Juttelimme Aurora Airaskorven Riittävän hyvästä WhatsAppissa ja päätimme näyttää keskustelumme kaikille: ”Olen huono milleniaali. Voiko siitäkin tuntea riittämättömyyttä?”

Luimme molemmat Aurora Airaskorven tänä vuonna ilmestyneen teoksen Riittävän hyvä. Airaskorpi päätyi kirjoittamaan kirjan nyky-työelämän vaatimuksista ja ympäröivän yhteiskunnan luomista paineista toivuttuaan työuupumuksesta. Hänestä jokaisella työpaikalla pitäisi ennemmin pohdiskella mikä on riittävän hyvä suoritus kuin ajaa työntekijöitä jatkuvasti kohti kovempia tuloksia. Koska kirja aiheutti jo ennakkoon niin paljon säpinää keskinäisessä viestittelyssä, päätimme istahtaa WhatsAppin ääreen ja keskustella kirjasta oikein pitkän kaavan mukaan. Ja nyt te pääsette mukaan tähän keskusteluumme.

Minna: Mulla on teetä ja kirja tässä vieressä, joten oon ready!

Minna: Lisäks avasin WhatsAppin koneella, jotta voin naputtaa niin nopeesti ku pystyn 😅

Laura: Mulla on vain kirja, mutta join just teetä. Eli olen melkein yhtä hyvin varautunut

Minna: Yritin miettiä jotain nasevaa avauspointtia kirjasta, mutta päällimmäisenä tulee lähinnä mieleen se, miten kivuliaan osuva se oli joissain kohdissa ja miten se sai reflektoimaan omaa käytöstään tietyissä tilanteissa.

Laura: Tuo on niin totta! Mä kuuntelin kirjan äänikirjana, ja jo ensimmäisen luvun aikana tuntui, että olisi kalautettu lekalla suoraan vatsaan. Tai ehkä jollain isommalla. Sellaisella purkupallolla. Vähän liiankin osuvaa!

Minna: Tunnistin esimerkiksi tosi hyvin sen oman tietämättömyyden ja osaamisen kääntämisen ylimielisyydeksi, mikä on tietysti sillee objektiivisesti ajateltuna ihan kauhea toimintamalli. Purkupallo tosiaan!

Laura: Mä tunsin myös tosta ihan kauheasti huonoa omaatuntoa. Mietin myös paljon sitä, kuinka paljon olen ruokkinut muiden riittämättömyyttä omalla toiminnallani. Mä olen kuitenkin ollut aika kauhean luokan ylisuorittaja. Mitä jos olen sillä ajanut muitakin samaan suohon?

Minna: No jep!

Laura: Ja sitten taas toisaalta eihän se ole pelkästään yksilön syytä. Jokinhan meidät on tähän ajanut

Minna: Kirjan lukemisen jälkeen oon jotenkin herkemmällä korvalla tarkastellut suorittamiseen liittyviä asioita työpaikalla sekä omalla kohdalla että työkavereissa. Jotenkin tuntuu, että nykyinen työelämä kannustaakin siihen jatkuvaan duunin tekemiseen ja jos et tee, niin et oo tarpeeks sitoutunut tai jotain.

Minna: Mietin näitä asioita itseasiassa viimeksi tänään, koska makaan flunssassa kotona, mutta oon kuitenkin kirjoittanut väikkäriartikkelia (jonka deadline on ens maanantaina). Jos oisin vielä entisessä toimitustyössä, niin töiden tekeminen ei ois onnistunut kotoa käsin ja oisin vaan kattonu Netflixiä koko päivän, mutta tänään iski huono omatunto, koska en ollu vielä kahteen mennessä tehnyt mitään.

Laura: Toi on kyllä paha. Mä olen välillä selaillut sähköpostia ja tehnyt muita pieniä juttuja vapaalla, vaikka viime syksyn pitkät sairaslomat kyllä näytti, etten todellakaan ole korvaamaton työelämässä. Hyvin siellä pysyi sanomalehti pystyssä ilman muakin.

