VIDEO: Koukuttava mobiilipeli kaikille Harry Potterin ystäville

En ole suuri tietokone- tai mobiilipelien ystävä, mutta tiettyihin höpsötyksiin lähden mukaan. Olen esimerkiksi yhdessä vaiheessa ollut totaalisen koukuttunut lapsille suunnattuihin peleihin, joissa rakennetaan Ice Age- ja Smurffi-kyliä. Sellainen sopivan aivoton näpyttely tuntuu istuvan hyvin omiin pelimieltymyksiini, olenhan aikoinaan pelannut myös paljon The Sims -peliä.

Uusin koukutuksen kohteeni on velhomaailmaan sijoittuva Hogwarts Mystery. Vihdoinkin pääsin opiskelijaksi Tylypahkaan! Tapahtumat sijoittuvat aikaan pari vuotta ennen Harry Potterin saapumista kouluun, joten pelissä esiintyy runsas joukko Potter-kirjoista tuttuja hahmoja.

Tämä peli on todella yksinkertainen, joiltain osin piinallisen puutteellinen ja keskeneräinen, mutta silti hämmentävän koukuttava. Ja tarjoaapa se oppitunnin myös velhomaailman englanninkieliseen sanastoon, joka minulla perustuu vain elokuviin, sillä olen potterini lukenut suomeksi.

Oletko sinä onnistunut koukuttumaan johonkin jopa hölmöltä tuntuvaan peliin?

allekirjoituslaura

Ida & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa

”Olennaista ei ole se, mitä osaa, vaan se, mitä voi vielä oppia.” –Minna Palmroth

Sehän on selvää, että jokainen nainen on joskus ollut pieni lapsi. Jopa ne kaikkein viisaimmilta ja vaikutusvaltaisimmiltakin vaikuttavat aikuiset ovat kerran katselleet maailmaa huomattavasti matalammalta ja mitä todennäköisimmin aina leikkiin valmiina. Tästä seikasta muistuttaa siskosten Ida ja Riikka Salmisen yhteisteos Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Kirja kuuluu samaan tosisatujen aaltoon, joka on vyörynyt Suomen yli kuluneen vuoden aikana, mutta tässä kirjassa uskalletaan hitusen verran poiketa Francesca Cavallon ja Elena Favillin luomasta kaavasta.

Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa (2)

Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa on ensinnäkin laajentanut tarinoiden mittaa neljälle sivulle. Fonttikoko ja itse sivutkin ovat sen verran pienemmät kuin verrokeissa, että tekstimäärä ei ole sentään nelinkertaistunut, mutta joka tapauksissa tarinoihin on saatu mukaan enemmän yksityiskohtia ja sävyjä. Ne tuntuvat oikeilta saduilta liian lyhyeen tilaan puristettujen tiivistelmien sijaan. Riikka Salmisen kuvituksissa on vanhanaikaista herkkyyttä, joka tuo etäisesti mieleen Rudolf Koivun satukuvitukset. Salminen ei ole kuitenkaan pelännyt kirkkaitakaan värejä. Jokainen tarina alkaa sivun kokoisella kuvalla kustakin henkilöstä lapsena ja tarinan viimeiselle sivulle on lisätty vielä potretti aikuiseksi kasvaneesta naisesta pienen faktalaatikon kera. Paljon tietoa ja useita näkökulmia tiiviisti – tästä minä pidän.

Kirjan tytöt ja naiset esitellään kirjassa aikajärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Tämä on itse asiassa ehkä jopa toimivampi menetelmä kuin aakkosjärjestys, sillä yksittäisten naisten tarinoiden lisäksi tämä kirja muodostaa pidempiä kaaria Suomen historiaan ja tasa-arvon kehittymiseen. Kirjan loppuun on koottu myös tiivis aikajana sekä kirjan kinkkisimpiä sanoja avaava sanasto.

Aika pitkältihän kaikissa suomalaisissa tosisatukirjoissa esiintyvät samat henkilöt, mutta kirja tarjoaa myös uusia tuttavuuksia. Ida Salmisen kirjoitustapa on myös niin eläväinen ja mukaansatempaava, että jo tutun tarinan lukee mieluusti uudelleen. Otetaanpa esimerkki. Mielestäni yksi herttaisimmista naimisiinmenon kuvauksista löytyy Aino Aallon tarinasta: ”Heillä oli niin mukavaa yhdessä, että he menivät myös naimisiin.” Kuulostaa aivan täydelliseltä pohjalta pitkälle avioliitolle. Vaikka näitä tosisatuja on tullut viime aikoina luettua paljon, en voi silti edelleenkään olla ihmettelemättä ylivalta-asemansa puolesta pelkäävien ihmisten puusilmäisyyttä. Esimerkiksi Agnes Sjöberg joutui todella taistelemaan päästäkseen opiskelemaan yliopistossa eläinlääkäriksi. ”Jos yksi nainen pääsee tänne, pian täällä ovat kaikki muutkin! Meille ei enää jää töitä”, pohdiskelivat yliopistossa opiskelevat miehet. Huh huh.

Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa (4)

Kirjan johdannossa silmään särähti eräs kohta: ”Sekä kirjat että matkat ovat avanneet uusia ajatuksia ja avartaneet näkökulmia. Jos siis aiot muuttaa maailmaa, tartu kirjaan ja matkusta!” Uskoni kirjojen hyvää tekeviin voimiin on toki rajaton, mutta tässä maailman tilanteessa matkustamiseen kehottaminen ja sen yhdistäminen maailman muuttamiseen tuntuu vähän hassulta. Suomessa kun tuo matkailu ulkomaille (ja välillä kotimaankin sisällä) tapahtuu yleensä lentokoneella, ja lentomatkustamisen ympäristöhaitoista olemme varmasti kuulleet ahdistukseen asti. Matkustaessa oppii toki paljon niin vieraista kulttuureista kuin maailman epäkohdistakin, mutta emme ole enää vuonna 2018 yhtä riippuvaisia fyysisestä matkustamisesta maailmamme laajentamisessa kuin 1800-luvun naiset olivat. Toki matkustamistakin tarvitaan, enkä ole itsekään siitä luopunut, mutta ei se maailman muuttamisen top 2 vinkkeihin kuulu. Mielestäni maailman muuttamisessa matkustamista tärkeämpää on ehdottomasti uusien ihmisten tapaaminen ja aistien pitämistä avoinna muiden tarinoille.

Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa on aivan ihana katsaus suomalaisten naisten historiaan. Kirja on tehty huolella ja rakkaudella, mikä näkyy jokaisessa tarinassa ja kuvassa. Aivan yhtä monipuolinen naiskavalkaadi kirjassa ei ole kuin Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -teoksessa, mutta uudistettu tosisatukirjakonsepti toimii erityisen hyvin! Tämä kirja olisi viehkeä lisä jokaisen lapsen kirjahyllyyn.

