Seili ei kyllästytä koskaan! – Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

”Ehkä se oli ainoa hetki vuodesta, jolloin saattoi tapahtua se, mitä sitten tapahtui. Ehkä vain silloin auringonsäteet lankesivat juuri sellaisesta kulmasta, että ne työnsivät kallionhalkeamaa pitkin hajavaloa erään onkalon perälle asti. Mutta tänä vuonna, jolle oli annettu ajanlaskussa numero 2010, joku oli näkemässä.”

Hospitaali ja 663 leprapotilasta. Hourujenhuone ja 192 mielisairaalan potilasta. Tutkimusta, turismia. Sairauksien ja eristyksen värittämä historia tekee Seilin saaresta tarinoiden syntypaikan. Surulliset ihmiskohtalot ja kallioihin lyövä meri saavat ihmiset nousemaan laivaan, joka saattaa matkaajat tuolle pienelle saarelle. Vuosisatojen saatossa kalliot, kasvit ja kiviseinät ovat kätkeneet lukemattomia salaisuuksia, kuiskauksia menneistä. Joskus, mutta vain joskus, joku on kuulemassa nämä huokaukset kaukaa vuosien takaa. Niin kuin esimerkiksi kesällä 2010, kun eräs Seilin saaren kallio-onkalo paljasti sisäänsä kätketyt kirjelappuset.

Susan Heikkisen kirja Pullopostia Seinin saarelta rakentuu voimakkaalle halulle selvittää noiden kirjelappusten taakse kätkeytyvä tarina. Pian Heikkiselle selviää, että paperilappuset jemmasi pulloihin Saima Rahkonen (1903–1959), Seilin sairaalan potilas numero 43.

Vaikka kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys selviää ilmeisesti varsin nopeasti, on mielisairaalan potilaan elämänvaiheiden kurominen yhteen huomattavasti suurempi urakka. Arkistojen kätköistä löytyy mainintoja ja lausuntoja, osa ristiriidassa toistensa kanssa. Virallisten papereiden kirjaukset ovat kuitenkin ainoa asia, mikä pienten kirjelappusten lisäksi on jäljellä Saima Rahkosesta.

Heikkinen värittää tarinaa muista kirjallisista lähteistä onkimillaan tiedoilla. Hän on selannut aikakauden lehtiä tietääkseen mikä kaupungilla on kulloinkin puhuttanut. Hän tekee valistuneita arvauksia, mutta muistaa aina tarvittaessa painottaa seikkojen epäluotettavuutta. Koska potilaasta numero 43 on lopulta jäljellä varsin vähän tietoa, on kirjan sisältöä jouduttu lihottamaan hienoisilla kiertoreiteillä. Tavallaan se on kiinnostavaa – miljöön kuvauksen ansiosta lukijalle avautuu yhtä ihmistä laajempi kuva ajan tavoista, oloista ja ajatuksista. Etenkin kirjan alussa Heikkisen varsin rönsyilevän runollinen kieli kuitenkin jopa hieman sekoittaa ja uuvuttaa lukijaa. Ehkä pientä karsimista olisi voinut harjoittaa, etenkin kun lukija varmasti palaa halusta oppia nimenomaan salaperäisen potilaan tarinan.

Pullopostia Seilin saarelta täydentää oivallisesti kirjavalikoimaa, jota tuo saari on inspiroinut. Pienistä kirjelappusista kasvanut teos on toisaalta toiveikas, mutta myös äärimmäisen haikea. Halusiko Saima Rahkonen jättää itsestään jäljen maailmaan piilottamalla käsin kirjoittamiaan viestejä onkaloon? Olisiko hän onnellinen, jos saisi tietää, että onnekas sattuma on kiskonut hänet unhoituksista kirjan sivuille asti? Kirjan äärellä ei voi myöskään olla ajattelematta omaa kohtaloaan. Kun minun läheisiäni ei enää ole, millaisena minut muistetaan? Ovatko jäljellä enää vain viralliset rekisterit ja millaisen kuvan elämästäni niiden kautta saa? Ei ainakaan kovin eheää. Jos joku lähtisi vuosikymmenten päästä selvittämään minun tarinaani, oppisiko hän tuntemaan vain yhteiskunnan tärkeäksi määrittämät päivämäärät, diagnoosit ja osoitteet, vai olisiko jossain säilynyt palasia unelmistani, peloistani, intohimoistani ja arkisista onnistumisistani?

”Saiman äiti, sisko ja veljet veivät tiedon hänestä mukanaan hautaan. Hänen sukunsa nykypolvet eivät kertomansa mukaan ole tienneet, että tällainen täti ja isotäti on ollut olemassakaan. Hänestä vaikeni myös ympäristö. Minkäänlaista muistitietoa ei hänen viimeinen työnantajansakaan välittänyt jälkeläisilleen siitä surkeasta tapauksesta, kun yksi suvun kotitalon piioista löi toista kirveellä kyökissä. Hän ei kadonnut, hänet kadotettiin, kuten monet kaltaisensa.”