Teatterissa: Homoäiti

Kun toinen lapsi syntyy, nainen menettää kaiken oman aikansa ja tilansa. Hänelle lyhyt matka hammaslääkäriinkin on luksusta, vaikka puoliso ei sitä tunnu ymmärtävän. Tämä ei pidä työmatkojaan omana aikana, vaikka lasten panttivangiksi joutunut nainen ottaisi nuo rauhalliset hetket koska tahansa itselleen. Nyt hänen kulkemisensa julkisilla on jatkuvaa sirkusta. Poika pitäisi pitää hereillä, kun taas tyttö saada vaivutettua päiväunille. Ja kun tämä jälleen kerran epäonnistuu, kirkuu vauva keuhkojensa voimalla, vaikka koko junan muu vaunuväki hymyilee leppoisan onnellisesti. Samalla nainen joutuu pohtimaan myös omaa lapsuudenperhettään sekä vanhuksia, jotka odottavat kuolemaa anovin silmin.

Kansallisteatterin Omapohjassa eilen ensi-iltansa saanut Homoäiti on hykerryttävä katsaus vanhemmuuteen. Käsikirjoituksen ja ohjauksen parissa taituroinut Heini Junkkaala on onnistunut vaikeassa työssä eli luonut tuoreen ja aidosti hauskan kurkistuksen äidin elämään. Tämä ei suinkaan ole helppoa, sillä ainakin minä olen jo totaalisen kyllästynyt siihen perinteiseen ”äitiys on yhtä kamalaa taistelua” -huumorikimaraan. Tiedätte kyllä, kaikki kurjuus niskapaskasta kylmiin kaalinlehtiin rintaliiveissä. Älkää kivittäkö minua nyt, hyvähän täällä on lapsettomana huudella. Mutta onhan se nyt vaan totta, että huumoria ei voi repiä aina niillä samoilla sanoilla, juonikuvioilla ja inhorealismilla. Ne voivat toki olla mukana hyvässäkin esityksessä, mutta eivät koko jutun pointti. Teatteri tarvitsee uusia näkökulmia ja ideoita tuttujen aiheiden ympärille. Samaa ei voi toistaa loputtomasti, harva komedia esimerkiksi perustuu enää puhtaasti kop kop -vitseille.

45710769142_cff74005e7_z

Miten Junkkaala on tässä sitten onnistunut? Ensinnäkin loistavalla näyttelijävalinnalla. Katja Küttner heittäytyy tuskaisen äidin rooliin käsittämättömällä voimalla. Monologi (jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua) poikkeaa myös hyvin vahvasti muista kaltaisistaan. Näytelmän punaisena lankana toimivat äänet ja äänimaisemat. Küttner taivuttaa ääntään niin kolmevuotiaalle pojalle kuin kärttyiselle isoäidillekin sopivaksi. Kaiken tämän hän tekee harkiten, rakkaudella ja pahimmat sketsihahmovibat välttäen. Se jos mikä on ammattitaitoa! Välillä puhe rytmitetään taustalla pauhaavaan klassiseen musiikkiin, toisinaan tarinaa viedään eteenpäin tutulla lastenlaululla.

Homoäiti ei ole aivan perinteine monologi siitäkään syystä, että Küttner ei suinkaan ole koko aikaa yksin lavalla. Välillä eturivissä istuva, mikrofoneja ja ääniä kontrolloiva Junkkaala hypähtää lavalle tai ajautuu keskusteluun näyttelijän kanssa. He ovat kuin harjoitustilanteessa, jossa välillä täytyy päästä purkamaan ajatusten umpisolmuja. Tämä toimii aivan erinomaisena huumorinlähteenä! Kun Küttner on juuri eläytynyt ehkä aavistuksen homofobiselta vaikuttavan isoäidin raakkuvaan rooliin, hän katkaisee jännityksen kuin veitsellä leikaten varmistaakseen Junkkaalalta, että onhan okei esittää hänen mummiaan tällä tavalla. Odottamattomuus saa nauramaan paremmin kuin jatkuvat tuoksumuistot täysistä kakkavaipoista