Laura: Mä olen myös yrittänyt olla todella skarppi oman työskentelyni suhteen. Toisaalta mulle ei ole todellakaan selvää, mikä on milläkin elämänalueella riittävän hyvä. Ja kuinka paljon omia tekemisiään kannattaa muille raportoida. Julkaisin aiemmin tässä kuussa postauksen, jossa kävin seikkaperäisesti läpi kuinka paljon aikaa käytän meidän kirjasomekanaviin. Se saattaa jostain kuulostaa ihan hullulta määrältä aikaa tietokoneen ääressä. Ja saattaahan se luoda paineita muillekin kirjasomettajille

Minna: Siinä mielessä musta kirjassa oli ihan kivasti annettu eväitä siihen, miten oman riittämättömyyden kanssa voi olla ja elää. Koko loppupuoli oli aika kivasti rakennettu sen ympärille, mitä tälle ongelmalle voi tehdä ja luvut oli kirjoitettu niin, että ne väisti aika hyvin perinteisten self help -kirjojen lätinäohjeet siitä, miten onnellinen elämä saavutetaan.

Minna: Tykkäsin erityisesti sivulla 178 olevasta kappaleen lopetuksesta, jossa sanotaan näin: ”Toisin sanoen, omalla tyytyväisyydellä on itseisarvo, jos siihen uskaltaa luottaa.”

Minna: Sain jotenkin kiinni siitä, että voi määritellä itse itselleen mikä on tarpeeksi hyvää ja riittävää ja sit elää sen mukaan. Ehkä? 😅

Minna: Muuten tuon sitaatin yhteydessä puhutaan siis omana itsenä olemisesta ja sen riittävyydestä, mistä tykkäsin.

Laura: Mun mielestä juuri niiden omien arvojen ja tavoitteiden löytäminen on avainasemassa! Huomaan välillä kadehtivani ihmisiä, joiden tilanteeseen en välttämättä ollenkaan haluaisi. Miten typerää! Toisaalta taas jos kirjatubevideoiden tekeminen saa mut iloiseksi, kai mä voin siihen uhrata tuntikausia. Onhan muillakin todella aikaavieviä harrastuksia.

Laura: Mulla ja Aurora Airaskorvella tuntuu olevan myös paljon yhteistä. Me molemmat teimme gradumme töiden ohella ja suntoa remontoiden. Hän opiskeli joogaohjaajaksi ja minä tein toisen maisterin parantaakseni työllistymismahdollisuuksiani. Jotenkin hän osaa hienosti sanoittaa sellaiset tunteet, jotka ovat aiemmin lähinnä möyrineet takaraivossani. ”Silloinkin kummasti tuntui, että tunnit eivät riitä kaikkeen siihen, mitä minun pitäisi olla ja mihin minun pitäisi pystyä. Jollain tavalla myös nautin itseni viemisestä äärirajoille. Se sai minut tuntemaan, että elämä oli merkityksellistä.”

Laura: Mulle on valitettavasti koodautunut sisäiseksi malliksi se, että paljon tekeminen lisää elämän merkityksellisyyttä

Minna: No sepä! Muiden ihmisten kadehtiminen asioista, joita ei oikeastaan ees halua itselleen on kyllä kumma ilmiö. Siitä vois helposti syyttää somea ja sen luomia mielikuvia, mutta kaipa siinä on taustalla myös joku inhimillinen mekanismi just siitä, että ois hauskaa/kivaa/kannattavaa/merkityksellistä joko omistaa tai tehdä tuollaisia asioita.

