Kun ystävyys loppuu – Kirsti Kuronen: Merikki

”Mitä tahansa voi surra:
liiskattua hyttystä
kiristävää mekkoa
särkevää päätä
kertyneitä kiloja
karkaavaa kaveria
pieleen palmikoitua seireenilettiä
heräämistä, nukahtamista
(ja huonosti laadittuja listoja)

Olen elänyt nyt noin puolitoista vuotta intohimoista rakkaussuhdetta säeromaanien kanssa. Olen haalinut käsiini kaikki suomenkieliset säeromaanit ja varannut kirjastosta jopa pari englanninkielistä opusta. Säeromaanien ihannoijalle luettavaa ei tunnu löytyvän ikinä tarpeeksi! Kotimaisista kirjailijoista olen päässyt lukemaan ainoastaan Kirsti Kurosen säeromaaneja, enkä ole itse asiassa edes aivan varma, onko kukaan muu suomalainen vielä julkaissut säeromaaneja. No, tähän asiaan saadaan muutos keväällä, kun J. S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo ilmestyy. Voitte varmasti kuvitella, että olen aivan haltioissani Meresmaan uudesta aluevaltauksesta. Dodoa odotellessa kurkistetaan kuitenkin viime vuoden uutuuteen, joka on Kirsti Kurosen Merikki.

Meri ja Ruusu ovat olleet parhaita ystäviä viisivuotiaista saakka. Silloin Ruusu muutti Merin naapuriin. Yhdeksässä vuodessa tytöt ovat hitsautuneet yhteen. He katselevat maailmaa samojen silmälasien läpi ja ovat jopa perustaneet yhteisen letitysaiheisen Youtube-kanavan. Kun tytöt täyttävät 14 vuotta, kaikki muuttuu yhdessä kesässä. Ruusu lähtee kesälomareissuun, eikä Meri saa häntä edes viesteillä kiinni. Kun Ruusu palaa kotiin, hänellä on joukko uusia ystäviä. Youtube-kanava laitetaan tauolle ja Ruusu alkaa väittää Meriä valehtelijaksi.

Kuronen onnistuu kuvaamaan hyvin teini-iän pakahduttavia tunteita. Ikuiseksi kuviteltu ystävyys ei aina kestä elämän kuohuissa, ja kirjan rivien äärellä lukijan sydäntä raastaa. Teoksen runomaisessa kielessä on hauskoja oivalluksia, kuten kirjan nimikin jo osoittaa. Kaikesta hyvästä huolimatta Merikki on kuitenkin hienoinen pettymys. Kirja on alle satasivuinen, ja siihen nähden kirjaan on ahdettu aivan liian paljon asiaa. Juonikuvioita ei päästä kehittelemään rauhassa, vaan etenkin kirjan lopussa tulee todella vahva kiirehtimisen tuntu. Olisiko kirjaa voinut hieman paisuttaa, jotta Merin tunteille ja elämän silmukoille olisi jäänyt enemmän tilaa?

En tiedä, johtuvatko säeromaanimieltymykseni siitä, että ensimmäinen lukemani säeromaani oli Sarah Crossanin Yksi. (Se oli muuten täydellinen, nostin toisella lukukierroksella arvosanan täyteen viiteen tähteen!) Minusta säeromaanit ovat parhaimmillaan, kun ne keskittyvät tunteikkaisiin aiheisiin, jotka ovat hieman arkitodellisuutemme ulkopuolelta (kuten siamilaiset kaksoset Crossanin Yhdessä), mutta tarjoavat silti samaistuttavia ajatuksia ja tunnelmia. Kirjalla saisi olla myös paksuutta, jotta noihin tunteisiin päästäisiin todella sukeltamaan. Kurosen säeromaanit ovat olleet järjestäen hyvin lyhyitä, joten ehkä tämä on tarkasti harkittu linja, vaikka se ei ole aivan omaan mieleeni. Paha puuska on muuten Kurosen säeromaaneista suosikkini, Merikki toisena ja Pönttö kolmantena.

Erityismaininnan haluan muuten antaa kirjan kannelle, jonka on tehnyt Sanna-Reetta Meilahti. Palmikoiden koristama kansi on kaunis ja arvostan kovasti sitä, että kun kirjan nimi on pitänyt jakaa kolmelle nimelle, ei tavuviivoja ole pudotettu pois. Kielioppia ei sovi unohtaa tällaisissakaan paikoissa!

Vaikka olen nyt ollut vähän kovasanainen, annan Merikille ehdottomasti 3,5 tähteä. Säeromaanien faneille tämä on tietysti must luettava, mutta toimii myös loistavasti lukemisen kanssa hangoitteleville nuorille sekä niille, jotka kaipaavat lyhyttä ja nopealukuista kirjaa esimerkiksi koulutyötä varten. Tässä nimittäin riittäisi analysoitavaa vähäisestä tekstimäärästään huolimatta.

★★★½
Kirsti Kuronen: Merikki
Karisto, 2019
Sivuja 99
Luettavaksi kirjastosta

Ps. Sarah Crossanin säeromaani Kuunnousu ilmestyy suomeksi keväällä. En malta odottaa!