Kun äidinkielen yo-kokeessa yksikään aihe ei inspiroi – ja muita ajatuksia abikeväältä

Moni nuori painaa tänään päähänsä valkolakin. Se inspiroi meitä muistelemaan omia ylioppilaskirjoituksiamme ja abikeväitä. Laura kirjoitti keväällä 2009 ja Minna neljä vuotta myöhemmin, keväällä 2013. Neljän vuoden erosta huolimatta kokemuksemme ovat aika samanlaisia: Äidinkielen esseekokeessa on koettu kauhun hetkiä, kun yksikään aihe ei ole tuntunut omalta. Lue alta, mitä mietimme 18-vuotiaina koesaleissa istuessamme ja miten asiat lopulta kuitenkin lutviutuivat parhain päin.

Lakkiaiset 4 (5)

Laura: Sain valkolakkini keväällä 2009, jolloin myös suoritin kaikki ylioppilaskokeeni edellisenä syksynä kirjoittamaani uskontoa lukuun ottamatta. Yhdeksässä vuodessa niin moni asia on muuttunut sekä omassa elämässäni, että ympäröivässä yhteiskunnassa, että noiden koesalissa vietettyjen piinaavien tuntien muisteleminen on todella kummallista. Sen voin ainakin sanoa, että abikevät oli minulle todella stressaavaa aikaa. En ehkä lukenut niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta panikoin kirjoituksia ja lähestyviä pääsykokeita niin antaumuksella, että hyvä kun terveys kesti. Täytin konseptipapereita niin hirmuista vauhtia, että historiankirjoituksissa jouduin loppuvaiheessa taittamaan sormeni toisella kädellä kynän ympärille, ranteeni kun olivat niin käsittämättömän kipeät.

Jostain syystä Ylen Abitreenit -sivulta ei löydy tekemääni tekstitaidon koetta. Se on harmillista, sillä olisin mieluusti virkistänyt muistiani tuon koetuksen osalta. Yleisen mielipiteen mukaan tekstitaidon koe oli tuona keväänä erityisen vaikea. Aineiston tekstit käsittelivät tavalla tai toisella sinisorsaa (tai ehkä jotain toista sorsalajia?), ja sen ajan varsin ohuissa sosiaalisen median verkostoissa levitettiin meemiä tekstillä ”sinisorsa vei valkolakkini”.

Äidinkieli oli lukiossa vahvuuteni, kirjoitin hyvillä arvosanoilla palkittuja esseitä ja mielessäni siinsi toki kaunis laudatur, joka turvanaan kehtaisi lähteä pätemään toimittajakoulun pääsykokeisiin. Koska en halunnut mokata ainutkertaista tilaisuutta äidinkielen ylppäreiden osalta, päädyin analysoimaan suoritusta rankalla kädellä jo etukäteen. Yksi asia oli varma – en tulisi todellakaan kirjoittamaan siitä itsestään selvästi suosituimmasta aiheesta. Vaikka usko omiin kirjoittamiskykyihini olikin vankalla pohjalla, ymmärsin myös, että ympäri Suomea on varmasti monia minua lahjakkaampia sananikkareita. Ja vaikka kirjoittaisinkin hyvin, miten ihmeessä voisin taituroida jotain uniikkia massa-aiheesta?

Tähän näppäryyteen esseekokeeni sitten kompuroikin ja huolella. Mikään aiheista ei tuntunut puhuttelevan, mutta päädyin vastaamaan kysymykseen kolme:

”Kirjoita aikamme voittajista ja häviäjistä. Aihetta voi käsitellä esimerkiksi koulutuksen, talouden, politiikan, median tai yhteiskunnallisen eriarvoisuuden näkökulmasta mutta myös yleisesti.”

Tietysti vasta koeajan puolivälin jälkeen aloin pohtia, että aiheeksi olisi ehkä kannattanut sittenkin valita minua itseäni puhutteleva teema eikä lähteä kikkailemaan erikoisuudella. Oh well, siinä vaiheessa ei enää auttanut mikään, oli vai tartuttava kuulakärkikynään ja kirjoitettava lattea esseeviritelmä puhtaaksi. Jo palauttaessani onnetonta räpellystäni tiesin, että laudatur oli turha unelma. Esseen sisällöstä muistan vain viittaukseni Tupperwaren tölkinavaajaan, jota ilman en edelleenkään saa metallipurkkeja auki. Revi siitä sitten yhteiskunnallista näkökulmaa.

