”Sinulle minä näytän. En tiedä, mitä minä kenellekin milloinkin olen ollut näyttämässä tai näyttämäisilläni, muta sen näyttämisen halun takia minä olin haalinut itselleni taas kaikenlaista typerää tekemisekaltaista ja vastuuta.”
Nostan tähän alkuun lainauksen Helsingin Sanomien julkaisemasta, Anna-Leena Härkösen Valomerkki-teosta käsittelevästä kritiikistä:
”Mutta onko Anita uskottava? Minusta ei.
Hänellähän on täydellinen avioliitto, ihana tytär, monia läheisiä ystäviä, riittävästi rahaa, tilava asunto, terveyttä ja ulkonäköä. Hän jumppaa päivittäin. Hän käy esikoiskirjapalkintojuhlissa pörräämässä ja juttelee siellä peräti kahdeksan tuttavan kanssa. Ei vaikuta masentuneen ihmisen käytökseltä. ”
Kyseinen ajatus nostatti Twitter-virrassani keskustelun siitä, miltä masentunut nyt voi ylipäätään ulkopuolisille näyttää. Voiko masentunut olla kykenevä muiden näkökulmasta katsoen suhteellisen normaaliin elämään? Voiko masentunut välillä hymyillä? Voiko masentunut tehdä muuta kuin maata rumissa vaatteissa pimennetyn huoneen nurkassa ja tehdä pesäeron suihkuun vähintään kahdeksi viikoksi? Voiko masentunut olla muutakin kuin masentunut?
Useimmiten hölmöt tölväisyt eivät johdu ilkeydestä vaan tietämättömyydestä. Ja vaikka mielenterveyden ongelmat ovat Suomessa valitettavan yleisiä, ymmärrämme niitä hirvittävän huonosti. Jalkansa kipsikuntoon teloneelle nyökyttelemme empaattisesti, mutta jos sairaus ei näy päällepäin, voi työpaikan kahvihuoneessa kuplia paheksuntaa turhasta saikuttamisesta.
Kaiken tämän tietämättömyyden keskellä Anni Sastamoisen kirja Depressiopäiväkirjat on todellakin toivottu ja tarpeellinen. Masennuksen kanssa pitkään kamppaillut Saastamoinen kertoo omakohtaisesti, kuinka sairaus voi iskeä juuri silloin kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kuinka vaikeaa on, kun ei jaksaisi edes hengittää. Miten ympärillä olevat ihmiset reagoivat ja miltä heidän sanansa tuntuvat. Jos tuntuvat.
Kuuntelit Depressiopäiväkirjat jo podcasteina Areenasta keväällä, joten osa kirjan teksteistä oli jo entuudestaan tuttuja, mutta kirjaan mahtuu toki paljon enemmän kuin radiosarjaan. Ajatukset avautuvat myös uudella tavalla, kun sanoja pääsee sulattamaan ihan omaan tahtiin.
Saastamoisen teksti on räväkkää ja ajoittain runsas kirosanojen viljely saattaa särähtää joidenkin silmissä. Normaalisti olisin itsekin nyrpistänyt niille nenääni, on nimittäin ihan eri asia lukea painetun tekstin joukossa kirosanoja kuin vaikka, no, viljellä niitä itse arkipuheessaan. Saastamoisen podcastsarjan kuunteleminen opetti minut kuitenkin tottumaan hänen puhetapaansa. Lukiessani kirjoitettua tekstiä, pystyin hetkittäin kuulemaan sanat aivan kuin ne valuisivat hänen suustaan. Kirosanat eivät olleetkaan yhtään liikaa, ne olivat juuri sopivasti.
Tämä kirja on tärkeä, koskettava, henkilökohtainen, hyvin kirjoitettu ja siinä on riipaisevan upeat kannet. Kirja tarjoaa tunnetta, mutta myös tietoa ja tukea. Toivottavasti tätä ymmärrystä saataisiin levitettyä laajalle.
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
Sivuja 160
Luettavaksi omasta hyllystä
★★★★ ½
Bibbidi Bobbidi Book 
Jätä kommentti