Sarjakuvasunnuntai – Anni Nykänen: Mummo 1–4

Ehkä ensimmäinen sarjakuva, jota aloin seurata verkossa (muistaakseni blogissa), oli Anni Nykäsen Mummo. Ihastuttava piirroshahmo ei huolehdi kurttuisuudestaan, vaan töpöttää sellaista tahtia eteenpäin, että Kissi ja Pappa eivät tahdo perässä pysyä. Onnistuin haalimaan Mummon seikkailuja kirjaston hyllyiltä neljän teoksen verran, ja niiden ääressä olen hihitellyt tänä viikonloppuna peittoon kääriytyneenä. Täydellistä arkistressin nollaamista! (Huomasin muuten myös, että kokoelmia on ilmestynyt aina parillisina vuosina. Olisikohan tänä vuonna uutukaista luvassa?)

Mummo-kokoelmissa ei yleensä ole yhtä suurta juonta, vaan suurin osa sivuista täyttyy lyhyistä yhden vitsin varaan rakennetuista stripeistä. Se ei tietenkään ole väärin, mutta välillä kolmen ruudun tykitys ja sitten siirtyminen seuraavaan kolmeen ruutuun tuntuu hieman uuvuttavalta. Onneksi mukana on myös muutamia pidempiä tarinoita, jotka löyhästi sitovat strippejä yhteen. Milloin Mummo ja Pappa lähtevät ulkomaanmatkalle, milloin taas Mummo haastelee Kalmon kanssa. Tällaiset hieman pidemmät linjat tarjoavat lukijalle mukavasti tilaa hengittä.

Nykäsen piirrostyyli on aivan oivaltavaa ja erityisen hurmaavaa. Hän ei anna ruutujen kahlita luovuuttaan, vaan reunaviivat puhkoutuvat milloin puhekuplalla, milloin milläkin esineellä. Tai vaikka korvapuustikasalla. Urheillessaan Mummo saattaa jopa tarttua ruutuja erottaviin pystypalkkeihin ja kieppua niiden ympäri kuin mikäkin sirkustaiteilija.

Myös sarjakuvien huumori on mainiota. Nykänen on pystynyt luomaan hahmon, jonka hauskuus ei perustu kenenkään mollaamiselle, alatyylisille vitseille tai pahansuopuudelle. Sen sijaan Mummo on herttainen ja avarakatseinen, eikä edes toisinaan pätkivä muisti tai iän tuomat kolotukset lannista häntä. Ja varmasti aika moni meistä voi kertoa kohdanneensa ihan oikeassa elämässäkin hyvin paljon Mummoa muistuttavia henkilöitä. Minä olen ainakin monta kertaa istunut kahvipöydässä, jossa ”ei oikein ollut mitään tarjottavaa” muistuttaa ennemmin konditorian näyteikkunaa. Eikä pöydästä tietenkään saa poistua ennen kuin kaikkea on maistettu ainakin kerran.

Mummo on kultainen ja hykerryttävän hauska. Osaisinpa minäkin olla vielä enemmän Mummon kaltainen!

★★★★
Anni Nykänen: Mummo 1–4
Sammakko, 2010, 2012, 2014, 2016
Sivuja 104, 104, 104, 104
Luettavaksi kirjastosta