16-vuotias Miro on asunut koko elämänsä kahden äitinsä kanssa. Isästä ei ole puhuttu, eikä äidiltä saa urkittua pienimpiäkään yksityiskohtia isästä, vaikka kuinka yrittäisi. Ilman isää kasvaminen ei ole ollut Mirolle mikään ongelma suurimman osan aikaa hänen elämästään, mutta kun pyörän korjaaminen kaverin isän kanssa saavuttaa uuden kiusallisuuden tason, päättää Miro vihdoinkin ratkaista arvoituksen.
Lopulta avaimet isän salaisuuden selvittämiseen eivät löydy lähipiiristä, vaan Miron avuksi ilmestyy vieras mies ruokakaupassa. Heikillä on pieni digitointiyritys, ja hän kertoo Mirolle voivansa auttaa tätä. Isän henkilöllisyyden selvittämiseen tarvitaan vain VHS-kasetti – niin, ja aikamatka.
Jostain syystä olen viime aikoina lukenut erityisen paljon aikamatkustamiseen liittyviä kirjoja ja alkanut pitää niistä kovasti, vaikka ajasta toiseen liikkumiseen liittyykin paljon ongelmallisuuksia. Voiko menneisyyttä muuttaa? Pääseekö aikamatkalta takaisin? Miten aikamatkustaminen on edes mahdollista? Mikko Koirasen esikoisteoksessa Nauhoitettava ennen käyttöä aikamatkustamisen tapa on hyvin uniikki. Kun vanhan kotivideon laittaa pyörimään taikakaukosäädintä käyttäen, pääsee televisioruudun kautta kipuamaan videon kuvaushetkeen. Ainutlaatuista teknologiaa ei selitetä, kirjassa vain todetaan, että onhan tämä vähän kummallista.
VHS-kasetit ovat varmaan monille kirjan kohdeyleisön edustajille täysiä muinaismuistoja, mutta meille hieman vanhemmille kirja palauttaa elävästi mieleen lämpiävän kasetin hieman pölyisen tuoksun. Koirasen innovatiivinen ajatus kiehtoo minua, joskin aikamatkustustapana videokasetti on vähän turhankin varma. Suuri osa aikamatkustustarinan jännityksestä perustuu yleensä siihen, että matkaaja ei voi olla aivan varma, mihin hänen reissunsa suuntaa. Pääseekö hän tällä kertaa haluamaansa aikaan vai päätyykö esimerkiksi dinosaurusten keskelle? VHS-kasettien tarjoama aikaikkuna on varsin rajallinen ja suhteellisen turvallinen. Lisäksi kasetin rikkominen tai kadottaminen ei ole ainakaan yhtä helppoa kuin posliinisen kahvikupinkorvan, joten siinäkin suhteessa Nauhoitettava ennen käyttöä tarjoaa turvallisemman matkustustavan kuin vaikka Sanna Iston Sirpale.
Kirjassa on kiinnostava juoni ja minua ilahduttaa valtavasti se, että Ouluun sijoittuvan kirjan hahmot puhuvat Oulun murretta. Se on varsin harvinaista kotimaisessa kirjallisuudessa, yleensä kaikki hahmot tuntuvat puhuvan yleiskieltä tai enimmillään jotakin Etelä-Suomen yleismurretta. Uskon, että kirja on monelle nuorelle todella upea lukukokemus, mutta minä olisin kaivannut vielä enemmän lukuimua. Siksi arvio jää tällä kertaa 3,5 tähteen, vaikka kyseessä onkin ihan mukiinmenevä teos.
★★★½
Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
Myllylahti, 2019
Sivuja 260
Luettavaksi kirjastosta
Bibbidi Bobbidi Book 
Oo! Pitää kyllä lukea tää, ku Oulun murre on mun äidinkieli.
TykkääTykkää
Oli kyllä raikas lisäys kirjaan. Sitä ei myöskään ollut liikaa, joten tällainen kantahämäläinenkään ei siihen kyllästynyt. (Nyt tosiaan toivon, että se oli Oulun murretta, eikä jotain muuta sen suunnan murretta…)
TykkääTykkää