Laura: Yhteiskunnassa on tällä hetkellä hirveän vahvasti esillä ajatukset itsensä kehittämisestä ja eteenpäin kulkemisesta. Mutta mitä jos on tyytyväinen nykytilaan? Mä huomaan, että yritän jatkuvasti korjata ja kehittää omaa tilannettani, vaikka tosiasiassa olen todella tyytyväinen nykytilaan

Minna: Mä en itseasiassa ollut huomannut aikasemmin, miten tietyssä mielessä ongelmallinen se sellainen jatkuvan oppimisen ja kehittämisen ajatusmaailma onkaan. Tai miten sidoksissa se on meidän nykyiseen työelämään. Pitäis olla kaiken maailman taitoja, mut sit työajalla ei kuitenkaan oo aikaa opetella niitä.

Laura: Ja vaikka opettelisi, niin kuka niistä muka palkitsee? En mä ole ainakaan saanut palkankorotusta, vaikka kuinka olisin opetellut videoiden editointia. Eikä kukaan tuo mulle kukkapuskaa, vaikka pidän peruskunnostani huolta urheilemalla, vaikka sohva ja sipsipussi kinnostaisivat enemmän.

Minna: No niinpä!

Laura: (Huomautettakoon, että en mun työssä editoi videoita. Ainakaan vielä. Jos alan editoida, niin kyllä mä sentään sitten vaadin palkankorotusta.)

Minna: Mietin, että näistä taidoista on ehkä hyötyä nimenomaan jos vaihtaa työpaikkaa tai työtehtävää – mut silti ne on opeteltu ilman työnantajan tukea!

Minna: Toisaalta videoiden editointi on käsittääkseni susta ihan kivaa ja teet ylipäätään videoita tosi mielelläs. Eli sekin voi olla ihan riittävä motivaattori niiden tekemiseen ja uuden oppimiseen – jos siis unohtaa tän työelämäkontekstin tästä.

Laura: Se on kyllä totta! On itse asiassa tosi huolestuttavaa, miten monet asiat mä katson työntekemisen lasien läpi. Eli miten ihan normaaleja asioita mun elämässä voisi hyödyntää töissä. Luultavasti tulosta opiskeluaikojen jatkuvista ”kehittäkää itseänne ja verkostoitukaa” -palopuheista.

Minna: Jotenkin ehkä on vaikeeta hahmottaa sitä, et mitä tekee siks että se on kivaa ja mitä siksi, että se hyödyttää itseä pitkässä juoksussa? Toisaalta mietin myös, että tarviiko niiden välille tehdä eroa?

Laura: Varmaan milleniaalin vastaus olisi, ettei niitä tarvitse erottaa.

Minna: Jep 😂

Laura: Olen huono milleniaali. Voiko siitäkin tuntea riittämättömyyttä? 😅

Minna: Voi varmaan 🙈

Laura: Mutta vakavasti puhuen tämä on kirja, jonka toivoisin herättävän keskustelua ihan jokaisella työpaikalla. Olisi todella tärkeä, että kaikilla olisi samanlainen käsitys siitä, millaisia panoksia töihin vaaditaan.

Laura: Ei ole kenenkään etu, jos joku painaa toimistolla pitkää päivää iltamyöhään saakka. Jos saisikin jonkin reilun mittariston kertomaan, että nyt olet tehnyt tarpeeksi, lähdepä nyt kotiin.

Laura: Etenkin nuorena työntekijänä uutta työsuhdetta vaaniessa on tullut tehtyä aivan liian pitkiä työpäiviä, kun on halunnut osoittaa oman tehokkuutensa ja arvonsa työnantajalle.

Minna: No niinpä! Toisaalta tällasten asioiden käsitteleminen työpaikalla voi olla tosi haastavaakin, koska jos meille tuli noista aiheista ihan moukaroitu olo, niin voi vaan kuvitella, millaisia puolustusmekanismeja ihmisillä nousisi näistä jutuista työympäristössä. Se ei toki tarkota sitä, etteikö niistä pitäs puhua!

