Teatterissa: Atlantis

On kiinnostavaa huomata, kuinka urautunut sitä onkaan kulttuurin äärellä. Ainakin minä ajaudun hirvittävän helposti lukemaan aina varsin samantyylisiä kirjoja, ja tietyn kirjailijan koko tuotannon samoaminen on koukuttavaa. Välillä kaipaan jotain outoa ja vierasta sen oman tutun mukavuusalueen ulkopuolelta, mutta aika usein on ihanaa vain heittäytyä lukuflown vietäväksi eikä taistella hankalien kirjojen ääressä. Tänään huomasin olevani hyvin urautunut myös teatterin suhteen. Oikeastaan minulla on kolme teatteriuraa: musikaalit, realistisen riipaisevat tarinat ja lastenteatteri. Keskimmäisen kategorian laajuus imaisee sisäänsä varsin suuren osan teatterien ohjelmistosta, mutta tietysti omat mieltymykseni ohjaavat näitä valintoja. Tällä hetkellä kiinnostaa esimerkiksi sisällissota, naisten oikeudet ja kaikki mihin liittyy Tommy Tabermann. No joka tapauksessa, tänään onnistuin pitkästä aikaa pyörähtämään ulos omista uristani katsomaan sellaista näytelmää, josta on sen erilaisuuden vuoksi vaikea puhua.

39550908140_381751a484_k

Aurinkoteatteri esittää Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä tänä keväänä näytelmää Atlantis. Tarina alkaa maapallon keskustasta, jonka ontossa tyhjyydessä asuu kääpiöiden yhdyskunta. Valoa ja lämpöä näiden uutterien ahertajien elämään antaa maapallon ydin, joka on hehkuva pallo sulaa kultaa. Jokaisella kääpiöllä on oma erikoisalansa. Jollekin se on laava, toiselle kaasut. Yhdessä nämä värikoodatut hahmot puurtavat vanhojen tapojen mukaan. Vapaa-ajalla marssitaan sienirumpujen paukuttaessa tahtia, työpäivät kaivetaan labyrinttimaisia tunneleita. Vallassa ovat peikot, jotka pitävät huolen, että vanhoista tavoista pidetään kiinni eikä yksikään kääpiö tee virhettä omalla vastuualueellaan. Rauhaisa yhteiselo kompastuu kuitenkin ahneuteen, eikä kääpiöiden elämä palaa enää koskaan ennalleen.

Aiemmin olen nähnyt Kansallisteatterin pienellä lavalla varsin hillittyä lavastusta ja minimalistista otetta. Atlantis on kaiken tämän vastakohta. Kirkkaisiin väreihin sonnustautuneet kääpiöt kiskovat lavalle välkkyviä putkia ja välillä taivaalta tippuu tanakan ihmisen keskivartalon kokoisia kultakimpaleita. Kaikki on suurta, näyttävää ja värikästä. Erilaista, mutta ehdottoman toimivaa.

40488480084_11cfe8972c_k

Näytelmässä on muutamia teemoja, jotka kulkevat läpi lähes kolmetuntisen esityksen. Tärkeimmäksi nousee tiedon ja tieteen asema yhteiskunnassa. Tietämättömiä on helppo hallita, joten yksinvaltiaan viittaa tavoitellessaan voi tulla mieliteko tieteen kieltämisestä. Kun kaikki nojaa perinteeseen, pysyy maailman järjestys samanlaisena, eikä valtaapitävien tarvitse olla huolissaan omasta asemastaan. Tätä alleviivataan paljon. Samoin natsiviittauksia hakaristeineen ja etuviistoon nousevine käsineen. Myös Star Warsin kuvasto vilahtelee lavalla, ja koko esitys päättyy varsinaiseen EU-huumaan sinisellä pohjalla kieppuvine tähtineen ja Euroviisujen tunnusmusiikkeineen. Atlantiksen teemat ovat hyvin ajankohtaisia, mutta ehkäpä niitä korostetaan hitusen liikaa niin itse esityksessä kuin sen kuvauksessa esimerkiksi Kansallisteatterin verkkosivuilla. Kaikki tuntuu jo etukäteen muhennokseksi pureskellulta.