”On opittava myös hutiloimaan välillä! Tärkeintä kodissa ovat kuitenkin sen ihmiset.” – Maiju Gebhard

★★★★
Ida & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa
S&S, 2018
Sivuja 278
Luettavaksi kirjastosta

allekirjoituslaura

Ps. Tähän mennessä olen arvioinut seuraavat tosisatukirjat:

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Ben Brooks: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Taru Anttonen & Milla Karppinen: Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2

Suuri äänikirjapohdinta: Suihkussa, lenkillä ja keittiössä – kuuntelen äänikirjoja kaikkialla, mutta mitä menetän sen takia?

Latasin puhelimeeni äänikirjasovelluksen viime syksynä, ja tällä hetkellä kuuntelussa on 111. kirja (se on muuten Virve Rostin elämäkerta Vickypedia). Koska maaninen kuunteluni herättää kysymyksiä lähipiirissäni, päätin koota joitain asioita ylös kuunteluharrastuksestani. Nyt on siis suuren äänikirjapohdinnan aika!

Äänikirja (3)

Milloin kuuntelen äänikirjoja?

Käytännössä kuuntelen tällä hetkellä äänikirjoja aina, kun en tarvitse korviani muualla enkä tee mitään suurta keskittymistä vaativaa. Vaikka olen yleensä varsin kiireinen ja töiden jälkeen usein menossa, arjen lomasta löytyy yllättävän paljon äänikirjan kuuntelun kokoisia kolosia. Välillä ne ovat vain muutamia minuutteja, mutta useimmiten vähän pidempiäkin pätkiä. Jotkut kuuntelevat äänikirjoja unta odotellessaan, mutta minulle se ei toimi. Sen sijaan kuuntelen äänikirjoja seuraavissa tilanteissa:

  • Aamutoimia tehdessäni. Hampaiden harjaus, aamupalan valmistaminen ja syöminen, kevyt arkimeikkini ja repun pakkaaminen ovat sen verran rutiininomaisia toimenpiteitä, että voin uhrata niiden aikana osan aivokapasiteetistani äänikirjoille. Jos en pese tukkaani, olen välillä jopa suihkussa kuulokkeet päässä. Hesarin luettuani painan playta, kun on aika ratkaista lehden sudokut. Numeroiden pyörittäminen ja tarinan kuunteleminen onnistuvat samaan aikaan, mutta sanaristikoiden kanssa ei lähtisi äänikirjoja kilpailuttamaan.
  • Lyhyimmilläkin matkoilla. Työmatkani pyörällä kestää kymmenisen minuuttia, kävellen noin puoli tuntia. Talviaikaan äänikirja-aikani siis kolminkertaistuu ihan näillä päivittäisillä pyrähdyksillä. Jos istun ratikassa, päässäni on kuulokkeet. Jos käyn lähikaupassa, korvani lennättävät mieleni samaan aikaan toiseen maailmaan. Vain pitkän matkan junissa ja busseissa printtikirjat kiilaavat äänikirjojen ohi, olettaen että silmäni eivät ole liian väsyneet lukemiseen.
  • Kävely- ja pyörälenkeillä. Jossain vaiheessa lähdin päämäärättömästi haahuilemaan ympäri kaupunkia ulkoilman ja äänikirja-ajan vuoksi. Mökillä olen puolestani tehnyt pyöräretkiä vaihteettomalla kolisijalla ja jos muuta seuraa ei ole lenkille löytynyt, olen ottanut luurit mukaan. Jos juoksisin (tässä on ollut vähän taukoa…), saattaisin silloinkin kuunnella äänikirjoja.
  • Aina odotellessani. Moni nyhtää puhelimen taskustaan muutamankin sekunnin odotuksen ajaksi, minulla sama vika tahtoo olla äänikirjojen kanssa. On kädessäni sitten lipunmyynnin jonotusnumero tai silmieni edessä toistaiseksi tyhjä bussipysäkki, laitan äänikirjan tulille ­– ellei se jo ole.
  • Kotitöitä tehdessäni. Eväiden tekeminen, keittiön siivoaminen, lakanoiden silittäminen (kyllä, silitän lakanamme) tai matkalaukun purkaminen eivät ole yhtään ankeita kotitöitä, kun se tarkoittaa samalla omaa äänikirja-aikaa. Joskus olen oikein harmitellut siivousurakan päättymistä, sillä vielä olisi kirja kesken. No, nämä tunteet ovat todella harvinaisia.

Äänikirjat (2)

Mistä jään paitsi?

Vaikka suurin osa äänikirja-ajastani onkin löytynyt arkisten toimien ohesta, on jatkuva kuulokkeet päässä kulkeminen tietysti muutamilla tavoilla vaikuttanut elämääni. Mistä kaikesta olen siis jäänyt paitsi?

  • En kuuntele juuri musiikkia. Kun kaikki kuunteluaika pyhitetään äänikirjoille, on luonnollisesti Spotify vaiennut. En tiedä uusimpia hittibiisejä, eivätkä suosikkiartistieni uutuudet tartu muistiini yhtä nopeasti kuin ennen. Toisaalta vähänpä tämä on minua vaivannut. Aiemmin olen junnannut tiettyjen suosikkiyhtyeideni levyjä uudelleen ja uudelleen tai kuunnellut mielialaani sopivia soittolistoja korvat puuduksissa. Tapani nauttia musiikista on sellainen, että arjessa saanen enemmän irti äänikirjoista kuin soittolistoista. Livekeikat ovat sitten asia erikseen.
  • Podcasteille pitää väkisin raivata aikaa. Vaikka tahtotilani musiikkiajan rajaamiseen on matalalla, haluan ehdottomasti kuunnella muutamia podcasteja. Ei ole kuitenkaan helppoa löytää sopivaa taukoa edes parhaimmille puheohjelmille, kun koko ajan jokin kirja on kesken ja odottaa kuulijaansa. Olen nyt tehnyt niin, että kerään muutamat suosikkijaksoni rästiin, ja kuuntelen ne sitten putkeen äänikirjojen välissä. Nyt on muuten taas vähän päässyt kertymään kuunneltavaa silläkin saralla.
  • Olen jatkuvasti omassa kuplassani. Kuljen kaupungilla muutenkin laput silmilläni, joten en välttämättä huomaa tuttuja enkä muista moikata. Kuulokkeet korvillani eivät ainakaan helpota tätä taistoa. Anteeksi siis tutut ja tuntemattomat, jos vaikutan joskus tylyltä! En tahallani ohita iloista tervehdystä tai turistin avunpyyntöä, mutta aivoni ja korvani saattavat hyvin seikkailla aivan muissa maailmoissa. On tässä toisaalta hyviäkin puolia. En ole yli vuoteen joutunut kuuntelemaan vieraiden ihmisten tyhjänpäiväisiä tai kiusallisen henkilökohtaisia keskusteluja. (Huolestuneille tiedoksi, että silmäni kyllä tarkkailevat muuta liikennettä valppaina. Kasvoihin en kiinnitä huomiota, mutta muuten olen tarkkana liikenteessä.)
  • Luonto jää kuulokkeiden ulkopuolelle. Kesäasukkaamme kysyi viime kesänä, että eikö minua haittaa etten pyörälenkilläni kuule lintuja tai ole korvat höröllä mahdollisen hiippailevan suden varalta. Niistä susista en nyt tiedä, mutta kyllähän tuo luonnon rauhoittavien äänien menettäminen välillä vaivaa. Jopa niin paljon, että painan kuulokkeiden off-näppäintä. On ihanaa kuunnella luontoa, mutta sanottakoon, että normaaleissa arkitohinoissani ne äänet eivät yleensä muutenkaan olisi läsnä. Helsingin keskustan tuntumassa asuminen tarkoittaa sitä, että ikihongat eivät humise ja uskaliaimpienkin city-lintujen viserrykset hukkuvat autojen hurinaan. Näitä kahta verratessa äänikirjat voittavat 100–0.
  • Jos kirjoittaisin proosaa, se kärsisi. Äänikirjoja kuunnellessa aivopoimut ovat luonnollisesti jatkuvasti täynnä muiden ajatuksia ja tarinoita. Se ei jätä juuri omalle mielikuvitukselle tilaa. Joskus teininä novellinpätkät alkoivat putkahdella päähäni aina kävelemisen aikana, se kun oli mielestäni niin tylsää, että aloin tuottaa vaihtoehtoista tekemistä askelluksen rinnalle. Jos minun pitäisi siis nyt lähteä kirjoittamaan proosaa, ei mielessäni olisi yhtä paljon tuoreita aiheita kuin ilman äänikirjoja. Toisaalta tässä kirjoitustyöläisen arjessa blogin puurtamisen ja gradujen välttelemisen keskellä ei kirjaimia riitä muutenkaan enää keskinkertaisen proosan tuottamiseen, joten tämä ei ole suuri menetys minulle eikä varsinkaan maailmalle.
  • Kotonamme on varsin hiljaista. Suuren osan ajasta kotonamme avomieheni kuuntelee kuulokkeillaan omia juttujaan, ja minä omilla luureillani äänikirjoja. Tämä tietysti vasta sen jälkeen, kun olemme vaihtaneet päivän kuulumiset. Pienessä asunnossa on kuitenkin hyvä, että äänet pidetään siellä omien luurien sisällä, 40 neliöön toisen musiikit ja toisen tarinat olisivat vähän turhan kakofoninen yhdistelmä. Lisäksi mieheni taitaa vain olla tyytyväinen, kun kerrankin olen hiljaa pitempiä pätkiä enkä ole jatkuvasti keskeyttämässä hänen omia hommiaan epämääräisillä pohdinnoillani ja kysymyksilläni.