Laura: Se ei varmasti olisi helppoa. Plus joillain aloilla sen riittävän hyvän määritteleminen on todella hankalaa. Millaisia mittareita mun pitäisi toimittajana asettaa itselleni? Merkkimäärä? Täytetty palstatila? Klikit lehden verkkosivuilla? Koskettavat artikkelit (ja miten sitä sitten mitattaisiin)?

Minna: Niinpä niin. Ehkä tän keskustelun vois vetää pakettiin sanomalla, että suositellaan tätä kirjaa lämpimästi kaikille työelämässä oleville. 🙌

Laura: Ja niillekin jotka ei ole! Olisinpa mä lukenut tämän kirjan yliopistossa. Tai lukiossa. Ehkä vähän jo ala-asteellakin.

****

Aurora Airaskorpi: Riittävän hyvä
S&S, 2020
Sivuja 215
Kuvassa näkyvä kirja saatu kustantajalta.

18 thoughts on “Juttelimme Aurora Airaskorven Riittävän hyvästä WhatsAppissa ja päätimme näyttää keskustelumme kaikille: ”Olen huono milleniaali. Voiko siitäkin tuntea riittämättömyyttä?”

  1. Allekirjoitan omalta kohdaltani tuon ylimielisyyden suhteessa osaamattomuuteen, mutta ikä on tehnyt tehtävänsä ja nykyään uskallan sanoa ääneen, jos olen jossakin huono. Meillä on töissä keskusteltu parin tiimiläisen kanssa siitä, mikä panostus riittää. Toinen odottaa kaikilta 120% panosta, kun toinen haluaisi riittää joskus 80%:lla. Molemmat näkemykset pitää hyväksyä ja heidän pitää pystyä tulla toimeen keskenään. Jatkuva kehittämisen paine näkyy ihan selvästi, mutta sitäkin olemme töissä oppineet pilkkomaan tarpeeksi pieniin osiin ja tavoitteisiin. Kehittyminen voi olla jotain ihan pientäkin ja sen pitää riittää.

    Tykkää

    1. Onpa älyttömän upeaa, että tästä asiasta on oikeasti keskusteltu ja näitä erilaisia näkemyksiä on tuotu esiin. Musta tuntuu, että monilla työpaikoilla suuri ongelma on se, että toisten ihmisten ajatustapoja ja työskentelyn panoksia ei ymmärretä. Ja toisaalta ihmisen työpanos saattaa vaihdella myös elämänvaiheiden mukana. On vain hyväksyttävä se, että kaikki eivät ihan koko ajan voi antaa itsestään kaikkea. Ja toisaalta mun mielestä on muutenki vähän rankka ajatus, että työssään pitäisi antaa KAIKKENSA. Vaikka rakastan mun työtä ja pidän sitä tärkeänä, haluaisin ajatella, että mulle ykkösprioriteettina on kuitenkin perhe ja muut läheiset. Eli aina ei voi itse joustaa, vaan myös työn pitää joustaa.

      Tykkää

  2. Olipa hyvä keskustelu ja kiva idea julkaista se ihan sellaisenaan! Luulen, että toimittajan työ on luonteeltaankin sellaista, että siinä helposti on tuntosarvet pystyssä tilanteessa kuin tilanteessa, ja sitä voi olla vaikea kytkeä vapaa-ajalla pois päältä. Mulle käy aika usein niin jopa tiedostamatta, mutta raja menee siinä, etten ainakaan tee niiden asioiden eteen mitään vapaa-ajalla. Toisaalta on aika normaalia, jos mieleen vaan pulpahtelee välillä työasioita, kun aivotyössä / luovassa työssä sitä on aika vaikea välttää. Siinäkin pitää olla itselleen armollinen eikä soimia itseään turhaan. Joskus olen nimittäin stressannut jopa siitä, etten voi olla stressaamatta jotain työasiaa, eli tuplastressi. Mutta onhan se luonnollista, että hektisessä vaiheessa työasiat pyörii myös vapaa-ajalla enemmän mielessä kuin rauhallisemmassa vaiheessa.
    Viestintäala kun on aika kilpailtu, niin monet päätyy varmaan siksikin tekemään liikaa, että töitä olisi jatkossakin. Se on tietty ymmärrettävää, mutta voi vääristää sitä työkulttuuria. Mua – myös hieman joissain asioissa perfektionismiin taipuvaisena – on tsempannut jonkun fiksun lause ”Paras on hyvän pahin vihollinen.” Sillä mentaliteetilla tuli gradukin tehtyä ajallaan. Joku toinen sanoi hyvin, että ”riittää kun antaa töissä sata prossaa siitä, mitä sulla on juuri tänään annettavaa”, eli se voi vähän vaihdella. Aina ei ole itsestään parasta versiota annettavana (elämässä muutenkaan).

