ne luin, oman suosikkini paljastan ihan lopussa. Pehmolelutyttö on töiden kautta saatu arviokappale, muut ovat kirjastosta, jonne Avain hukassa piti itse asiassa palauttaa ennen kuvauksia, siksi sitä ei tässä postauksessa näy.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (2)

Jukka Behmin Pehmolelutytön luin töitä varten jo ennen sen ehdokkuuden julkistamista. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun minulle käy näin, yleisestikin olen lukenut todella vähän Finlandia-finalisteja mistään sarjasta. Kirjan päähenkilö Emilia kertoo pehmoleluilleen salaisuuden: hän on alkanut myydä aikaansa netistä löytämilleen miehille. Behm on onnistunut todella hyvin kuvaamaan nuoren tytön epävarmuutta ja hyväksynnän etsimistä sekä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kylmäävä kirja, mutta ei mitenkään toivoton tai kamaluuksilla mässäilevä. Jokaisen teinien kanssa toimivan kannattaisi lukea tämä jo ihan vain ymmärtääkseen millaisessa maailmassa nuoret nykyään elävät.

Myös arvioni Sanna Manderin Avain hukassa -kirjasta päätyi julkaistavaksi työpaikkani kautta, mutta sanotaanpa muutama sana Finlandia-voittajasta täällä bloginkin puolella. Kirjaimellisesti värikkään kerrostalon asuntojen läpi kulkeva runokirja on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja onnistuneita oivalluksia. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni finaalikuusikon paras, sillä runojen ajoittain töksähtelevä ja lapsenomainen riimittely ei tavoittanut minua. Ihan hyvä kirja kyllä, mutta ei tästä mitään uutta Tiitiäisen satupuuta tule.

Riikka Ala-Harjan kirjassa Kahden maan Ebba pureudutaan eroperheiden lasten arkeen. Ebballa on kaksi kotia, toinen Suomessa äidin luona ja toinen isän luona Saksassa. Kahden maan välillä kulkeminen johtaa siihen, että Ebba tuntee koko ajan jäävänsä paitsi jostain kivasta. Yksin lentäminenkään ei ole niin suuri seikkailu miltä se voisi aluksi tuntua, oikeastaan se on aika kurjaa. ”Tuomari järkkäsi mulle semmoisen kolmannen vanhemman kuin lentokone”, Ebba tuskastuu. Ala-Harjan teos on koskettava ja ajankohtainen. Hän osaa todellakin heittäytyä pienen tytön asemaan, pohtimaan kahteen paikkaan venytetyn elämän hankaluuksia.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (4)

Ninka Reittu on porautunut kirjassaan Sinä olet superrakas siihen tunteista suurimpaan – rakkauteen. Supersankariasuun pukeutunut Iso lentelee pienen lapsen kanssa pitkin kaupunkia. Lapsella tuntuu olevan paljon kysyttävää rakkaudesta. Mitä se on? Mitä se kestää? Loppuuko se? Iso vastailee kysymyksiin maltilla ja viisaasti, niin suuri asia kuin rakkaus on todella pienenkin lapsen ymmärrettävissä. Luin kirjan 2,5-vuotiaan lainalapsen kanssa, ja hän jaksoi kuunnella tarinan putkeen muutamaa kiehnäystaukoa lukuun ottamatta. Kirja on kaunis ja herttainen, ja osaa todella luoda ajatuksia siitä, mille ei riittäviä sanoja ole olemassakaan. Minä tosin ehdin vähän leipääntyä jo rakkaus-sanan jatkuvaan toistamiseen. Ehkä Jenni Vartiainen tosiaan on oikeassa, ja tätä suurta sanaa on mahdollista kuluttaa liikaa.

Seuraava lukemani kirja olikin sitten aika hankala. En pitänyt siitä aluksi lainkaan. Ensimmäiset kuusikymmentä sivua olivat aivan yhtä tuskaa, loppua kohden sain onneksi lukurytmistä kiinni. Tämä ei suinkaan johdu siitä että Zoo! Viraalit nerot olisi erityisen huono kirja, vaan siitä että se on kirjoitettu niin vahvasti nuorille. Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström ovat kieltämättä tehneet hienoa työtä siinä, että tähän kirjaan saattavat tarttua ne, joille perinteisemmän kaavan romaanit eivät toimi. Luinhan minäkin teininä innokkaana esimerkiksi Kissanpäiviä ja jumalaisia jätkiä -kirjaa, jolle en ehkä enää antaisi kovin suurta tähtisadetta. Tämä finalistikirja perustuu Atlaksen sähköpostiviesteihin toiseen maahan vuoden ajaksi muuttaneelle ystävälleen. Kahdeksas luokka on juuri alkanut, ja ilman Elliottia Atlas tuntee itsensä yksinäiseksi koulun pitkillä käytävillä. Yksinäisyys rapisee kuitenkin hiljalleen, sillä Atlas joutuu taistelemaan typerän nettivideon tehneen Justuksen kanssa paikasta koulun johtokunnassa. Samalla aivoja kuluttavat tyttöjen mielenliikkeet sekä oma nettisarjakuva. Atlas on valinnut sähköpostin viestittelyvälineekseen, sillä Elliottin uudessa kodissa ei toimi vielä netti kunnolla, ja lisäksi sähköposteihin voi liittää hauskoja kuvituksia (jotka Pentti Otsamo on upeasti laatinut). Toistan, tämä kirja saattaa olla jollekin lapselle tai nuorelle oikotie kirjojen ääreen, minä olin kasvanut liikaa ulos tästä maailmasta.

Odotukseni Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirjaa kohtaan olivat suuret, sillä Kunnas on ehdottomasti yksi suosikkejani lastenkirjallisuuden kentällä. Kovat odotukset johtivat jälleen kerran pettymykseen, sillä sympaattisten ja lähelle tavallista ihmistä (tai koiraa) tulevien kertomusten sijaan opus on pikakelaus Ruotsin kuninkaallisista. Monen sadan vuoden ahtaminen samaan opukseen on toki hankalaa, mutta tässä tapauksessa olo oli kuin hieman poikkeavalla tavalla kuvitetun historian oppikirjan selailua. Jo ensimmäisten sivujen sukupuut ja aikajanat saivat hillittömällä tekstimäärällään lukijan hengästymään. Tällä kertaa Kunnas oli ehkä haukannut turhan suuren palan, edes kuvissa seikkaillut Herra Hakkarainen ei voinut kirjaa pelastaa.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (5)

Mikä sitten oli oma suosikkini kuudesta Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistista? Tähän voin vastata ilman epäröintiä Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. Kirja on koskettava, taiten kirjoitettu ja upeasti rakennettu huumorin sekä vakavien asioiden kudelma. Se sopii monenikäisille lapsille, mutta myös meille aikuisille. Tämä on valintani 27-vuotiaana lapsettomana aikuisena, ehkä oma lapsi mieltymyksineen kallistaisi valinnan jonkin toisen kirjan puoleen.

”Aina kun mä mietin isän ja äidin eroa, mulle tulee painava olo. Tuntuuko mun Suomeen muutto isästä oikeasti rangaistukselta? Kyllä mä tiedän, että isä haluaisi nähdä mua useammin. Kyllä mäkin haluaisin nähdä sitä. Mutta eniten epäreilu äidin ja isän ero oli mulle. Ei siinä ole kuin huonoja puolia.”

allekirjoituslaura

Oletko sinä lukenut vuoden 2017 Finlandia-finalisteja tästä tai jostain muusta kategoriasta? Mitä mieltä olet kattauksesta?