Äänikirja (2)

Mitä järkeä siinä on?

Aina kun mennään kohti ääripäätä, kannattaa kysyä, onko tässä enää mitään järkeä. Kuuntelenko liikaa? Sysäänkö muita asioita liian hanakasti syrjään? Miksi ihmeessä edes teen tätä?

  • Kirjakentän tuntemus kasvaa kohisten. Vaikka kuinka haluaisin, en ehdi lukea itse edes kaikkein kiinnostavimpia kotimaisia uutuuksia käännöskirjallisuudesta ja klassikoista puhumattakaan. Äänikirjojen avulla olen vähintään tuplannut sen kirjamäärän, johon pystyn uppoutumaan. Se on kätevää sekä bloggaajan että yleisen kirjaintoilijan näkökulmasta. Myös työssäni (valekulttuuri)toimittajana tästä on hyötyä. Osaan valikoida kiinnostavia haastateltavia kirjallisuuskentältä ja poimia sopivia kirjoja arvosteluihin. Kirjallisuuden laaja tunteminen auttaa myös aivan muun alan edustajien haastattelemisessa. Moni mainitsee lukemisen harrastuksekseen, joten keskustelun virittäminen on huomattavasti helpompaa, kun on vähän kärryillä, millaisista kirjoista toinen intoilee.
  • Voin tutustua vähän heikkolaatuisempiinkin kirjoihin. On tietysti ihan oma kysymyksensä miksi ihmeessä ihminen haluaisi uppoutua huonoihin kirjoihin, mutta jätetään psyykeeni tällä kertaa rauhaan. Joskus vain tule pakottava tarve kuunnella 12-osainen pehmopornokirjasarja, jonka juonikuviot ovat kiinnostavia kuin eilinen purkka. Calendar Girl -sarjaa en varmasti olisi koskaan itse lukenut, muta sen kuunteleminen äänikirjoina oli omanlaisensa kokemus.
  • Hello tietokirjat! Olen todella laiska lukemaan itse tietokirjoja, mutta äänikirjoina ne menevät siinä missä kaunokirjallisetkin teokset. Tänä vuonna olen kuunnellut varsin runsaasti elämäkertoja. Loputtoman uteliaalle luonnolleni sopivat katsaukset ihmisten elämien käänteisiin. Runot ja novellit sen sijaan sopivat minun kuunteluuni huonosti. Pätkivä kuuntelu ja välillä ailahteleva keskittymiskyky johtavat siihen, että novellien henkilöt unohtuvat ja tarinat jäävät sekaisiksi ajatusvyyhdeiksi päässäni. Runoja pitäisi puolestaan kuunnella luultavasti vain muutama kerrallaan, mieluusti paikallaan ollen ja keskittyen, jotta niiden tarkasti hiottuihin tavuihin voisi kunnolla upota.
  • Onhan se nyt vaan superhauskaa! Ennen kaikkea äänikirjat ovat minulle mahtavaa ajanvietettä. Kuten sanoin, lukijan äänen mukaan heittäytyminen tekee kurjastakin arkiaskareesta yhtä juhlaa. Tai jos nyt ei ihan juhlaa, niin ainakin paljon miellyttävämpää. Äänikirjoja pusketaan tällä hetkellä niin runsaasti markkinoille, että kiinnostava kuunneltava ei hetkeen lopu, vaan omat kuuntelulistani paisuvat jatkuvasti.

Tänä vuonna kuuntelemani äänikirjat voi bongailla kuukauden luetut -koosteista. Äänikirjat-tunnisteen alle olen myös tallentanut joitain tarkempiakin äänikirja-arvioita. Lisää huippuhyvää kuunneltavaa vinkkailen sunnuntaina, kun käyn läpi joitain suosikkikirjojani viime kuukausilta.

allekirjoituslaura

Kuunteletko sinä äänikirjoja? Jäikö jokin asia vielä mietityttämään?

VIDEO: The Book Title Tag – Tartu sinäkin haasteeseen!

Törmäsin booktuben syövereissä aivan loistavaan haastevideoon, joten pakkohan se oli toteuttaa! The Book Title Tag -haasteen ideana on vastata kymmeneen kysymykseen käyttämällä pelkkiä kirjojen nimiä. Omalla kohdallani rajasin vastausvaihtoehtoja niin, että sain käyttää vain kotona olevia kirjoja.

