Teatterissa: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

On valtavan kiinnostavaa, millaisen maailman lukemamme kirjat mieliimme piirtävät. Varmasti moni pystyy kuvittelemaan eteensä suosikkikirjansa tapahtumapaikkansa tai päähenkilöiden tarkat kasvonpiirteet. Tämän vuoksi kirjan siirtäminen valkokankaalle, televisioruudulle tai teatterin näyttämölle on aina pieni riski – koskaan ei työryhmä pysty loihtimaan fyysiseen maailmaan täysin mielikuvituksen luomaa miljöötä ja henkilöitä. Joskus tässä onnistutaan silti riittävän hyvin.

Rakastan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja. Ensimmäiset kaksi osaa kuin keväällä 2014 ollessani vaihdossa Maltalla. Voi pojat, kuinka altaan reunalla makoillessa alkoikaan tehdä mieli jauhelihakastiketta, sitä ruskeaa tietysti. Vuonna 2014 julkaistu elokuva oli myös viihdyttävä, mutta Antti Litjan versio kärttyisestä vanhasta miehestä ei aivan vastannut omia kuvitelmiani, joissa Mielensäpahoittaja näyttää hieman karvalakkipäiseltä Kyröltä itseltään. Myöskään Vesa Vierikon Kansallisteatteriin luoma tulkinta ei natsannut mielikuviini täysin. Kaikesta huolimatta molemmat miehet ovat onnistuneet roolityössään niin hyvin, ettei pieni ennakko-oletusten särkeminen ole pilannut elokuva- tai teatterinautintoa.

29357811830_6106a80cc2_o

Menneisyyteen kaipaava ja kaikkeen uuteen epäilyksellä suhtautuva Mielensäpahoittaja on mainio hahmo, johon voi samaistua valtavasti ikäerosta huolimatta. Sarjan viimeiseen kirjaan – Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja – perustuva samanniminen näytelmä tuo vanhan ukon kaikista perustavanlaatuisimpien kysymysten ääreen. Emäntä on hoitokodissa oman muistamattomuutensa vankina ja kotona on hieman yksinäistä. Kuolemakin lähestyy vääjäämättä päivä päivältä. Pitää siis tehdä arkut valmiiksi. Emännälle hienompi, itselle riittää vähän karkeampi versio. Testamenttikin täytyy toki kirjoittaa, harmi vaan että tasan kerran vuosikymmeniä sitten käytetystä kynästä on kehdannutkin loppua muste. Pitää siis lähteä ostoksille, vaikka oma poika käyttäytyy kummallisesti. Vaimonsa kanssa ovat vähän riidelleet. Edellisiin osiin verrattuna Mielensäpahoittajassa on hieman enemmän sovittelevuutta ja vähemmän jääräpäisyyttä. Uusiin maailmoihin sukeltaminen onnistuu myös vanhalta kiukkupussilta, kunhan se tapahtuu hänen omien ehtojensa mukaisesti.

Mielensäpahoittajan pohdinnat kuolemasta ovat toteavia, eivät pelokkaita tai muiden tunteiden sävyttämiä. Kun kaikki muutkin asiat tässä elämässä on hoidettu kunnialla, niin hoidetaan nyt tämäkin. Näytelmässä on kuitenkin mukana lämpöä ja haikeutta sekä roppakaupalla huumoria. Kyrön kirjoissa herskyvintä on hyvin kuiva, jääräpäisyyteen perustuva hupailu. Aivan täysin tuota ulottuvuutta ei ole saatu Kansallisteatterin lavalle siirrettyä. Näytelmän alussa istuin hämmentyneenä näyttämölle tuijottaen. Esitys ei tuntunut lähtevän kunnolla käyntiin, ja alkukankeus kuivatti kasaan monet sanailut, joille olin kirjaa lukiessani nauranut ääneen. Onneksi Vierikko kumppaneineen pääsi hiljalleen parempaan vauhtiin, eikä yleisön naururemakoilta voitu välttyä.

Mielensäpahoittajaa varten loihdittu lavastus (Kati Lukka) on yksinkertaisuudessaan kaunis. Rosoinen lautaseinä, jota vasten heijastetaan vanhoja kuvia, loihtii estradille miljöön kuin miljöön. Korokkeelle urkunsa kanssa kivunnut Samuli Laiho luo soitollaan mielensäpahoittajamaista tunnelmaa samalla kun häntä tarvittaessa siirrellään pitkin näyttämöä. Katosta roikkuvat lamput tuikkivat kauniisti kuin tulikärpäset Disneyn Robin Hoodissa. Seiniin nojaavat laudat, jotka Mielensäpahoittaja on huolella valmistanut arkkuja varten, toimivat siltana menneisyyden ja nykyisyyden sekä ihmisten välillä. Yksinkertainen on kaunista, sen vuoksi lavalle ryskäneen hirven olisi ehkä voinut jättää suosiolla varastoon odottamaan jotain toista näytelmää.

Käsikirjoituksessa ei sorruta liikaa toistamaan Mielensäpahoittajan tunnuslausetta, mutta alkoholinhuuruinen kohtaus ylittää mielessäni juuri ja juuri tyylikkyyden rajan. Osa yleisöstä piti äänistä päätellen sammaltavaa ja sinne tänne huojuvaa Vierikkoa ilmeisen hauskana, minusta kohtaus meni ylinäyttelemisen ja liian sönkötyksen puolelle. Kiitosta sen sijaan on annettava mustiin pukeutuneille avustajille, jotka liikuttelevat lavasteita ja rekvisiittaa ympäri lavaa muistuttaen toisinaan surevaa saattoväkeä.

Kansallisteatterin Mielensäpahoittaja on lämmin ja hauska, kunhan pääsee ensin kunnolla vauhtiin. Kevään viimeinen näytös oli loppuunmyyty, ja paikalla oli ihastuttavan paljon myös nuoria. Tosin siinä kohtaa en ollut kovin ihastunut, kun kännykät loistivat pimeydessä ja kaksi ensimmäistä riviä poistui näyttävästi ennen kuin näyttelijät ehtivät edes kumartaa. Sellaisia ne lättähatut ovat. Ainakin ei-sivistyneet lättähatut.

allekirjoituslaura

★★★
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus ja dramatisointi: Mika Myllyaho
Musiikki: Samuli Laiho
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Rooleissa: Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko.
Esitykset jatkuvat elokuussa.

Kuvat © Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s