Aivan vahingossa joululomani loppui kirjallisuuden suhteen varsinaisiin tuomiopäivän tunnelmiin. Olin poiminut lukupinostani Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, kun taas joulupäivän kävelylenkillä kuulokkeista kuului Margaret Atwoodin Orjattaresi äänikirjana. Koska nuo kaksi kauhistuttavaa tulevaisuuskuvaa kulkivat mielessäni rinnakkain, tuntui niistä kirjoittaminen erikseen täysin mahdottomalta. Niinpä tässä teille puistattavia ajatuksia niistä poluista, joille maailmamme saattaa tulevaisuudessa ajautua.
”’Maailma muuttui’, hän oli sanonut. ’Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan.’”
Teemestarin kirjaan tarttuminen ei ollut minulle mitenkään helppo paikka. Olen kokenut suurta maailmantuskaa ja -ahdistusta muun muassa mikromuovista, ja näiden keskustelujen äärellä Itärannan teos nousee usein esille. Koska nasuilen – eli pelkään, panikoin ja stressaan – helposti, ajattelin kirjan olevan vähän liian raaka kuvaus itselleni. Tällä kertaa ennakkopelot taisivat pelastaa lukukokemuksen, sillä kirja ei päässyt kammottavuudessaan samalle tasolle kuin omat kauhukuvitelmani, joten pystyin keskittymään kirjaan ilman liiallista ahdistusvellontaa.
Norian isä kouluttaa tyttärestään teemestaria, jotta suvussa kulkenut perinne voisi jatkua. Eletään aikaa ehkä muutama sata vuotta nykyhetkestä eteenpäin Skandinavian Unionissa, nykyisen Suomen alueella. Vettä säännöstellään, ja se maistuu siltä miltä merivedestä puhdistettu vesi maistuu: kalalta. Merenpinnan noustessa suolainen vesi on piirtänyt uudestaan maailman rajat ja imenyt mukaansa vähäiset makean veden varannot. Mikään ei ole kuten ennen. Entisaikojen kartoissa valkoinen tarkoitti ikijäätä, mutta nyt tiedetään, että sekään ei ollut ikuista. Vesi kuuluu tärkeänä osana teemestarin työhön, joten Noria tempautuu mukaan salaisuuksien verkkoon, joka on kudottu aikana, jolloin veden piilottelu on kaikkein kamalin rikos.
Itärannan luomassa tulevaisuuskuvassa ihmisen elinehto – puhdas vesi – on lähes menetetty, ja vesivarantoja hallitsee autoritäärinen armeija. Yhteys menneisyyteen on kadonnut Hämärän vuosisadalla, kaikuja vuosien takaa voi löytää vain loputtomista muovihaudoista, jonne entisaikojen roskat on kaadettu odottamaan iäisyyttä.
Atwoodin Orjattaresi-kirjassa eletään hieman lähempää tulevaisuutta, sillä kirjan kertojaääni muistaa vielä nykyisenkaltaisen maailman. Kemikaalit ja säteily ovat jäytäneet ihmisten sisintä vuosien ajan jättäen lopulta kammottavan perinnön. Suurin osa ihmisistä ei voi saada lapsia, ja hartaasti odotetut raskaudet päättyvät usein keskenmenoon tai epämuodostuneen lapsen kuolemaan. Ihmislajin turvaamiseksi on luotu uusi yhteiskuntajärjestelmä, jossa naisen arvon määrittelee hänen lisääntymiskykynsä. Maho voi toki olla palvelija, ja korkea-arvoiselta vaimoltakin annetaan lapsettomuus anteeksi. Mutta jos päämääräsi yhteiskunnassa on kantaa kohdussasi lapsi ja saattaa tämä terveenä maailmaan, voi tehtävässä epäonnistuminen syöksee henkilökohtaiseen turmioon.
Kalakantojen kerrotaan romahtaneen, ja ruokaa säännöstellään tarkasti. Uskonnon sanelemat tarkat siveyssäännöt sulkevat ihmiset omiin aitauksiinsa, joiden rajojen ylittämisestä saattaa johtaa kuolemaan. Nainen ei ole juuri minkään arvoinen, hänet määritellään aina joko miehen tai lapsen kautta. Omaa tahtoa ei sovi kuunnella, tärkeintä on toimia yhteisön parhaaksi.
Teemestarin kirja ja Orjattaresi sisältävät tiettyjä samankaltaisuuksia. On saastumista, joukkosukupuuttoja, väkivaltaisia sotilaita, tiukkaa kuria, salaista vastarintaa, vapauden rajoittamista sekä lohduton tulevaisuudennäkymä. Valitettavasti kumpikaan skenaarioista ei tällä hetkellä näytä täysin mahdottomalta. Ihmiset ovat ryhmän mukana ja laiskuuttaan valmiita ajelehtimaan kohti melkein mitä tahansa muutosta. Jos kriittiset äänet saadaan vaimennettua, on suurtakin ihmislaumaa pelottavan helppo ohjailla. Ihminen ei myöskään ole valmis kovin herkästi päästämään irti saavutetuista eduista tai näkemään ylimääräistä vaivaa jonkin niin abstraktin asian kuin maapallon ilmaston tulevaisuuden vuoksi.
Kirjoihin uppoutuessani mietin, olisiko parempi olla tietämätön menneiden aikojen tapahtumista kuten Noria ystävineen, vai haluaisinko muistaa jotain entisestä kuten punaisiin asuihin verhoutuneet orjattaret. Yllättävän helposti menneisyyskin katoaa harmaan sumuverhon taakse. Raskaimmatkin muistot painuvat taka-alalle, ja ihminen omaksuu uuden roolin selviytyäkseen.
Annan hyvin nihkeästi kirjoille viittä tähteä, mutta nämä molemmat teokset ansaitsevat parhaan mahdollisen arvion. Näissä kirjoissa totisesti on ajattelemisen aihetta. Menneisyyttä ei saa unohtaa, eikä tulevaisuudelta voi sulkea silmiään.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
330 sivua
★★★★★
Margaret Atwood: Orjattaresi – The Handmaid’s Tale
Lukija: Susa Saukko
Käännös: Matti Kannosto
Tammi, 2017 (äänikirja)
256 sivua, 12 h 33 min
★★★★★
Bibbidi Bobbidi Book 
Aikas loistavasti kuulostaa kirjakaksikko sopineen yhteen! 🙂 Orjattaresin luin minäkin viime vuonna (tosin bloggaus siitä lojuu vielä luonnoksissa) ja olen aivan samaa mieltä sen erinomaisuudesta. Kyseessähän on aivan hirveä ja hirveän pelottava kuvaus, ihan joutuu miettimään, miten sellaisesta voi tykätä, mutta ehkä se on se Atwoodin taito ja kirjan vaikuttavuus. Teemestarin kirjaa en ole vielä lukenut, mutta taidanpa nostella sitä taas ylemmäs lukulistallani.
TykkääTykkää
Ehkä juuri tällaiset kaameasta aiheesta taiten tehdyt teokset ovat yksi tärkeimmistä. Kun kauheuksilla ei mässäillä liikaa, saadaan vakava viestikin perille. Vähän samanlaiset olivat tunteet, kun sunnuntaina viimein ehdin katsoa Tuntemattoman sotilaan. Ensimmäinen kommenttini oli ihan kauheaa, viitaten tosin aiheeseen ei itse elokuvan toteutukseen. Kammottavimmistakin teemoista voi saada taiteen avulla sen verran kestettäviä, että ajatukset saa syttymään ja muutoksen alulle.
TykkääTykkää