Alkuperäinen haastevideo on englanniksi, mutta suomensin kysymykset hiukan mukaillen:

1. Elämäntilanteesi
2. Täydellinen viikonloppusi
3. Seikkailu, jolle haluaisit lähteä
4. Lapsesi nimi
5. Unelmatyösi
6. Paikka, jossa haluaisit käydä
7. Rakkauselämäsi
8. Kysymys, jota kysyt itseltäsi
9. Valtakunta, jota haluaisit hallita
10. Nimi, jonka haluaisit antaa bändillesi

Jos tämä tagi puhuttelee sinua, tartu ihmeessä haasteeseen! Ainakin minun mielestäni näitä vastauksia oli aivan mahtavaa pohdiskella. Jos vastailet kysymyksiin jossain somekanavassasi, linkkaa postaus ehdottomasti minulle ja käytä tunnistetta #booktitletagfi. Olisi todella hauskaa nähdä muiden vastauksia. Myös kommenteissa voi tietysti vastata omiin suosikkikysymyksiin.

allekirjoituslaura

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2

”Seuratkaa minua omalla vastuullanne.” –Anne Bonny

Iltasatuja kapinallisille tytöille aloitti sellaisen tosisatujen buumin ympäri maailmaa, että ei liene kenellekään yllätys, että Francesca Cavallo ja Elena Favilli julkaisivat kirjalle jatko-osan. Sillä kyllä maailmassa riittää upeita ja rohkeita naisia sekä tyttöjä useammankin kirjan materiaaliksi. Mukana on muun muassa ikisuosikkini J. K. Rowling sekä tällä kertaa myös suomalaisia edustamassa jääsukeltaja Johanna Nordblad.

Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 (3)

Kirjasarjan kakkososa noudattelee pitkälti ensimmäisen kirjan kaavaa. Sivun mittainen, sadun muotoon kirjoitettu tarina jostain tosielämän voimanaisesta ja sen rinnalla potretti. Kaikki tarinat aakkosjärjestykseen ja lopuksi vielä tilaa nuoren (tai no miksi ei vähän vanhemmankin) lukijan omalle tarinalle ja muotokuvalle. Tuttu kaava, uudet henkilöt.

Jälleen kerran kirjan tarinat saavat lukijan hyrisemään tyytyväisyydestä, mutta myös puhisemaan kiukusta. Esimerkiksi kemisti Alice Ballin kokema kohtelu saa ainakin minut raivostumaan. Hän teki uraauurtavaa tutkimusta, mutta kuoli ennen kuin ehti julkaista sen. Yliopisto julkaisi tulokset, mutta ei antanut Alicelle (puhuttelen häntä etunimellä, kuten näissä tosisatukirjoissa on tapana) kunniaa. Sen sijaan rehtori nimesi uuden tekniikan itsensä mukaan. Kuinka kammottava ja itsekäs on ihminen, joka tällaista tekee? Ja voi että se tuntuu väärältä, kuinka paljon kaikilla istumillani musiikin teoriatunneilla onkaan puhuttu Robert Schumannista mainitsematta hänen säveltäjänä ansioitunutta vaimoaan Claraa.

Joitain outouksiakin kirjassa on. Aktivisti Yeonmi Parkin tarina alkaa hitusen hämmentävästi: ”Olipa kerran Pohjois-Koreassa aika, jolloin ihmiset eivät saaneet vapaasti laulaa, pukeutua niin kuin halusivat, lukea sanomalehteä eivätkä soittaa ulkomaille”. Tämä kuulostaa aivan siltä, että kaikki kauheudet olisivat mennyttä aikaa ja Pohjois-Korea olisi nykyään vapaa onnenmaa, vaikka olen itse kuullut vähän muuta.

Jollain tapaa Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 on paljon rouheampi kuin edeltäjänsä, karuja kohtaloita ei turhaan silotella. Siinä missä sarjan aloitusosassa esimerkiksi traaginen kuolema häivytettiin usein kokonaan, kertoo uusi kirja tulivuoritutkija Katia Krafftista näin: ”Mutta tällä kertaa heidän laskelmansa oli pielessä. Räjähdys oli paljon suurempi kuin kukaan oli osannut ennustaa, ja se lennätti korventavan pilven kaasuja, kiviä ja tuhkaa vyörymään alas laaksoon. Katialla, Mauricella ja muulla ryhmällä ei ollut mitään mahdollisuutta paeta, ja valitettavasti kaikki kuolivat.”

Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 (2)

Tekstissä käytetään vaikeatajuisiakin sanoja, jotka selitetään lopun sanastossa. Tosin aina selitykset eivät anna lukijalle kovin paljon rakennuspalikoita sanan ymmärtämiseen. Vai luuletteko, että lapsi ymmärtää sanan entsyymi yhtään paremmin selityksellä ”aineita, jotka vauhdittavat biokemiallisia reaktioita kasveissa ja eläimissä”? On totisesti vaikeaa puhua esimerkiksi tieteestä tiiviisti, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi.

Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 on takuuvarma teos tosisatujen ystäville, vaikka kyllähän näiden kirjojen hyökyaallossa alkaa tuntea itsensä jo vähän väsyneeksi. Koko maailman kattavan kirjan puutteeksi voidaan laskea myös se, että kun edustajia yritetään saada mahdollisimman kattavasti ympäri maailmaa, alkaa kirjoitettavien elämätarinoiden valinta tuntua hitusen sattumanvaraiselta. Kuka sitä nyt ihan oikeasti osaa päättää, ketkä kaikista maailman naisista ovat ansainneet paikkansa tällaisessa kirjassa? Ajallinen mittakaavakin on huomattavasti laajempi kuin suomalaisissa verrokeissa. Yksittäinen hallitsija vuosisatojen takaa tuntuu näin suomalaisperspektiivistä varsin etäiseltä.

★★★★
Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2
Käännös: Maija Kauhanen
S&S, 2018
Sivuja 212
Luettavaksi kirjastosta

allekirjoituslaura

Ps. Tähän mennessä olen arvioinut seuraavat tosisatukirjat:

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Ben Brooks: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Taru Anttonen & Milla Karppinen: Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Teatterissa: Homoäiti

Kun toinen lapsi syntyy, nainen menettää kaiken oman aikansa ja tilansa. Hänelle lyhyt matka hammaslääkäriinkin on luksusta, vaikka puoliso ei sitä tunnu ymmärtävän. Tämä ei pidä työmatkojaan omana aikana, vaikka lasten panttivangiksi joutunut nainen ottaisi nuo rauhalliset hetket koska tahansa itselleen. Nyt hänen kulkemisensa julkisilla on jatkuvaa sirkusta. Poika pitäisi pitää hereillä, kun taas tyttö saada vaivutettua päiväunille. Ja kun tämä jälleen kerran epäonnistuu, kirkuu vauva keuhkojensa voimalla, vaikka koko junan muu vaunuväki hymyilee leppoisan onnellisesti. Samalla nainen joutuu pohtimaan myös omaa lapsuudenperhettään sekä vanhuksia, jotka odottavat kuolemaa anovin silmin.

