Teatterissa: Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Mikä yhdistää Valion vaniljajäätelötuutteja ja katkeraa sisarustaistelua? No tietysti Kirka. Vuosi oli muistaakseni 2002, ja Kirka esiintyi Turengissa Valion järjestämässä juhlassa, jossa yleisö sai syödä niin paljon Pingviini-tuutteja kuin pystyi. Keikasta en muista juuri mitään. Ehkä se johtuu siitä, että aihe oli vähän arka, Kirka oli siskoni suosikki Mestarit Areenalla –nelikosta, kun taas itse kannatin Hectoria. Näin vuosia myöhemmin voinen todeta, että Turengissa nautin jäätelön lisäksi myös musiikista.

kirka31

Helsingin Kaupunginteatteri tituleeraa Kirkaa Suomen ensimmäiseksi rock-tähdeksi. Tämän tittelin ja mitä mainioimman musiikin vuoksi on vähintään kohtuullista, että rockin suurmies sai oman musikaalinsa näin kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen. Peacock-teatterissa esitettävä musikaali keskittyy Kirkan (Kalle Lindroth) suosion kasvamisesta poikavuosien epävarmuudesta aina 1980-luvulle asti unohtamatta vuosia ankaran isän johtamassa lapsuudenkodissa. Perhe onkin musikaalissa tärkeässä osassa. Tiukkaa, mutta rakastavaa isää näyttelevä Kari Mattila sekä Muska-siskoa esittävä Raili Raitala tekevät jopa mahdollisesti näytelmän parhaat roolisuoritukset. Muskassa on totta vie oikeaa asennetta!

Näytelmä alkaa turhan voimattomasti kappaleella Tie huomiseen, mutta onneksi jo pian saadaan kunnon rock-asennetta lavalle. Näytelmässä on uskallettu rohkeasti rikkoa neljättä seinää, välillä olo on kuin oikeassa konsertissa, kun näyttelijät ryhmittyvät lavan eteen fanittamaan idoliaan. Välillä tekisi itsekin mieli laulaa mukana, mutta sehän nyt ei sovi, kun kyseessä ei ole sing-along. Pienestä hajanaisuudestaan huolimatta tarina rullaa eteenpäin, ja Kirkan elämä kuvataan sitä liikaa silottelematta. Koreografiat on viilattu huolellisesti ja ajan kuluminen havainnollistetaan luontevasti puvustuksessa.

kirka27

Kirka – Surun pyyhit silmistäni sisältää myös valehtelematta väkevimmän koskaan näkemäni kohtauksen. Kirkan Sammy-veli (Sami Hokkanen) villitsee yleisön mukaansa Daa-Da Daa-Da –kappaleella Syksyn sävelessä. Se, miten voimakkaasti tunnelma vaihtuu riehakkaasta lamaannuttavan surulliseen, on mahdotonta kuvailla. Alleviivaamatta – kuin todeten – kohtaus näyttää elämän raadollisuuden ja epäreiluuden. Yhden tanssijan koreografia, irtonainen autonrengas ja taustalla jatkuva Sammyn riemuisa laulu luovat äärimmäisen koskettavan kohtauksen. (Sivuhuomiona kuitenkin todettakoon, että on julmaa sijoittaa tällaisia kyynelkanavien avaajia edeltämään väliaikaa.)

Mari Koppinen kehui Helsingin Sanomissa julkaistussa kritiikissä Sopotin laulufestivaaleja kuvaavan kohtauksen mahdollisesti Suomen musikaalihistorian hauskimmaksi. Samaan arvioon voivat varmasti liittyä takanani istuneet leidit, jotka olivat tikahtua nauruun. Minua huvitti kohtauksen jousiorkesteri, jossa rekvisiittaviuluja soitettiin miten sattuu. Oikeita soittimia leuan allaan joskus pitäneet erottuivat kyllä selvästi rivistöstä. Pian ymmärsin, että koko muu yleisö ei nauranutkaan sinne tänne sohiville jousille, vaan villisti musiikkiin eläytyneelle kapellimestarille. Kohtaus jatkui mielestäni liian kauan. Vaikka kapellimestari liikkuikin vaivattomasti, en minä päässyt toisten hauskanpitoon mukaan. Ehkä tästä voi syyttää nuorta ikääni; jos olisin nähnyt Sopotin tapahtumien alkuperäisen version ennen musikaalia, olisi kohtaus varmasti kirvoittanut heleämmät naurut. Veikkaan muutaman muunkin kulttuurisen viittauksen menneen ysärin lapselta ohi, mutta ei minulle sentään tarvinnut Sammyn kohtaloa selittää yksityiskohtaisesti kesken näytöksen, kuten eräälle teinille. Selontekoa tehneeltä aikuiselta olisi voinut toivoa hieman tilannetajua. Vaikka paikka paikoin yritykset yleisön naurattamisesta saivat jo kiusaannuttavia piirteitä, on huumorin vaikeassa lajissa onnistuttu esimerkiksi Remu Aaltosen (Petrus Kähkönen) asenteessa ja puhetyylissä.

Minulta puuttuvat toki omakohtaiset kokemukset Kirkan uran eri vaiheista, mutta tämä musikaali sopii varmasti niillekin, joille Kirka on vain etäisesti tuttu nimi. Kalle Lindrothin ääni taipuu vaikeimpiinkin rääkäisyihin ja hennoimpiin falsetteihin, juuri oikea kirkasoundikin löytyy aika ajoin. Hetkittäin jopa kakkosrivin armottomasta läheisyydestä voi kuvitella, että areenalla seisoo mestari itse. Myös Sami Hokkanen ja Raili Raitala muistuttavat ällistyttävän paljon esikuviaan.

Kirka-musikaali kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, menestyksestä ja perheen tärkeydestä vaikeina hetkinä. Kaikkien näyttelijöiden yhtyessä Surun pyyhit silmistäni –kappaleeseen välittyvät lavalta aidot tunteet. Onneksi tämä kappale levytettiin! Onneksi saimme Kirkan! Ja onneksi tämä musikaali toteutettiin!

allekirjoituslaura

★★★★
Kirka – Surun pyyhit silmistäni
Helsingin Kaupunginteatteri
Ohjaus: Kari Rentola
Käsikirjoitus: Matti Laine
Kapellimestari: Risto Kupiainen
Rooleissa: Muun muassa Kalle Lindroth, Sami Hokkanen, Raili Raitala, Kari Mattila, Emilia Nyman, Jon-Jon Geitel, Petrus Kähkönen.
Esityksiä 22.4. asti.

Kuvat © Tapio Vanhatalo / Helsingin Kaupunginteatteri

Advertisements

One thought on “Teatterissa: Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s