Koska Atlantis on kaikkine fantasian elementteineen niin vieras minulle, on sen herättämiä tunteita vaikea vetää yhteen. Pidän värikkyydestä, runsaudesta, poikkihuilusta ja musiikkikohtauksista. Alun rumpumarssi on viihdyttävä ja keltaisena kääpiönä esiintyvä Antti L. J. Pääkkönen kerrassaan hurmaava. Näytelmä kaipaisi kuitenkin vielä pientä trimmausta, sillä kaksi tuntia ja 50 minuuttia saa esityksen vaikuttamaan hitusen ylipaisuneelta pullataikinalta. Myös korostuskynää voisi hillitä teemojen käsittelyssä. Lopulta olen kuitenkin todella fiiliksissä siitä, että näytelmä pystyi samaan aikaan sekä hämmentämään että viihdyttämään. Persoonallisuutta ilman tekotaiteellista dadaa, sellaista voisin lisätä teatterilistalleni enemmänkin.

allekirjoituslaura

★★★
Atlantis
Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri
Ohjaus: Juha Mustanoja
Lavastus: Anne Karttunen
Musiikki: Juuso Voltti
Rooleissa Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo
Esitykset Kansallisteatterissa 28.4. asti

Kuvat © Sakari Kiuru / Kansallisteatteri

Mainokset

Mikä ihmeen nuorten aikuisten kirjallisuus? – Aloittelijan opas YA-fiktioon

”Tiiätkö, mun piti googlettaa, että mitä se YA oikeen tarkottaa.”

Nämä olivat parhaan ystäväni sanat eräänä maaliskuisena iltapäivänä, kun seisoimme keittiössäni laittamassa teetä. Hän oli lukenut tähän blogiin kirjoittamani arvion ja hämmentynyt termistä. Nauroin ja kysyin, oliko ystäväni löytänyt vastauksen.

”Joo, kyllä mä sitten Wikipediasta löysin, mitä se meinaa.”

YA eli young adult -kirjallisuus on jo vuosien ajan ollut kuolemattoman rakkauteni kohde. Reilusti yli puolet lukemastani kirjallisuudesta menee jollakin tavalla ya-genren alle tai ainakin erittäin lähelle sitä. Ystäväni sanat ja tätä postausta varten tekemäni taustatutkimus kuitenkin paljastivat, että genre ei ehkä olekaan niin itsestäänselvyys kuin olin sen aiemmin ajatellut olevan.

Yhteisen hyvän nimissä päätin siis pistää kasaan postauksen mittaisen oppaan young adultiin. Nauti ja kerro vielä kommenteissa, jos haluaisit lukea aihepiiristä lisää!

IMG_2881

Mikä ihmeen YA?

Goodreadsin mukaan young adult fiktio (usein lyhennetty YA) on erityisesti nuorille aikuisille, noin 13-18 vuotiaille, suunnattua kirjallisuutta. Sen aiheet ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan, mutta genreen kuuluvien teosten yhteisiä piirteitä ovat  usein nuoret päähenkilöt ja nuorten maailmaan liittyvät haasteet. Tarinoissa on rajana ainoastaan mielikuvitus ja kirjailijan taidot, sillä young adultiin voidaan katsoa kuuluvaksi sekä muodoltaan että ilmaisultaan varsin kattava määrä erilaisia teoksia.

Nuorten näkökulmaan kuuluu The Balancen mukaan myös tunteiden vuoristorata, oli kyse sitten elämän ja kuoleman kysymyksistä dystooppisessa maailmassa tai ihastuksesta lukiodraamassa. Suuret tunteet koukuttavat lukijoita myös genremääritelmän ulkopuolelta, sillä monet aikuiset tunnustavat lukevansa YA-kirjallisuutta jopa pakkomielteisesti. Muun muassa Helsingin Sanomat viittaa Yhdysvalloissa tehtyyn markkinatutkimukseen, jonka mukaan 70 prosenttia young adultin lukijoista on itseasiassa aikuisia. (Kuulun itse tähän kategoriaan, sillä olen 23-vuotias, mutta en voi vastustaa hyvin kirjoitettua, nokkelaa ja vauhdikasta YA-tarinaa.)

