Antti Tapani – Nostalgiamatka teinivuosieni keikkaseikkailuihin

”Terve. Mie oon Tuiskun Antti täältä Rovaniemeltä. Yhdeksäntoista vuotta ja Lappia edustetaan.”

Näistä Idolsin esikarsinnoissa esitetyistä sanoista alkoi Antti Tuiskun ura, joka on laulukilpailun kolmossijan jälkeen aaltoillut suuresta suosiosta hiljaisen kauden ja oman identiteetin etsimisen kautta nykytilanteeseen, jossa tanssilattiat täyttyvät hittibiisien ensimmäisten tahtien soidessa ja ihmiset heiluttelevat banaaneja loppuunmyydyillä keikoilla. Antti Tuisku on onnistunut vuonna 2003 esitetyn alkukarsinnan jälkeen tekemään sen, mihin ei moni pysty: kääntämään entiset vihaajansa innokkaiksi faneiksi. Se ei ole ollut helppoa eikä riskitöntä. Ihan totta, jos Peto on irti ei olisi uponnut kuulijoihin erikoisuutensa vuoksi, olisi Antin ura saattanut rysähtää rämisten alas.

Juuri julkaistu kirja Antti Tapani kertoo artistin tarinan aina lapsuudenkodista vuoteen 2018, kun Antti jättäytyy ainakin puolentoista vuoden keikkatauolle paahdettuaan esiintymislavoilla oman terveytensä kynnyksellä. Kirja herätti vilkasta keskustelua jo ennen ilmestymistään Helsingin Sanomissa ilmestyneen, avoimen artikkelin ansiosta. Siinä valotetaan kirjan kylmäävimpiä jaksoja, joissa Antti kertoo parisuhteesta, joka meinasin viedä häneltä uran ja hengen. Lähisuhdeväkivallan nostaminen keskusteluun on häneltä rohkea teko, sillä edelleen miesten kokema parisuhdeväkivalta saatetaan helposti ohittaa vähätellen.

Kirjassa pääsee ääneen myös valittu joukko Antin läheisiä. Hersyvimpiä osioita ovat artistin vanhempien eli Tuulan ja Markun osiot. Äiti ja poika ottavat välillä kiivaasti yhteen, vaikka perheen sisällä vallitsevat lämpimät ja luottavaiset välit. Rakkaudestahan ne vanhemmat vain ärähtävät, kuten sen kerran, kun Tuula näki auton lukioikäisen Antin talon edessä, vaikka pojan piti olla koulussa:

”Onneksi mulla oli avain Antin asuntoon. Mie aukaisin oven ja marssin sisään. Siellä se nukkui tyytyväisenä sängyssään joku tyttö vieressään. Mie karjaisin, että saatanan poika, nyt kouluun ja nopiaan! Joo joo, äiti, se sanoi ja puki kymmenessä minuutissa vaatteet päälle. Antti sano mua niihin aikoihin Ulla Taalasmaaksi, kun pidin vähän vahtia.”

Antti Tapanin taustalla ovat laulajan itsensä lisäksi toimittajat Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa. Kirja on avoin ja kattava, sen sivuille on tallennettu asioita, joista artisti ei ole aiemmin julkisuudessa puhunut. Antti myös käy läpi laajasti omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan, onnistumisen riemua sekä ajoittaisia kateuden puuskia. Hän onnistuu tekemään sen kuitenkin niin, ettei aseta koko lähipiiriään julkisen katseen alle tuomiolle. Julkisuudelle asettamansa rajat Antti on suunnitellut ja muurannut huolellisesti etukäteen. Antti Tuisku on julkinen artistiminä, kun taas Antti Tapani on perheen, ystävien ja Viljo-koiran seurassa viihtyvä, aivan tavallinen tyyppi.