Erikoinen esitysmuoto haastaa myös katsojan. Näin näytelmän ennakossa Kansallisteatterin bloggariklubin kautta (kiitos paljon mahdollisuudesta!). Hitusen jännittyneeltä tuntunut Junkkaala kertoi aluksi vähän esityksestä, kunnes näyttelijä kolisteli paikalle hitusen myöhässä. Siitä alkoi keskustelu, joka sai minut nauramaan, mutta samalla miettimään, onhan tämä varmasti käsikirjoitettua. Kun Küttner istahti satulatuolille ja alkoi lukea vuorosanoja suoraan nuottitelineelle asetetusta paperinipusta, olin hitusen kauhuissani. Eihän tämä nyt voi olla yli tuntia pelkästään paperista lukemista, eihän? Ja mikä vielä tärkeämpää: Ei kai tämä esitys voi olla näin keskeneräinen kahta päivää ennen ensi-iltaa? Eikö näyttelijä todellakaan osaa vuorosanojaan ulkoa?

Pelko osoittautui toki turhaksi, mutta esityksen alkuosa olisi kaivannut hitusen parempaa rytmitystä. Paikallaan istuvaa, papereista suoraan papattavaa näyttelijää on uuvuttavaa katsella, vaikka hän kuinka taitava olisikin. Tätä kohtaa olisin siis vetävyyden vuoksi lyhentänyt hieman. Rytmi löytyikin heti Küttnerin noustessa seisomaan ja se säilyi esityksen loppuun asti. Myös täyden pimeyden käyttäminen tehokeinona oli nerokas keksintö. Kun silmät ovat poissa pelistä, herkistyvät korvat kuulemaan pienimmätkin rasahdukset ja äänenpainot aivan uudella tavalla.

45761064011_5470f72d67_z

Esityksen jälkeen saimme vielä mahdollisuuden jäädä keskustelemaan hetkeksi Küttnerin ja Junkkaalan kanssa. Eniten keskustelua bloggaajien keskuudessa aiheutti näytelmän nimi. Miksi se on Homoäiti, kun samanlaisia tunteita on myös muilla äideillä? Onko kyseessä puhdas provokaatio? Junkkaala kielsi lähteneensä tarkoituksella provosoimaan yhtään ketään, mutta hän tunnusti alkaneensa kyseenalaistaa nimeä siinä vaiheessa, kun sen muuttaminen olisi ollut liian myöhäistä. Täytyy todeta, että minun silmääni näytelmä osui Kansallisteatterin sivuilla jo aiemmin syksyllä puhtaasti nimensä vuoksi, mutta homous ei nouse näytelmässä esille kuin muutamaan otteeseen. Isoäidin pohdiskelut ja naisparin keino hankkia yhdessä lapsi ovat ainoat homoutta käsittelevät keskustelut näytelmässä. Muuten esitykseen voivat samaistua kaikki, jotka ovat olleet vanhempainvapaalla tai muuten pitkiä aikoja vastuussa pienistä lapsista. Ja siitä voivat nauttia myös me, joilla tällaista kokemusta ei (vielä?) ole.

Toisaalta nimen nerokkuus piilee myös näissä lauseissa. Onko oikeastaan olemassa homovanhemmuutta, heterovanhemmuutta tai mitään muutakaan etuliitevanhemmuutta? Eikö loppujen lopuksi ole kyse vain aikuisista, jotka parhaansa mukaan yrittävät pitää huolen elämänsä kalleimmista aarteista, lapsistaan? Homoäiti on kuitenkin nimenä paljon vetävämpi kuin vaikka pelkkä Äiti, Homoäiti antaa myös vapautta revitellä ja kokeilla. Nimen perusteella tuskin kukaan luulee tulevansa katsomaan keinutuolissa vauvaansa hymistelevää äiti Mariaa. Homoäidissä on potkua, se poikkeaa sen verran esimerkiksi muiden Kansallisteatterin esitysohjelmassa olevien näytelmien nimistä.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen en voi kuin todeta, että Homoäiti on kultainen ja nauruntäyteinen esitys, joka sopii niin lapsellisille kuin lapsettomillekin. Se välttää inhorealismin sudenkuopat, mutta nauraa siitä huolimatta lastenvessan minipöntölle ja veristä tamponia tuijottaville lapsille.

allekirjoituslaura

★★★★½
Homoäiti
Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö
Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala
Dramaturgi: Elina Snicker
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Roolissa Katja Küttner

Kuvat © Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s