Kansallisteatterin Omapohjassa eilen ensi-iltansa saanut Homoäiti on hykerryttävä katsaus vanhemmuuteen. Käsikirjoituksen ja ohjauksen parissa taituroinut Heini Junkkaala on onnistunut vaikeassa työssä eli luonut tuoreen ja aidosti hauskan kurkistuksen äidin elämään. Tämä ei suinkaan ole helppoa, sillä ainakin minä olen jo totaalisen kyllästynyt siihen perinteiseen ”äitiys on yhtä kamalaa taistelua” -huumorikimaraan. Tiedätte kyllä, kaikki kurjuus niskapaskasta kylmiin kaalinlehtiin rintaliiveissä. Älkää kivittäkö minua nyt, hyvähän täällä on lapsettomana huudella. Mutta onhan se nyt vaan totta, että huumoria ei voi repiä aina niillä samoilla sanoilla, juonikuvioilla ja inhorealismilla. Ne voivat toki olla mukana hyvässäkin esityksessä, mutta eivät koko jutun pointti. Teatteri tarvitsee uusia näkökulmia ja ideoita tuttujen aiheiden ympärille. Samaa ei voi toistaa loputtomasti, harva komedia esimerkiksi perustuu enää puhtaasti kop kop -vitseille.

45710769142_cff74005e7_z

Miten Junkkaala on tässä sitten onnistunut? Ensinnäkin loistavalla näyttelijävalinnalla. Katja Küttner heittäytyy tuskaisen äidin rooliin käsittämättömällä voimalla. Monologi (jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua) poikkeaa myös hyvin vahvasti muista kaltaisistaan. Näytelmän punaisena lankana toimivat äänet ja äänimaisemat. Küttner taivuttaa ääntään niin kolmevuotiaalle pojalle kuin kärttyiselle isoäidillekin sopivaksi. Kaiken tämän hän tekee harkiten, rakkaudella ja pahimmat sketsihahmovibat välttäen. Se jos mikä on ammattitaitoa! Välillä puhe rytmitetään taustalla pauhaavaan klassiseen musiikkiin, toisinaan tarinaa viedään eteenpäin tutulla lastenlaululla.

Homoäiti ei ole aivan perinteine monologi siitäkään syystä, että Küttner ei suinkaan ole koko aikaa yksin lavalla. Välillä eturivissä istuva, mikrofoneja ja ääniä kontrolloiva Junkkaala hypähtää lavalle tai ajautuu keskusteluun näyttelijän kanssa. He ovat kuin harjoitustilanteessa, jossa välillä täytyy päästä purkamaan ajatusten umpisolmuja. Tämä toimii aivan erinomaisena huumorinlähteenä! Kun Küttner on juuri eläytynyt ehkä aavistuksen homofobiselta vaikuttavan isoäidin raakkuvaan rooliin, hän katkaisee jännityksen kuin veitsellä leikaten varmistaakseen Junkkaalalta, että onhan okei esittää hänen mummiaan tällä tavalla. Odottamattomuus saa nauramaan paremmin kuin jatkuvat tuoksumuistot täysistä kakkavaipoista

Erikoinen esitysmuoto haastaa myös katsojan. Näin näytelmän ennakossa Kansallisteatterin bloggariklubin kautta (kiitos paljon mahdollisuudesta!). Hitusen jännittyneeltä tuntunut Junkkaala kertoi aluksi vähän esityksestä, kunnes näyttelijä kolisteli paikalle hitusen myöhässä. Siitä alkoi keskustelu, joka sai minut nauramaan, mutta samalla miettimään, onhan tämä varmasti käsikirjoitettua. Kun Küttner istahti satulatuolille ja alkoi lukea vuorosanoja suoraan nuottitelineelle asetetusta paperinipusta, olin hitusen kauhuissani. Eihän tämä nyt voi olla yli tuntia pelkästään paperista lukemista, eihän? Ja mikä vielä tärkeämpää: Ei kai tämä esitys voi olla näin keskeneräinen kahta päivää ennen ensi-iltaa? Eikö näyttelijä todellakaan osaa vuorosanojaan ulkoa?

Pelko osoittautui toki turhaksi, mutta esityksen alkuosa olisi kaivannut hitusen parempaa rytmitystä. Paikallaan istuvaa, papereista suoraan papattavaa näyttelijää on uuvuttavaa katsella, vaikka hän kuinka taitava olisikin. Tätä kohtaa olisin siis vetävyyden vuoksi lyhentänyt hieman. Rytmi löytyikin heti Küttnerin noustessa seisomaan ja se säilyi esityksen loppuun asti. Myös täyden pimeyden käyttäminen tehokeinona oli nerokas keksintö. Kun silmät ovat poissa pelistä, herkistyvät korvat kuulemaan pienimmätkin rasahdukset ja äänenpainot aivan uudella tavalla.

45761064011_5470f72d67_z

Esityksen jälkeen saimme vielä mahdollisuuden jäädä keskustelemaan hetkeksi Küttnerin ja Junkkaalan kanssa. Eniten keskustelua bloggaajien keskuudessa aiheutti näytelmän nimi. Miksi se on Homoäiti, kun samanlaisia tunteita on myös muilla äideillä? Onko kyseessä puhdas provokaatio? Junkkaala kielsi lähteneensä tarkoituksella provosoimaan yhtään ketään, mutta hän tunnusti alkaneensa kyseenalaistaa nimeä siinä vaiheessa, kun sen muuttaminen olisi ollut liian myöhäistä. Täytyy todeta, että minun silmääni näytelmä osui Kansallisteatterin sivuilla jo aiemmin syksyllä puhtaasti nimensä vuoksi, mutta homous ei nouse näytelmässä esille kuin muutamaan otteeseen. Isoäidin pohdiskelut ja naisparin keino hankkia yhdessä lapsi ovat ainoat homoutta käsittelevät keskustelut näytelmässä. Muuten esitykseen voivat samaistua kaikki, jotka ovat olleet vanhempainvapaalla tai muuten pitkiä aikoja vastuussa pienistä lapsista. Ja siitä voivat nauttia myös me, joilla tällaista kokemusta ei (vielä?) ole.

Toisaalta nimen nerokkuus piilee myös näissä lauseissa. Onko oikeastaan olemassa homovanhemmuutta, heterovanhemmuutta tai mitään muutakaan etuliitevanhemmuutta? Eikö loppujen lopuksi ole kyse vain aikuisista, jotka parhaansa mukaan yrittävät pitää huolen elämänsä kalleimmista aarteista, lapsistaan? Homoäiti on kuitenkin nimenä paljon vetävämpi kuin vaikka pelkkä Äiti, Homoäiti antaa myös vapautta revitellä ja kokeilla. Nimen perusteella tuskin kukaan luulee tulevansa katsomaan keinutuolissa vauvaansa hymistelevää äiti Mariaa. Homoäidissä on potkua, se poikkeaa sen verran esimerkiksi muiden Kansallisteatterin esitysohjelmassa olevien näytelmien nimistä.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen en voi kuin todeta, että Homoäiti on kultainen ja nauruntäyteinen esitys, joka sopii niin lapsellisille kuin lapsettomillekin. Se välttää inhorealismin sudenkuopat, mutta nauraa siitä huolimatta lastenvessan minipöntölle ja veristä tamponia tuijottaville lapsille.

allekirjoituslaura

★★★★½
Homoäiti
Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö
Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala
Dramaturgi: Elina Snicker
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Roolissa Katja Küttner

Kuvat © Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan

”Kuka on sankari? Usein hän on se, joka uskaltaa avata suunsa, ottaa tilan haltuun ja vaatia muutosta. Mutta joskus hän on kuin Liisi [Oterma]: hiljainen ja huomiota kaihtava, joka tekee sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä.”