    Tykkää

    1. Oma ala vaikuttaa varmasti aivan järjettömän paljon tähän omaan ajatusmaailmaan. Mulla on tapana kirjoittaa vapaa-ajalla tulevia työideoita ylös nopeasti puhelimeen ja palata niihin sitten työajalla, mutta kyllähän mieli niiden asioiden parissa askartelee toimistoasioiden ulkopuolellakin. Ja nyt kun työpaikkani on kirjaimellisesti keittiössäni, on rajanveto vieläkin vaikeampaa. No, poikkeusoloissa kannattanee harjoittaa erityisesti lempeyttä ja ymmärtäväisyyttä itseään kohtaan. Tunnistan myös tuon tuplastressin, niiiiin ärsyttävää!

      Ennen vakkarisopparia mä tein aivan järjetömästi duunia, koska halusin näyttää että olen hyvä ja mahtava ja hyvä työntekijä. Olisi se varmasti mennyt vähemmälläkin perille, mutta kun ajat ovat niin tuuliset eikä tällä alalla tule liikaa vakkaripestejä vastaan, oli olo aika avuton. Hallaahan siinä tekee vain itselleen ja muille, mutta onneksi meillä töissä pomot ennemmin toppuuttelevat liian pitkiä työpäiviä kuin odottaisivat, että kaikki tekisivät koko ajan enemmän, isommin ja paremmin. Aina ei voi viipottaa täyttä vauhtia, vaan tilanteet vaihtelevat. Sen kun vaan muistaisi omallakin kohdalla tositilanteessa.

      Tykkää

  3. Oli kiva lukea tällaista keskustelua kirjasta.

    Itse mietin sitä, oppiiko ihminen ikinä, ettei kaikkeen tarvitse venyä. Täällä on ikävuosia jo aivan kauhea määrä, eikä suorittaja taida ikinä päästä tavoistaan. Nyt, kun itse olen talvilomalla, olen siitä huolimatta lukenut työsähköposteja, ja miettinyt, mitäköhän mikäkin viesti aiheuttaa jatkossa. Ei pitäisi lukea. Nyt pitäisi chillata edes tämä viikko. 🙂

    Tykkää

    1. Mä toivon, että tämän oppisi joskus, mutta en laittaisi asuntoani pantiksi siitä. Mutta on jo iso asia tunnistaa itsessään nämä piirteet, sittenhän niitä voi alkaa työstää.

      Mä olin viime viikolla talvilomalla ja poikkeuksellisesti katselin sähköpostia ja Teamsia lähes päivittäin, osallistuin etänä jopa pariin työpaikan infoon. Koronan takia asiat muuttuivat niin vauhdilla, etten millään osannut olla pimennossa kokonaista viikkoa.

