Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Olen pulassa. Käyn tällä hetkellä Helsingin rautatieaseman viereisessä Kirjasto 10:ssä vähintään kerran viikossa erinäisten blogi-, työ- ja opiskelutarpeiden takia. Sisäänkäynnin luona on kirjaston bestseller-hylly, johon noukitaan tarjolle uusimmat ja kiinnostavimmat kirjat. Teoksia ei voi varata eikä uusia, ja niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Ja joka kerta minä onnistun kaappaamaan sieltä mukaani kirjan, joka täytyy sitten kauhealla tohinalla lukea juuri pari päivää ennen palautusta. Eikä edes aloiteta varaamieni kirjojen jonosta, joka on uhkaavasti alkanut kasvaa. Lapsuuteni Hämeenlinnassa kirjojen varaaminen oli maksullista, joten vähäropoisen oli tyydyttävä siihen mitä hyllyssä sattui kulloinkin olemaan. Nyt kun varaaminen on ilmaista, no, olen hieman innostunut. Mutta siitä joskus toiste lisää.

Yhden lapsen kansa (1)

Mari Mannisen Tieto-Finlandian viime vuonna voittanut teos Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret päätyi reppuuni taannoin juuri bestseller-hyllystä. Toimittajana työskentelevän Mannisen kirja sai viime vuonna runsaasti huomiota luonnollisesti voittonsa takia, mutta myös kiinnostavan aiheensa ansiosta. Ja koska Manninen kirjoittaa Helsingin Sanomille Kiina-aiheisia artikkeleita, oli kirjailija teoksineen ahkerasti esillä valtakunnan ykkössanomalehden sivuillakin.

Vuosina 1980–2015 Kiinassa toteutettu yhden lapsen politiikka on näkynyt länsimaisessa uutisoinnissa vuosikymmenten aikana monin tavoin, mutta Mannisen kirja onnistuu silti kuvaamaan politiikan vaikutuksia tavallisiin ihmisiin tuoreella tavalla. Rouva Wang kapinoi synnyttämällä seitsemän lasta, joiden on mahdotonta opiskella, päästä kunnon töihin, mennä naimisiin tai edes matkustaa junalla. Herra Zhou osti pojalleen vaimon Vietnamista, sillä lähitienoilla on liian vähän naimaikäisiä naisia. Rouva Dongin työtä on tarkkailla naapureidensa raskauksia ja kuukautisia, kun taas herra Lin vaimo joutui tekemään abortin perheen tulevaisuuden turvaamiseksi.

Yhden lapsen politiikka on johtanut Kiinassa väestöpyramidin vääristymisen, mutta ennen kaikkea se on aiheuttanut mielettömän määrän tuskaa ja surua aivan tavallisille ihmisille. Naisia on pakotettu abortteihin, ihmisiä on steriloitu ja lukemattomat paperittomat lapset ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta politiikalla on ollut positiivisiakin seurauksia joillekin kiinalaisille. Monille ainokaisille tytöille se on luonut mahdollisuuden korkeaan koulutukseen, kun perheen rahoja ei ole keskitetty poikalapsen uran edistämiseen. Samalla nuoret ainokaiset tuntevat toki valtavia paineita, kun tulevaisuudessa koko vanhenevan suvun elättäminen on omasta menestyksestä kiinni.

Mannisen vankan taustan journalistina näkee jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Teksti on huoliteltua ja vahvasti taustoitettua, eikä Manninen sorru kuivakkaiden faktojen luettelemiseen vaan tuo mukaan myös paljon inhimillistä tunnetta. Myös hänen oma asemansa kiinalaisessa yhteiskunnassa tehdään aika ajoin selväksi tekstissä. Yhden lapsen politiikan kaltaista ilmiötä onkin hyvä käsitellä yksittäisten ihmisten kokemuksista käsin, pelkkä yhteiskunnallinen tarkastelu kun jättäisi järjestelmän raastavimman puolen kokonaan piiloon. Manninen tuo esille myös hyvin ne seikat, joiden todenmukaisuutta ei pysty varmistamaan.

Tietokirjaksi Yhden lapsen kansa on helppo ja nopea luettava, vaikka sen aihe onkin suunnattoman raskas. Uskon suurimman osan lukijoista kahlaavan teoksen alusta loppuun aivan kuten minäkin, joten jatkuva viittailu lukujen välillä alkoi paikoitellen uuvuttaa ja ärsyttää. Pientä toisteisuutta oli myös, sillä kaupunkien ja maaseudun eroja kerrataan useammassakin luvussa. Helsingin Sanomien lukijana olin hieman ärsyyntynyt siitä, että ensimmäisenä tarinansa kertova seitsenlapsinen perhe oli tuttu jo taannoisesta sanomalehtiartikkelista. Manninen kirjoittaakin aivan kirjansa viimeisillä sivuilla, että neljä tarinoista on julkaistu aiemmin juuri lehtiartikkeleina. Tämä tieto olisi ollut mukava kuulla heti aluksi tai kirjan ensimmäiseksi nostoksi olisi voitu valita jokin uusi kertomus. Minä jo ainakin hetken pelkäsin, että koko kirja olisi kertausta aiempien vuosien Helsingin Sanomista. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut.

Ei ole mikään ihme, että Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian viime vuonna. Tällaisia tietokirjoja sitä totisesti nostaisi enemmänkin lukupinoihinsa!

allekirjoituslaura

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
Sivuja 205
Luettavaksi kirjastosta
★★★★½

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s