Bibbidi Bobbidi Book

Yksi lapsuuteni ylpeimmistä hetkistä oli oman kirjastokortin saaminen. Olin juuri oppinut kaikki pikkukirjaimet, joten tekstasin tarkasti nimeni kortin takapuolelle allekirjoitukselle varatulle valkoiselle riville. Tuo kortti on minulla edelleen tallella ja käytössä, vaikka nuo hitusen horjuvin vedoin piirretyt kirjaimet ovatkin jo aavistuksen verran kuluneet. Oma kirjastokortti oli vähintään yhtä tärkeä alakouluikäiselle Lauralle kuin nykyiselle aikuiselle versiolleni.

Alakoulussa olin juuri se tenava, joka käy vähintään kerran kuukaudessa kirjastossa palauttamassa vanhat lainat ja haalimassa mukaan repullisen uusia niteitä. Osaan varmasti vieläkin hakeutua Hämeenlinnan pääkirjaston lastenosastolla niille hyllyille, joille lempisarjani oli aakkostettu. Ehkä ne ovat siellä vieläkin, elleivät ole joutuneet antamaan tilaa uudemmille kirjoille.

Oppivelvollisuuteni alkuvuodet luin aivan hervottomat määrät kirjoja. Ratkoin rikoksia neiti Etsivän kanssa ja kuolasin Viisikon eväiden perään. Kun en suunnitellut oman etsivätoimiston perustamista, haaveilin vähintään lastenhoitotoimistosta. Ensimmäisen Harry Potterin luettuani odotin pöllöpostia siihen karuun hetkeen asti, kun ymmärsin, ettei pöllö ole suinkaan kadonnut Pohjolan tuulissa, vaan se ei koskaan lähtenyt edes lentoon kohti kotitaloani.

Lapsuuden iltasaduista alkanut ja omilla kirjastoseikkailuilla jatkunut lukuharrastukseni ei kuitenkaan ollut ikuista. Siirryttyäni yläkouluun alkoi kirjastokortti nousta yhä harvemmin ylös lompakon korttitaskusta. Totaalinen lukujumi taisi iskeä lukiossa. Kun kahdeksan tunnin koulupäivien jälkeen oli harrastukset, iltatyöt ja läksyt, ei aikaa lukemiselle tuntunut enää riittävän. Vedin valkolakin päähäni, pääsin opiskelemaan, muutin omilleni. Jokaisessa asunnossani on ollut kirjahylly, mutta lukuiloa ei ole jokaiseen kotikoloon riittänyt.

Ei sillä, kyllä minä noina aikuisuuteni ensimmäisinä vuosina jotain luin, aivan varmasti. Kirjoitin kirja-arvioita Jylkkäriin, osallistuin useampaankin kirjallisuuden lukupiiriin ja kahmin englanninkielisiä kirjoja hiekkarannalle luettavaksi ollessani vaihdossa Maltalla. Joskus luin kuulkaas jonkin kirjan ihan vain omaksi iloksenikin. Kovin kiinteä osa arkeani lukeminen ei kuitenkaan ollut.

Lukuinnon leimahtaminen uudelleen vaati pari rauhallisempaa kesälomaa, yhden kirjablogin perustamisen sekä Helsingin kirjaston ilmaiset varaukset. Nykyään kannan lähes päivittäin paperista kirjaa laukussani, kuulokkeistani puolestaan pauhaa melkein taukoamatta äänikirja. Juuri tällä hetkellä tuntuu käsittämättömältä, että jossain vaiheessa elämääni on kulunut kuukausia (ei kai sentään vuosia?) ilman ainoatakaan kirjastovisiittiä. Toivottavasti en ajaudu enää koskaan tuohon samaan tilanteeseen.

Veikkaan etten ole historioineni ainoa. Varmasti moni lapsuudessaan lukutoukaksi tunnustautunut on vain jossain kohtaa huomannut muun elämän vyöryneen kirjapinojen yli. Onneksi sen ei kuitenkaan ole pakko olla lopullista. Kirjattomat vuodet eivät tarkoita sitä, että lukuharrastus olisi ikuisesti kuopattu. Aina voi aloittaa uudestaan!

Lähtökohtaisesti lähes jokaisella on elämässään aikaa lukemiselle, se on priorisointikysymys. Sanon lähes kaikki, sillä tietysti tällaiset yleistykset eivät koske kaikkia, mutta väitän, että Suomessa suurimmalla osalla on käsissään edes hitunen vapaa-aikaa, vaikkei sitä edes tajuaisi.

Huomaan usein tarttuvani puhelimeen, mikä johtaa aivottomaan puolituntiseen jatkuvien viestivirtojen äärellä. Saanko siitä mitään irti? Tuskinpa ainakaan yhtä paljon kuin kirjaa lukiessani. Monelle aivoton internetin tai Netflixin selaaminen voi olla tapa nollata aivoja, mutta kyllä sellaista voi tehdä kirjojenkin avulla. Kaikkien ei ole pakko kahlata läpi kirjallisuuden vaikeimpia klassikoita, vaan sitä voi tarttua romanttiseen romaanin tai heittäytyä sarjakuvan vietäväksi. Myös yhdessä lukeminen innostaa, siksi lukupiirin perustaminen voi olla vaihtoehto kadotetun lukuinnon löytämiseen. Samalla saa mainion syyn syödä kakkua keskellä viikkoa. Hakeudu kirjoista innostuvien seuraan joko konkreettisesti tai netin välityksellä. Jos luet paljon blogipostauksia hyvistä kirjoista tai selailet kustantamon kirjakatalogia ystäväsi kanssa, tarttuu innostus jossain vaiheessa kuin itsestään. Minua motivoi myös lukemieni kirjojen listaaminen ja arvioiminen, niin teoksista jää syvempi muistijälki ja niiden teemoja tulee käsiteltyä hitusen pidempään. Pieni pelillistäminen lukuhaasteiden muodossa piristää. Jos omia ajatuksiaan ei halua jakaa koko maailmalle, voi lukupäiväkirjaa pitää perinteisessä muistikirjassa tai vaikka puhelimen muistiossa.

Lukuhaasteiden yhteydessä varoitellaan usein mukavan harrastuksen kääntymisestä puistattavaksi suorittamiseksi. Turhaa itsensä kiduttamista kannattaa toki välttää, mutta välillä muutos omassa arkirytmissä kaipaa pientä painostusta. Vaikka lukuflow ei iskisi heti ensimmäisen sivun kohdalla, ei silti kannata heittää nidettä nurkkaan, seuraava luku voi olla jo helpompi, seuraavasta kirjasta puhumattakaan. Ole kuitenkin armollinen itsellesi, on ihan ok jättää paljon hypetetty lukuhaaste kesken.

Olen suunnattoman onnellinen, että jo hetkeksi kadottamani sisäinen kirjanörttini on jälleen elossa ja voi erittäin hyvin. High five vaan sille 10-vuotiaalle Lauralle, jonka reppu oli kirjastoreissun jälkeen aivan turkasen painava, sama meno jatkuu taas!

Oletko sinä jossain vaiheessa kadottanut lukuintosi? Miten löysit sen uudelleen?