Luin Roald Dahlin Matildan vuosien tauon jälkeen ja nyt minulla olisi siitä pari kyseenalaista mielipidettä

Viikon mittainen Reading Rush -lukutempaus on kohta puolivälissä, ja olen saanut ensimmäisen seitsemästä kirjasta luettua. Lukulistani kärkipaikalle kiilasi Roald Dahlin Matilda, jonka olen lukenut viimeksi joskus lapsena. Kirjan uudelleenlukukierroksella myös tarinan elokuvaversio palautui elävästi mieleeni (apua sitä suklaakakkukohtausta!).

Suurimmalle osalle Matildan tarina lienee tuttu. Matildan isä on ahne ja kiero autokauppias, jonka takatasku on täynnä jippoja, joiden avulla romutuskuntoisen auton saa näyttämään uudelta ainakin hetkeksi. Matildan äiti sen sijaan on huomattavasti kiinnostuneempi bingosta kuin tyttärestään. Perheessä ei kirjojen lukemista suvaita, vaan iltaisin kotia hallitsee kovaan ääneen pauhaava televisio. Onneksi Matilda on huippuälykäs lapsi, joka opettaa itsensä lukemaan. Kirjastossa hän lukee ensin läpi lastenosaston ja siirtyy sitten aikuistenkirjojen pariin. Kirjojen maailma ei kuitenkaan imaise Matildaa täysin mukaansa, vaan hän joutuu vanhempiensa ilkeyden jalkoihin. Matilda punoo siis suunnitelman. Hän alkaa salaa kostaa vanhempiensa ilkeät teot. Samaa näppärää tekniikkaa hän päättää käyttää koulunsa hirmuvaltiasmaiseen rehtoriin.

Muistan, että lapsena Matilda ei ollut minulle mitenkään erityisen tärkeä kirja, mikä näin jälkikäteen ajateltuna on vähän omituista. Kolmas nimeni on Matilda, ja olen lapsesta asti palvonut kirjoja sekä oikeudenmukaisuutta, joten luulisi tämän kirjan olevan kuin minulle tehty. Tällä uudelleenlukukierroksella rakastuin älykkääseen Matildaan aivan uudella tavalla, ja annoinkin kirjalle kunnioitettavat 4,5 tähteä. Ai miksi pudotin täydestä tähtirivistöstä puolikkaan tähden pois? Siitä kertoakseni minun on puhuttava kirjan loppuratkaisusta. Jos siis et halua kuulla siitä mitään, kannattaa siirtyä lukemaan nyt jotain muuta.

Muistan lapsena pitäneeni enemmän elokuvaversion lopusta, jossa Matilda sai pitää supervoimansa, jonka avulla hän pystyi liikuttelemaan tavaroita. Ajatus oli kiehtova, ja yritin jopa itse saada esineitä liikkumaan pelkällä ajatuksen voimalla. Kirjassahan käy niin, että kun Matilda on saanut karkotettua ilkeän rehtorin ja hänet siirretään taitotasoaan vastaavalle luokalle, hänen kykynsä katoaa. Se tuntuu jotenkin surulliselta, etenkin alakouluikäisestä. Vaikka rakastin lapsena tuota Matildan omituista taitoa, minun on nyt silti sanottava seuraava asia: Matildan supervoima on juonen kannalta täysin turha ja sen olisi aivan mainiosti voinut jättää kokonaan pois.

Ihmettelin, miksi Matildan kyvyistä ei puhuttu mitään kirjan ensimmäisissä luvuissa. Itse asiassa 240-sivuisessa kirjassa Matilda havaitsee voimansa vasta sivun 160 tienoilla. Aika myöhään, etten sanoisi. Supervoimaa käytetään vain ja ainoastaan rehtorin säikäyttämiseen. Sen syntymekanismi selitetään haparoiden, samoin sen katoaminen. Aika hataraa kerrontaa.

Ehkä Dahl halusi kirjaan mukaan jotain maagista, mutta minusta näin aikuisena olisi ollut paljon kiinnostavampaa nähdä millaisella oveluudella aivan tavallinen Matilda olisi näpäyttänyt rehtoria. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että Matilda olisi havainnut erikoislaatuisen kykynsä jo paljon aiemmin. Näin lukijalla olisi ollut mahdollisuus tutustua paremmin tähän taitoon, eikä se olisi tuntunut puolihuolimattomasti kokoon heitetyltä juonikikkailulta. Laura 10v olisi aivan kauhuissaan tämän kuullessaan, mutta nyt taitaa olla aika tällaiselle vähän epäsuositummalle mielipiteelle.

Kaikesta huolimatta Matilda todellakin lunasti paikkansa sydämessäni, ja aion varmasti jossain vaiheessa hankkia kirjan myös kotikirjastooni. Quentin Blaken kuvituksetkin ovat niin herttaisia, että sielussa soi! Tällä viikolla lukulistallani on vielä Iso kiltti jätti, joten Dahl-tunnelmissa jatketaan.