Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pyörii viimeisiä kertoja Seppo Parkkisen näytelmä Canth. Minna Canthin elämää ja uraa kuvaava teos porautuu 1800-luvun loppupuolen aatteisiin sekä teatterimaailman kulisseissa tapahtuviin taistoihin. Kaiken tämän ohella kerrotaan myös tarina 36-vuotiaasta leskestä ja yksinhuoltajaäidistä, joka kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä. Illan aikana keritään auki Canthin ura ensimmäisistä repliikeistä aina kuolemaan saakka. Harmi kyllä itse sankaritar jää tässä tarinassa välillä sivurooliin.

31083519145_5b827df38e_o

Canth pyrkii kurkistamaan teatterin kulisseihin, joten on varsin osuvaa, että lavalla tehdään niin hyvin kirjaimellisesti. Etenkin näytelmän alkupuolella monet vaatteiden vaihdot tapahtuvat yleisön katseen alla, itse asiassa koko esitys alkaa näytelmän lukuharjoituksesta. Hieman epäselväksi tosin jää milloin katsoja kurkistaa nykyhetkeen eli Canth-näytelmän harjoituksiin ja milloin 1800-luvulle. Näytelmässä leikitellään monilla elementeillä, mikä johtaa vääjäämättä kerronnan rikkonaisuuteen. Näytelmän alkupuolen leikkisyys ja kulissien purku jäävät sivuun loppupuolen synkempien värien tieltä. Toisaalta näytelmän lopussa kaikki kulissit on riisuttu, katsoja näkee aina lavan takaseinään asti, jota peittävät enää korkeiksi kasoiksi pinotut tuolit, jotka vielä hetki aiemmin toimivat kauniina rekvisiittana.

Olen aina pitänyt Minna Canthia kiinnostavana henkilönä. Kansallisteatterin versiossa häntä ei erehdytä nostamaan sankarin jalustalle, vaan hänen sisäiset taistonsa pääsetetään valloilleen. Naiskirjailija ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja on helppo glorifioida, mutta se olisi ollut varsin lattea valinta. Näyttämöllä vellovat ristiriidat ja aatteen palo. Itse asiassa Canthin sisäinen maailma sekä katkelmat lukuisista näytelmistä peittävät alleen kirjailijan itsensä. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän Canth painuu taka-alalle. Lopussa Anton Tšehovin Lokki-näytelmä tuntuu saavan enemmän huomiota kuin Canthin kuolema. Hivenen erikoinen ratkaisu näytelmässä, joka kantaa Canthin nimeä.

Pirstaleisesta juonesta huolimatta näytelmä tarjoaa tuttuja kulttuurinimiä vilisevän aikamatkan 1800-luvulle. Kati Lukka ja Pirjo Liiri-Majava ovat tehneet upeaa työtä lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa. Hannu Kellan musiikki on puolestaan hienovaraista, mutta tunnelmallista. Cécile Orblin on väkevä näytelmän nimikkoroolissa, mutta meinaa välillä jäädä diivamaisesti lavalla Ida Aalbergina liitävän Maria Kuusiluoman varjoon. Kuusiluoma ei itse asiassa kuulu näytelmän alkuperäiseen kokoonpanoon, helmikuussa hän oli saapunut tuuraamaan sairastunutta Kristiina Halttua. Vielä tuolloin hän kulki plari kädessään, mutta nyt rooli sujuu ulkomuistista. Punaista esirippua vasten piirtyvä ja pian sen taakse katoava Kuusiluoma onnistuu luomaan visuaalisesti niin näyttävän teatterihetken, että tovin ajan sitä kuvittelee katsovansa näytelmää nimeltä Aalberg.

allekirjoituslaura

★★★
Canth
Kansallisteatteri
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Rooleissa:  Muun muassa Cécile Orblin, Maria Kuusiluoma, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-aho,  Jussi Lehtonen.
Esitykset: Vielä 8.4.

Kuvat © Stefan Bremer ja Krista Mäkinen / Kansallisteatteri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s