      Tykkää

  4. Luulen, etten minä opi ikinä sanomaan tarpeeksi usein työelämässä ”ei”, vaikka olen nyt keski-ikäisenä siinä sentään parempi kuin kolmikymppisenä. En voi olla puolustamatta jatkuvaa oppimista ja osaamisen kehittämistä. Omalla alallani on välttämätöntä kehittää osaamistaan koko ajan, mutta se ei saa tarkoittaa, että kaikkien pitää osata kaikki uusi täydellisesti ja heti. Ja poisoppiminen on tärkeää paitsi ihmisille myös organisaatioille – ettei raahata mukana kaikkea sitä mitä ennen on tehty, vaan tehdään sitten niitä uusia asioita. Pitää myös priorisoida sekä organisaatiossa että itse. Ja juuri priorisoiminen on minusta usein todella vaikeaa.

    Tykkää

    1. Priorisointi on TODELLA vaikeaa. Mulla varmasti eniten hankaluuksia aiheuttaa juuri se, että saan vaivatta haalittua itselleni aivan liikaa kiinnostavia ja innostavia työjuttuja, joista on sitten todella vaikea alkaa karsia kun kaikki tuntuu niin kivalta jä tärkeältä. Paitsi kun kaikki deadlinet rymisevät päälle ja stressi iskee. Mutta onneksi tässä on aikaa opetella, eläkeikään on vielä jokunen tovi aikaa.

      Tykkää

  5. Kiinnostava keskustelu, joka ehkä kuitenkin summasi kirjan ”pointteja” niin kattavasti, etten tiedä, päädynkö koskaan lukemaan teosta. Tämä kai siksi, että minut on syrjäytetty työelämästä, enkä korkean koulutuksen ja kv. työkokemuksenkaan jälkeen kelpaa enää kuin 9 e tempputyöllistämisduuneihin. Mikään työelämää käsittelevä kirjallisuus ei pahemmin kiinnosta. Eikä varsinkaan itsensä kehittäminen.

    Palasin koulun penkillekin lukemaan sosiaalialaa amk:ssa eikä siellä oikeastaan tehty paljoa muuta kuin opeteltiin videoiden tekoa. Ihan kaiken sai kuitata tekemällä viihteellisiä videoita, ja näin lukemisessa vajavaisetkin saivat kurssinsa läpi. En varmaan ole ainoa, joka kokee, että valtavirtayhteiskunnan työelämä on tarkoitettu kuuliaisille pyrkyreille ja helppoheikeille. Ajatteleminen, reflektointi ja asioihin syvällinen paneutuminen ovat eilispäivän taitoja. Nyt en enää tiedä, haluanko edes työmaailmaan, en ainakaan yksityisiin yrityksiin. Ehkä julkisella sektorilla on vielä vähän toivoa.

    Tykkää

    1. Jos riittämättömyys millään elämän osa-alueella mietityttää, niin suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän kirjaan! Me nostimme lopulta keskusteluun vain muutaman kirjassa olleen pointin, ne jotka olivat meitä lähimpänä. Jollekin toiselle henkilölkle toiset asiat voivat olla puhuttelevampia.

      Työelämän muutos on myös minun mielestäni huolestuttavaa. Kun kaikkea pitäisi pystyä mittaamaan ja tehostamaan, jäävät nuo toella arvokkaat taidot valitettavasti jalkoihin. Mutta uskon, että niitäkin arvostetaan vielä monissa työpaikoissa! Niiden etsiminen vaan voi olla hieman tuskastuttavaa.

      Tykkää

  6. Minä olen vanhemmiten oppinut sekä sanomaan ei, että arvostamaan omaa tilaa ja aikaa töiden kustannuksella. Tosin on vaikea päästä tavoistaan ja kansainvälisessä organisaatiossa lipsuu helposti illoiksi puhelinpalavereihin. Onneksi on nuo lapset, jotka huomattavat herkästi, kun lähtee menemään liian lujaa -niin ja isännän huomauttaessa asiasta tiedän, että ollaan jo reippaasti yli kohtuuden rajojen.