Jo koeajan loppupuolella tiesin, että minun olisi pitänyt tarttua johonkin niistä massa-aiheina pitämistäni kysymyksistä. Tiedä sitten olisiko Facebookin roolin pohtiminen siivittänyt kynääni parempiin suorituksiin. Rakkautta ja kuolemaa olisin varmasti hätäpäissäni päätynyt tarkastelemaan Romeon ja Julian tarinan kautta, joten siinä nyt ei ainakaan olisi ollut mitään omaperäistä. Ehkä lopputulos olisi ollut joka tapauksessa sama. Lopulta rimanalitukseni ei ollut katastrofaalinen, sainhan arvosanaksi sentään E:n, mutta kyllä se ehti itseluottamustani aika paljon nakertaa. Kyseenalaistin alavalintani kirjoittavana toimittajana, jos en edes äidinkielen ylioppilaskokeessa niitä parasta satoa. Turhahan tuo pelko oli, toimittajaksi kun pääsee todistetusti B:n äidinkielestä kirjoittanut tai lukion kokonaan ohittanut. Mutta tuotapa en 19-vuotiaana tullut ajatelleeksi.

IMG_1866

Minna: Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2013. Sinä keväänä tein kaikki viisi ylioppilaskoetta, sillä kävin äidinkielen, englannin, ruotsin ja pitkän matematiikan lisäksi korottamassa jo edellisenä syksynä kirjoittamaani historiaa. Historian arvosana nousi, mutta pitkä matematiikka oli kaikkien aikojen floppi: kahdeksikon kurssikeskiarvolla kävin kirjoittamassa yo-kokeesta kauniin b:n. Kirjoitusurakan päätteeksi olin luonnollisesti ihan loppu, mutta sen jälkeen piti vielä päntätä pääsykokeisiin. Olin päättänyt päästä Tampereelle lukemaan journalistiikkaa. Sekin päätös suli, hieman samaan tapaan kuin pitkän matematiikan yo-arvosana.

Äidinkieli oli yo-kokeista ainoa, jota en suuremmin etukäteen stressannut. Äidinkieli ja kirjallisuus oli koko lukion ajan ollut helppoa ja tiesin osaavani kirjoittaa. Kertasin tekstitaidon koetta varten joidenkin tekstilajien konventioita (koska olin pahimman luokan hikke, hyvässä mielessä siis) ja olin jo etukäteen päättänyt, etten yritäkään analysoida runoja, jos sellaisia tulee tarjolle. Olin harjoituskokeissa saanut runoanalyyseista vain huonoja pisteitä, joten ymmärsin välttää niitä tosipaikan tullen.

Kevään 2013 tekstitaito oli siinä mielessä historiallinen, että yhdessä tehtävässä pyydettiin kirjoittamaan noin sadan sanan tiivistelmä. Se oli jälkikäteen opettajien mukaan tehtävä, jossa monella meni koe pieleen. Itse taisin saada tiivistelmästä pisteiksi kiitettävät 5/6. Kaksi muutakin tehtävää meni ihan putkeen, vaikka en muistakaan edes nyt koetta katsomalla, mihin kysymyksiin olen vastannut. Ylen Abitreeneistä löytyvän koevihkon perusteella voin kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen ja veikata analysoineeni Moliéren Saiturin henkilösuhteita sekä Reetta Röngän kolumnia.

Esseekoe oliki sitten kokonaan toinen juttu. Kirjoitin preliminäärikokeessa eli niin sanotuissa harjoitusylppäreissä elämäni parhaan esseen. Tiesin jo koesalista tuolloin lähtiessäni, että nyt meni hyvin. Kirjoitin peloista ja pelkäämisestä, ja pystyin käyttämään esseessä sekä historian kursseilla oppimiani asioita että omia kokemuksiani. Aavistukseni oli oikeassa, sillä tuo essee sai arvostelussa täydet 60 pistettä. Sitten oikeassa kokeessa minulle kävi täysin samalla tavalla kuin Lauralle: yksikään tehtävävihkon aiheista ei inspiroinut kirjoittamaan. En tähänkään päivään mennessä ole täysin varma, mistä aiheesta päädyin esseeni väkertämään, mutta tehtävävihkoa silmäiltyäni luulen kirjoittaneeni joko yksinäisyydestä tai lukemisesta.

Sain esseekokeesta lopulta 55 pistettä ja äidinkielestä kokonaisuudessaan laudaturin. Äidinkielen L ei kuitenkaan taannut paikkaa Tampereelle opiskelemaan journalistiikkaa. Itseasiassa jäin pääsykokeissa yli 15 pisteen päähän opiskelupaikasta – mikä oli loppujen lopuksi erittäin hyvä asia. Pääsin sen sijaan opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään, mistä löytyi ympärille ihana kaveripiiri ja se johti lopulta myös siihen, että tapasin Lauran ja päätimme perustaa tämän blogin. Loppu hyvin, kaikki hyvin – meille molemmille, vaikka kirjoitukset eivät menneetkään ihan niin kuin olimme suunnitelleet.

Vielä kerran onnea kaikille valmistuneille!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s