Young adultin määrä on joidenkin lähteiden mukaan räjähtänyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kun vielä 2000-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa julkaistiin vajaa 5 000 young adult -teosta vuosittain, oli määrä vuonna 2012 jo yli 10 000. Suomessa tilanne on kuitenkin toisenlainen. Sekä Yle, Helsingin Sanomat että Aamulehti ovat kirjoittaneet young adultista muutaman vuoden sisään ja jokaisessa jutussa sanoma on samanlainen: Suomessa nuortenkirjallisuus on kakkosluokan kirjallisuutta. Emmi Itäranta pohtii Aamulehden jutussa, että suomalainen realismin perintö on todennäköisesti vaikuttanut tiukkaan jakoon nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välillä. ”Fantasiahömppä” kuuluu nuorille; aikuisten kirjallisuus kertoo todellisesta elämästä.

Vallalla oleva ajattelutapa on sinänsä sääli, sillä young adult käsittelee usein vaikeita aiheita ennakkoluulottomasti. Käsittelytapa sopii nuoren lukijan lisäksi myös aikuiselle ja joissakin tapauksissa itseasiassa pelkästään aikuisille. Otavan Emma Aftan sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”Suomessa ei olla ymmärretty, että ne ovat yhtä lailla aikuisten kuin nuorten kirjoja”. En voisi olla enempää samaa mieltä.

IMG_2895

Mistä löydän luettavaa?

Internet on pullollaan listauksia parhaista young adult -kirjoista. Esimerkiksi TIME on julkaissut listan 100 parhaasta young adult -kirjasta ja käsittääkseni tuota listaa voi edelleen käydä äänestämässä. Lisäksi Goodreads on tietenkin täynnä erilaisia hyllyjä, joihin on koottu genren kirjoja ja vuosittain yhteisössä myös äänestetään vuoden paras YA teos. Vuonna 2017 titteli meni Angie Thomasin The Hate U Give -teokselle, jota Laura on käsitellyt myös tässä blogissa.

YA kirjojen suosiota voi katsoa myös niistä tehtyjen elokuvien perusteella. Viimeisen 10 vuoden aikana YA-kirjallisuudessa supertähdiksi nousseista kirjoista on poikkeuksetta tehty versio myös valkokankaalle. Oivallisia esimerkkejä näistä ovat muun muassa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe, Stephenie Meyerin Twilight-sarja sekä Veronica Rothin Outolintu-sarja. Uusin lisäys näihin on viime kuussa ensi-iltansa saanut Every Day, joka perustuu David Levithanin saman nimiseen kirjaan. Suomalaisen YA:n isoin nimi on kenties Salla Simukka, jonka Lumikki-trilogia on viety jo 50 maahan ja siitä puuhataan Hollywood-elokuvaa.

Bibbidi Bobbidi Bookista young adultiin kuuluvat teokset löytyvät Nuortenkirja-kategoriasta sekä Young adult -tagin alta. Suomalaisia erityisesti young adultiin keskittyviä blogeja ovat muun muassa Kirjapöllön huhuiluja sekä Sivujen välissä, jossa on tänä vuonna meneillään YA-lukuhaaste.

Kannattaa myös lukea tämä postaus loppuun, sillä vinkkaan lopuksi vielä teoksia, joilla genren lukemisessa pääsee alkuun!

IMG_2885

Ne ihanat lieveilmiöt…

Young adultin hauskimpia puolia ovat omasta mielestäni erilaiset faniryhmät ja rakkaustarinoiden shippaaminen (voikohan tätä edes ilmaista suomeksi näin?). Itse en harrasta fandomeita mitenkään erityisen paljon, mutta kun johonkin teokseen rakastuu aivan suunnattomasti, tekee siitä mieli jutella muiden tarinaa rakastavien ihmisten kanssa. Muun muassa Sarah J Maasin tuotannon kohdalla kävi näin, kun hehkutin kirjoja omassa bookstagramissani ehkäpä noin puolitoistavuotta sitten ja Bookishteaparty-blogin Katri sattui vastaamaan tarinaani. Sen jälkeen ollaan juteltu tasaisin väliajoin Maasin uusista kirjoista yksityisviesteillä, vaikka ei olla koskaan tavattu oikeassa elämässä.