    Nuoremmille yritän toimistolla aina ”opettaa”, että elämässä pitää ollaa vähintään kolme tukijalkaa niin kuin jakkarassa. Työn on vain yksi niistä. Jos se saa liikaa painoarvoa, tasapaino häviää ja jakkara keikkuu. Jos laittaa liikaa painoa jalalle, joka sitten jostain syystä katkeaa… no, lopputulos lienee aika selvä.

    Tykkää

    1. Tuo jakkaravertaus on muuten todella hyvä! Täytyykin ottaa se oikein kunnolla nyt mieleen, kun työt tehdään kotona ja kaikki järjestetty harrastustoiminta on tauolla. Huomaan totisesti varaavani aivan liikaa painoa yhdelle jakkarani jaloista ja se alkaa jo vähän painaa.

      Mä olen ottanut valtavia askelia viime vuosina tässä oman ajan ja töiden suhteuttamisessa, mutta paljon on vielä opeteltavaa. Enkä varmasti koskaan pääse pahoista tavoista eroon.

      Tykkää

  7. Kiinnostava, kirja, aihe ja keskustelu. Luulen, että oma kompastuskiveni työssä on se, että ajattelen itse osaavani ja tekeväni kuitenkin paremmin/tehokkaammin/nopeammin kuin joku toinen tekisi. Eli sama tehdä itse, just nyt.
    Siinä mielessä että koronan aiheuttama täysstoppi on tosi hyvä. Juuri nyt en itse osaa, enkä voi tehdä juuri mitään muuta kuin pitää oman ja perheen pään kasassa ja kuluttaa aikaa.

    Tykkää

    1. Mulla on vähän samaa ajattelua oman osaamiseni ja työtapojeni suhteen. Yritän kovasti päästä siitä eroon, koska se on pahimmillaan todella ärsyttävä ja kuluttava tapa kaikkien kannalta. Mutta kun välillä huomaa, että jokin asia kaipaa fiksausta, niin tuntuu että se on helpompi korjata itse kuin neuvoa toista tuhatta kertaa tekemään jokin asia sovitulla tavalla. Tästä kun vielä oppisi pois.

      Mulle korona on puolestaan aiheuttanut päinvastaista, kun työt tulivat kotiin ja valloittivat ruokapöydän. Päivät venyvät, taukoja ei tule pidettyä ja vapaa-aika ei tunnu omalta. Tähän asiaan aion nyt tällä viikolla kiinnittää todella paljon huomiota!

      Tykkää

  8. Tosi kiva ja kiinnostava postaus! Luulen, että tämä olisi ollut nuoremmalle minälleni hyvinkin pysäyttävää luettavaa. Kun katselen omaa työhistoriaani taaksepäin, on helppo nähdä, että olen usein ollut vähän liiankin innokas tekemään hirmuisesti hommia että jotain saataisiin valmiiksi (deadlineja kun riittää…) ja työn tuotoksia kohtaan olen ollut liian kriittinen. No, kantapään kautta on tullut oppia ja riittävän hyvä -asennettakin olen mielestäni omaksunut. Nyt pitää vain koettaa olla vaipumatta kyynisyyteen. 🙂 Aion varmaankin silti etsiä tämän kirjan käsiini, kunhan kirjastot joskus avaavat jälleen ovensa. Työelämää on välillä hyvä pysähtyä pohtimaan, ettei vaan paahda eteenpäin niin kuin aina ennenkin.

    Tykkää

    1. Tämä tuntuu olevan todella yleinen ongelma. Ja sellainen asia, johon herää vasta vähän jälkikäteen tehtyään jo aivan liikaa ja ajauduttuaan ylisuorittamisen kierteeseen. Onneksi asioista voi oppia pois, ja tämä kirja todella ravitseli pohdiskelemaan jälleen kerran omia toimintamalleja. Voin ehdottomasti suositella tätä kirjaa, sillä siinä oli todella monia näkökulmia, joista varmasti on apua hyvin erilaisissa tilanteissa

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Kaisa V Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s