En varmasti ole ainoa, joka tällä viikolla odottaa innostuksesta pulppuillen Finlandia-palkintojen ehdokaslistoja. Tänä vuonna olen vielä ilokseni ahkeroinut niin paljon kotimaisen kirjallisuuden parissa, että voin sanoa bonganneeni tuttujakin ehdokaslistoilta.  Tieto-Finlandian ehdokkaista olen kuunnellut äänikirjana Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra – Sokeana hetkenä -kirjan. Lanu-Finlandiasta olen tähän mennessä lukenut Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille), Magdalena Hain Kolmas sisar on puolestaan keskeneräisenä yöpöydälläni. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous oli jo valmiiksi lainassa kirjastosta, ja muut uupuvat teokset laitoin heti varaukseen. Voisin tänä vuonna yrittää ehtiä lukea kaikki lanut ennen palkintojenjakoa ja antaa valistuneen veikkaukseni voittajasta.

Sankaritarinoita tytöille (3)

Mutta lähdetään nyt vähän purkamaan tätä roikkuvien arvioiden sumaa tietysti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-finalistilla. Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) matkasi luokseni aivan tuoreeltaan, sillä olin mukana mesenoimassa kirjaa. Tavallaan tämä Finlandia-ehdokkuus osui siis omalle kohdalleni, löytyyhän nimeni kirjan viimeisiltä sivuilta. Eikö niin? En vajuuttanut tiliäni juuri tämän kirjan kohdalla mistään erityisestä syystä, mesenointikampanja vain sattui nousemaan silmieni eteen Facebookissa viimeisten päiviensä aikana, joten hetken huumassa kaivoin pankkitunnukset esiin. Samanlainen kohtaus tapahtui itse asiassa tällä viikolla myös tulevan Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) -kirjan joukkorahoituskampanjan äärellä.

Jos tämän aivan ylipitkäksi venähtäneen alustuksen jälkeen pääsisin nyt vihdoinkin itse asiaan eli tähän hurmaavaan tosisatukirjaan. Teoksessa esitellään 60 suomalaista sankaria, ja sitä on ollut tekemässä 24 kirjoittajaa sekä 41 kuvittajaa. Idea koko kirjaan joukkorahoituskampanjoineen on lainattu maailmanmenestykseen kohonneesta Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjasta. Tosisatukirjojat elävät tällä hetkellä suurta buumia, tulevina viikkoina täällä blogissa julkaistaan useampikin arvio erilaisista versioista. Sankaritarinat rikkoo alkuperäisen kirjan kaavaa levittämällä tarinan potretin jälkeen kahdelle sivulle ja uhraamalla vielä yhden sivun sitaatille ja faktoille. Kapinallisissa tytöissä kukin nainen saa kaksi sivua, Sankaritarinoissa sivumäärä on tuplattu. Tosin teksti on iltasatuystävällisen isoa ja harvaa, joten tarinat eivät ole valtavan pitkiä tässäkään. Pidän kuitenkin siitä, että tarinallisille elementeille on annettu tilaa, mutta kokonaisuuden viimeiseltä sivulta voi vielä tarkastella kovia faktoja kulloisestakin naisesta. Helpottaa huomattavasti lukuprosessia, kun ihan jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse googlettaa heti sadun luettuaan.

”Rakastuin heti paikalla tähän kaukana Pohjolassa olevaan kotimaahani, vaikka tiesinkin, että afrikkalaisuuteni takia saankin siellä kärsiä ehkä paljonkin pilkkaa ja ylenkatsetta.”
–Rosa Emilia Clay

Kirja on ulkoasultaan värikäs ja iloinen, ja jokaisen taiteilijan oma kädenjälki nousee edukseen potreteissa. Kymmenistä tekijöistä huolimatta kirja on kannesta kanteen varsin yhtenäinen, mikä on ehdottomasti plussaa. Kirjaa voi kehua ehdottomasti myös sen laaja-alaisuudesta. Näissä kirjoissa on aina vähän se riski, että nostetaan aina esille ne samat naiset ja samalla yksipuolistetaan kuvaa suomalaisesta naiseudesta. Minna Canth ja kumppanit ovat toki ehdottomasti ansainneet kaiken gloorian, mutta on hyvä muistaa, että kaikki suomalaiset naiset eivät ole iholtaan valkoisia tai äidinkieleltään suomenkielisiä. Kirjaa lukiessani tuntui, että teos vastasi koko ajan ajatuksiini. Aina kun ehdin ajatella, että tällainenkin tyyppi voisi olla mukana, sellainen tuli vastaan muutaman sivun päästä. Saamelainen olisi kiva, ja siinähän ovat Petra Laiti ja Pauliina Feodoroff. Kuurouskin voisi olla kiinnostavaa, ahaa, sieltä tulee Liisa Kauppinen. Onkohan mukaan saatu kehitysvammainen? No mallina työskentelevä Maija Mattila on tietysti mukana. Ja tämä toistui yhä uudelleen ja uudelleen. 60 naista on toki varsin pieni otos kaikista historian aikana eläneistä suomalaisista naisista, mutta tässä kirjassa on totisesti nähty vaivaa mahdollisimman monipuolisen kattauksen kanssa.

Sankaritarinoita tytöille (4)

Kirja onnistuu myös nostamaan esille naisia, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi hyväntekijäksi tituleerattu Aurora Karamzin oli minulle täysin tuntematon. Kunnes aloin pohtia Auroran sairaalaa. Suhteellisen tuoreena helsinkiläisenä tällainen palojen loksahtaminen kohdalleen on aina palkitsevaa. En myöskään aiemmin ollut kuullut Orvokki Kuortista. Onko oikeasti totta, että hän on ”ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa lentokapteenin arvonimen saanut suomalaisnainen”? Hämmentävää.

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on lämminhenkinen ja inspiroiva tietokirja, joka sopii pienemmillekin lapsille, mutta viihdyttää myös meitä aikuisia. Tällä kertaa kirjan nimeen on upotettu kohdeyleisöksi tyttöjen lisäksi kaikki muutkin, mutta jäin silti miettimään, eikö parempaa muotoilua olisi löytynyt. Jälleen kerranhan pointti ei niinkään ole kirjan yleisö (kyllä tämä kannattaisi ihan kenen tahansa lukea) vaan ennemmin se, että tällä kertaa nostetaan esille naisia ja tyttöjä. No, nämä ovat vaikeita asioita, ja on tässä onnistuttu ainakin paremmin kuin alkuperäisessä teoksessa, jonka kohdeyleisöä nimen perusteella ovat vain kapinalliset tytöt.