Kirja on jaettu muutamaan lukuun, jotka noudattelevat Antin uran ylä- ja alamäkiä. Tarinaa rytmitetään valokuvilla sekä muutamilla lyriikoilla ja sitaattinostoilla. Välillä kertojaääni summaa asioita yhteen, mutta suurimman osan aikaa kirja rakentuu toimittajan ja Antin dialogin varaan. Tässä piilee myös kirjan ilmeinen heikkous. Kysymys–vastaus-muodon käyttäminen ei ole automaattisesti laiskaa kirjoittamista, mutta sen saaminen toimivaksi on todella haastavaa. Antti Tapanissa Antin ja muiden haastateltavien puheenvuorot ovat luontevia ja uskottavia, mutta haastattelijan kultaisella värillä painetut osiot ovat kuin kaikkitietävän jumalan jyrähdyksiä taivaasta, eivät suinkaan tasavertaisen keskustelijan lausahduksia. Haastattelijan puheenvuoroihin on tekstin sujuvuuden vuoksi ympätty faktatietoja, jotka kuulostavat teennäisiltä. Joskus haastattelija myös huudahtelee kummallisia, aivan turhia välikommentteja, jotka olisi hyvin kirjasta voinut editoida pois, vaikka ne todellisessa haastattelutilanteessa olisivat olleet mukana. Tämä kirja kertoo Antista, joten välillä huomionkipeästi huudahteleva haastattelija vain rikkoo tunnelmaa.

Myös toinen kirjan ongelmista liittyy kertojaääneen. Ainakaan minulle ei nimittäin selvinnyt kuka hän on. Haastattelija viittaa itseensä yksikön ensimmäisessä persoonassa ja kertoo omista taustoistaan aina lapsena koettuun koulukiusaamiseen asti. Mutta kuka hän on? Kirjan kansilehdessä mainitaan sekä Aron että Vanha-Majamaan nimi, mutta heidän asemaansa kirjassa ei avata sen enempää. Tällainen osittainen kirjoittajien hämärtäminen ja toisaalta henkilökohtaisten tuntemusten korostaminen minämuotoisessa tekstissä luo kirjaan epäjohdonmukaisen tunnelman.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, minä nautin kirjasta suunnattomasti! Teksti on sujuvaa ja Antista välittyvä kuva tuntuu oikealta. 350-sivuisen kirjan lukaisee kiirehtimättäkin päivässä. Antti Tapani on kirjana huomattavasti onnistuneempi kuin vuonna 2010 ilmestynyt Hengitän – Äänessä Antti Tuisku, jota en ole näiden vuosien aikana saanut luettua loppuun pomppivan ja epäjohdonmukaisen kerronnan vuoksi. Vuonna 2016 julkaistu Petokesä on puolestaan puhdas kädenojennus innokkaimmille faneille, Antti Tapanista sen sijaan voi saada miellyttävän lukukokemuksen niin aktiivinen keikkaluuta kuin kauempaakin artistin uraa tai yleisesti populaarimusiikkia seuraava ihminen.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten liene objektiivisin arvioija tälle kirjalle. Antti Tuisku kappaleineen on kulkenut mukanani noista ensimmäisistä Idolsissa lausutuista sanoista lähtien. Olen käynyt keikoilla silloin kun niitä vielä järjestettiin hikisissä liikuntasaleissa. Olen jonottanut nimmarijakoihin, pitänyt päälläni Antin Linnan juhlissa käyttämää takkia ja kuunnellut onnittelulaulun 18-vuotissyntymäpäivänäni Altar Boyz -musikaalin näyttelijöiltä. Olen seurannut muutosta totaalisesta mollaamisesta täyteen Hartwall Areenaan. Antti Tapani on kertomus Antti Tuiskusta, mutta samalla se punoutuu yhteen minun sekä monen muun innokkaan kasvutarinan kanssa.

★★★★
Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majama: Antti Tapani
WSOY, 2018
Sivuja 352
Luettavaksi omasta hyllystä

Helmet-haasteen kohtaan 20. Taiteilijaelämäkerta