”Kun lapselle antaa vaikka vain pienen lyijykynän, hänelle samalla
antaa itse asiassa kokonaisen maailman.”
– Helene Schjerfbeck

★★★★
Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Toimittanut: Taru Anttonen & Milla Karppinen
Into, 2018
249 sivua
Luettavaksi omasta hyllystä

allekirjoituslaura

Ps. Tähän mennessä olen arvioinut seuraavat tosisatukirjat:

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Ben Brooks: Stories for Boys Who Dare to Be Different

VIDEO: Kuuntelin koko Calendar Girl -sarjan äänikirjoina ja selvisin hengissä

Äänikirjat ovat minulle tapa tutustua teoksiin, joihin en välttämättä ikinä printtimuodossa tarttuisi. Koska kuuntelen äänikirjoja varsin nopealla tahdilla arkisten askareiden ohessa, kuuntelen jonkin verran myös aika huonoja kirjoja. Ai miksi? No yleensä puhtaasta uteliaisuudesta.

Olen muun muassa kuunnellut koko 12-osaisen Calendar Girl -kirjasarjan. Yli 50 tunnin kuuntelemisen jälkeen voin sanoa, että Audrey Carlanin kirjoittamien teosten ainoita ansioita lienevät kirjoissa käytettyjen lempinimien kiusaannuttavuus.

Koska urakka tuli suoritettua, päätin kuvata oikein kunnon ränttivideon kirjasarjan kauheuksista. Olkaapa hyvä! Katsomalla tämän muutamien minuuttien kestävän videon voit säästää itsesi kymmenien tuntien tuskastuttavalta kuunteluoperaatiolta.

allekirjoituslaura

Oletko sinä lukenut tai kuunnellut Calendar Girl -sarjan? Mitä pidit? Ja olenko minä ainoa, joka kiusaa itseään tuskastuttavan huonoilla kirjoilla?

Minna Rytisalo: Rouva C.

”Minna oli tullut järvikaupunkiin eilen ja ajatellut, miten kaikesta oudolta näyttävästä tulisi tuttua. Kadunkulmiin alkaisi kiinnittyä muistoja samalla tavalla kuin Kuopiossa.”

Minna on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään – järvikaupunkiin – opiskellakseen seminaarissa opettajaksi. Hän on jättänyt taakseen kotikaupunkinsa lipevät kosijat sekä isänsä lankakaupan, ja päättänyt keskittyä elämässään kansan sivistämiseen. Seminaarin tiukat säännöt ja opiskelijoilta vaadittu itsekuri koettelevat kuitenkin nuorta Minnaa, joka silloin tällöin haluaisi antaa jalkojensa tanssia.

”He olivat toisiinsa vasta liittymässä olevat ihmiset, joita jokainen päivä lähensi, sillä ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajatteli, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.”

Minnan elämä kääntyy nurinniskoin, kun lehtori Canth alkaa liehitellä nuorta oppilastaan. Minna torjuu jo kerran kosinnan, mutta salakavalasti hänenkin rintaansa syttyy liekki, joka kipunoi punaa poskille ja hymyn huulille. Lehtorin ja oppilaan yhteiset kävelyretket tuovat kaksi ihmistä yhteen, ja pian on aika vaihtaa kihlat – sittenkin.

Rouva C (3)

”Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”

Ajan tavasta poiketen Minna päättää jatkaa seminaarissa avioiduttuaankin, hän ei nimittäin halua jäädä Ferdinandin pikkuiseksi kotirouvaksi. Minna haluaa antaa tiedon tallentua muistiinsa, ja antaa ajatustensa liitää paperille, onhan hän miestäänkin taitavampi sananiekka. Ferdinand on kertonut, että pienellä biologisella suunnittelulla lapsimäärä pysyy aisoissa, ja niin he molemmat voivat keskittyä omiin tavoitteisiinsa. Minnan kauhuksi Jumalan käsky täyttää maa näyttäisi heidän kohdallaan olevan kuitenkin biologiaa vahvempi, sillä edellisen vauvan vartuttua taaperoksi, alkaa uusi elämä kasvaa Minnan sisällä. Aina vain uudestaan ja uudestaan. Noina vuosina Minna poistuu myös kotitalonsa lämmöstä, ja huomaa maailman rumuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Eikä hänen kasvava perheensäkään välty surulta ja kuolemalta. Masennus kaataa Minnan välillä vällyjen väliin, kunnes taas tarmokkaampi ajanjakso nostaa hänet taistelemaan omien arvojensa puolesta.

”Seuraavalla kerralla olisi erilaista. Lapsia vain tulisi. Niitä löytyisi uuninluukun takaa, saunan lauteiden alta, yksi olisi rappusillakin ja toinen ilmestyisi eräänä lauantaina leivinliinan alle, paisuisi siellä kuin komea pulla ja olisi yhtäkkiä valmis maailmaan.”

Minna Rytisalon Rouva C. on ehdottomasti yksi tämän syksyn kirjatapauksista! Rytisalon esikoisteos Lempi (2016) nosti odotukset toista kirjaa kohtaan korkealle, mutta tällä kertaa se ei tehnyt hallaa lukukokemukselle – kirjailija lunasti kaikki odotukseni. Kuvitteellinen tarina Minna Canthin elämästä ennen paluumuuttoa Kuopioon ja lukuisia Suomea järisyttäneitä kirjoituksia perustuu osittain faktoille, mutta Rytisalo on ottanut historiallisissa faktoissa vapauksia ja värittänyt tarinaa oman mielikuvituksensa mukaan.

Minua oikein harmittaa, ettei tätä kirjaa ollut vielä silloin, kun vietin enemmänkin aika Jyväskylän Seminaarinmäellä punatiilisten rakennusten lomassa. Opiskeluaikoinani en jostain syystä tajunnut kunnolla Minna Canthin roolia Jyväskylän historiassa, muta Rytisalon avulla tämä ajanjakso herää aivan uudella tavalla henkiin. Ajatukseni uuteen, vieraaseen kaupunkiin muuttamisesta aivan yksin olivat pitkälti samanlaiset kuin Minnalla. Vuosien varrella kadunkulmiin kiinnittyi hänen muistojaan, omina opiskeluvuosina kaupunkiin tarttui puolestaan palasia minun tarinastani. Vaikka Jyväskylämme ovat hyvin erilaiset, olemme me molemmat ihailleet Jyväsjärven välkettä ja Harjun huojuvia puita. Minun silmissäni Rouva C. on myös jonkinlainen ylistyspuheenvuoro Jyväskylälle, vaikka 1800-luvun loppupuolella kaupungissa vallitsi oma kurjuutensa.

”Elämä on arkea ja meteliä ja hiekkaa lattialla mutta silti ei saisi unohtaa katsoa toista, ja Minna huomasi yhtäkkiä, että kun pelkää toisen puolesta, pelkää oikeastaan itsensä puolesta.”

Kuten ehkä huomaatte, olen poiminut postaukseen paljon enemmän sitaatteja kuin tavallisesti. Se johtuu yksinomaan Rytisalon ainutlaatuisesta tavasta tallentaa pienet hetket ja ajatukset hauraina paperille. Rytisalon kirja on kuin herkkä, mutta värikäs akvarelliteos – siveltimenvedoissa on jotain ainutkertaista, hentoista, mutta myös tavattoman voimakasta. En edelleenkään erityisesti pidä Rytisalon tavasta olla merkitsemättä sitaatteja, mutta toisaalta olen oppinut ymmärtämään valintaa. Rajut välimerkit horjuttaisivat muuten niin kauniisti soljuvan tekstin tasapainoa. Samasta syystä volterkilpimäiset pitkät lauseet eivät tunnu raskailta, nehän ovat vain paperille tallennettuja ajatusketjuja.

Rytisalolla totisesti on kirjoittamisen lahja. Painaessani kirjan kannen kiinni viimeisen sivun jälkeen haikeus täytti minut. En haluaisi jättää taakseni tätä Rytisalon luomaa maailmaa, en näitä rakkaiksi muodostuneita ihmisiä. Kirjan Minna ei ole pilkulleen oikea kuvaus suuresta suomalaisesta kirjailijasta, mutta aika lähelle uskon Rytisalon päässeen. Hurraa molemmille Minnoille!

”Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.”

allekirjoituslaura

★★★★½
Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 sivua
Luettavaksi kirjastosta

Lokakuu oli ennätyksellinen meille molemmille: Laura luki melkein 20 kirjaa, Minna vain kaksi

Processed with VSCO with hb2 preset

Minna: Lokakuu oli minulle ennätyksellisen huono lukemiskuukausi. Sain luettua loppuun vain kaksi kokonaista kirjaa, tosin molemmat olivat kohtuullisen pitkiä, reilusti yli 600-sivuisia teoksia. Lukemisen vähyyttä selittää se, että olen töiden puitteissa lukenut useamman tieteellisen teoksen sekä ison kasan tieteellisiä artikkeleita, joita en blogin puitteissa kuitenkaan laske näihin kuukauden luettuihin. Ne kaksi viihteellistä kirjaa, jotka sain luettua tässä kuussa, ovat Sarah J Maasin Queen of Shadows ja Empire of Storms. Päätin kesällä siis alkaa lukea Throne of Glassia uudestaan alusta, jotta sarjan tapahtumat ovat tuoreessa muistissa viimeisen osan ilmestyessä. Sarjan seitsemäs osa, Kingdom of Ash, on jo tullut ulos, mutta mulla on vielä Tower of Dawn luettavana ennen päätösosan pariin hyppäämistä. Siinä on myös marraskuun tavoite eli lukea ToG loppuun.

Tavoitteen saavuttamiselle ja lukemiselle muutenkin on marraskuussa hyvin aikaan, sillä pidän kuukauden tauon blogin kirjoittamisesta. Kirjoitin jo aiemmin ärtyneistä peukaloistani ja nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että kaikenlaista ylimääräistä tietokoneen käyttöä täytyy välttää, että käsien hermot pääsevät palautumaan. Laura pitää siis marraskuun ajan huolta Bibobookista ja tavataan me seuraavan kerran kuun lopulla!

Lokakuussa luin…
Sarah J Maas: Queen of Shadows
Sarah J Maas: Empire of Storms

Yhteensä kaksi kirjaa, joissa 1341 sivua

Lokakuun luetut (3)

Laura: Olen tänä vuonna rikkonut ihan huolella lukuennätyksiäni, eikä tämä kuukausi suinkaan ole poikkeus! Ehdin lukea 18 kirjaa, ja vaikka mukaan mahtui sekä sarjakuvia että lastenkirjoja, kertyi luettuja sivuja yhteensä lähes 4000! Kiivaimpana polttoaineena lukemiselle toimi ehdottomasti viikon syysloma, sekä sen loppupuolella iskenyt flunssa. Vaikka tauti on taltutettu, on lokakuun pimeys ajanut minut monena päivänä suoraan töiden jälkeen omaan sänkyyn ihanaan kirjojen ja päiväunien kierteeseen. Kyllä sitä siis ehtii lukea, kun paljoa muuta ei tee.

Kuukauden parhaita kirjoja olivat Rouva C., Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Näpit irti!, mutta suurin osa muistakin lukemistani kirjoista oli erinomaisia valintoja. Voitte esimerkiksi uskoa, että ärsyyntymisestäni huolimatta koukutuin taas huolella Valinta-sarjan kolmanteen osaan, jonka nimi on Ainoa.

Marraskuussa tahtoisin saada suoritettua Helmet-lukuhaasteen viimeiset kohdat (sekä lukien että kuunnellen) ja yritän vielä tarttua ainakin pariin sarjakuvaan ennen Sarjakuvahaasteen päättymistä kuun lopulla. Lukujono paisuu myös töiden kautta, sillä kokoamme loppuvuoden aikana useammatkin kirjasivut, joille olen kirjoittamassa arvioita. Lukemisesta ei siis todellakaan ole pulaa eikä puutetta.

Lokakuussa luin…
Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa
Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia
Leena Virtanen & Sanna Pellicioni: Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
Sinikka & Tiina Nopola: Siskossyndrooma – 60-luku kasvatti meidät
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kiera Cass: Ainoa
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme
Jennifer Mathieu: Näpit irti!
Denis-Pierre Filippi: Mikki ja hukkunut meri
Sanna Hukkanen: Juuri
Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen
Sarh Andersen: Herding Cats
Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Ina Majaniemi: Huone yhdelle – Pieni matkakertomus
Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Alice Kuipers: Terveisin äiti
Minna Rytisalo: Rouva C.

Yhteensä 18 kirjaa, joissa 3667 sivua

Lokakuussa kuuntelin…
Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta
Tomi Kontio jne: Kuka Harry Potter?
Antto Terras: Esko, stripparin tarina
Sinikka & Tiina Nopola: Sisossyndrooma – 60-luku kasvatti meidät
Jere Nurminen: Kiira – Ehjäksi särkynyt
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Yhteensä 7 kirjaa, jotka kestivät noin 54 tuntia

Blogissa lokakuu oli tähän mennessä vuoden toiseksi vilkkain kuukausi heti heinäkuun jälkeen. Helsingin kirjamessujen lippuarvonta houkutteli niin lukijoita kuin kommenttejakin, kuukauden selvästi luetuin arvio oli puolestaan Minnan Julia Thurén: Kaikki rahasta – Näin säästin kymppitonnin vuodessa. Myös Koko päivä young adultia – tunnelmat Hel-YA! -festivaalilta ja Lauran arvio Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu keräsivät lukijoita. Vanhoista postauksista tilastojen kärkeen nousivat jälleen hyvän äänikirjojen lukijan omaisuudet sekä videokierros Helsingissä pian avattavaan keskustakirjasto Oodiin.

Marraskuussa valmistaudumme jo erityiskivaan joulukuuhun, mutta emme jätä toki blogia heitteille. Paljon kaikkea kiinnostavaa on tiedossa. Koska Youtube-tilimme on viime aikoina aktivoitunut, on Lauran tavoitteena julkaista marraskuun aikana vähintään yksi video viikossa! Olethan jo käynyt tilaamassa kanavamme? Blogiarvioissa sukellamme puolestaan tosisatukirjojen maailmaan, sillä Laura on lukenut niitä ihan urakalla.

Ps. Laura teki ensimmäistä kertaa koosteen kuukauden luetuista kirjoista videolle!