Lähes jokaisen YA-sarjan ympärillä on joukko omistautuneita faneja, joista voi löytää keskustelukumppaneita ja jopa uusi ystäviä. Heitä löytää vaikkapa Goodreadsista tai bookstagramin syövereistä. Monille teoksille on olemassa myös omia fanitilejään Instagramissa. Lisäksi viime aikoina Suomessa on jollakin tapaa herätty YA-fanien olemassa oloon ja juuri heille järjestettyjä kirjallisuustapahtumia on näkynyt aiempaa enemmän.

IMG_2902

Kirjavinkkejä YA-aloittelijalle – aloita näistä!

1. Dystopiat
Dystopiat ovat olleet kovassa huudossa 2010-luvulla. Kuuluisimmat niistä ovat todennäköisesti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia sekä Veronica Rothin Outolintu-sarja. Molemmat ovat koukuttavia ja varsinkin Outolintua voin suositella täydestä sydämestäni. (Jos olet nähnyt trilogian elokuvaversion, pyydän silti antamaan kirjoille mahdollisuuden. Ne ovat niiin paljon parempia!) Jos haluat tutustua tarinaan, joka ei ole vielä kaiken kansan nähtävillä elokuvana, poimi hyllystä Marissa Meyerin Cinder. Se kertoo uudelleen (tosin hyvin löysästi) Tuhkimon tarinan dystopia/scifi-asetelmassa.

2. Nykykirjallisuus
Edelliskohdan ajatuksenkulkua seuraten: jos haluat lukea jotakin supersuosittua, valitse luettavaksi mitä tahansa John Greenin tuotannosta. Tähtiin kirjoitettu virhe on jo modernin klassikon asemassa, Kilpikonnan kuorella taas ilmestyi vasta viime vuonna. Greenin lisäksi contemporaryn superkirjailijoihin kuuluu myös Rainbow Rowell. En ole itse lukenut hänen tuotantoaan, mutta ainakin Fangirl, Eleanor & Park ja Carry On ovat olleet todella suosittuja.

3. Fantasia
Tähän kategoriaan voisin suositella vaikka mitä, mutta lähdetään liikkeelle niistä ilmeisimmistä. YA-fantasian voittokulku alkoi tietenkin Stephenie Meyerin Twilight-saagasta. Vaikka tarinassa on ongelmansa, en voi väittää, ettenkö ainakin nostalgia-mielessä nauttisi edelleen sarjan lukemisesta. Vampyyreita löytyy myös Cassandra Claren Mortal Instruments -sarjasta, jossa kuitenkin pääosin taistellaan demoneita vastaan. Vähemmän huomiota on saanut Leigh Bardugon erinomainen kirjakaksikko Six of Crows ja sen jatko-osa Crooked Kingdom. Tarinassa epätodennäköinen joukko ihmisiä päätyy yhteen tekemään päätähuimaavan rikoksen. Myös yksi viime vuoden parhaita lukukokemuksiani, Stephanie Garberin Caraval, sopii YA-aloittelijalle!

Juttelen mielelläni ya-kirjallisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Jos postaus herätti ajatuksia, niin jätä ihmeessä kommentti!

allekirjoitusminna

Teatterissa: Taru sormusten herrasta

Nyt on tunnustuksen aika. En ole koskaan lukenut Taru sormusten herrasta -trilogiaa, vaikka yritys joskus takavuosina olikin kova. Halusin lukea kirjat ennen elokuvien julkaisua, mutta lopulta taisin päästä toisen kirjan alkuun. Huomattavasti sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä elokuvaa oli nähty. Ehkä syynä oli nuori ikäni, olinhan vasta alakoulun viimeisillä luokilla elokuvasarjan ensimmäisten osien ilmestyessä. Syynä saattoi myös olla omistamani kirja, jossa koko kolmikko on yhdeksi järkäleeksi nidottu ja fontti on niin pientä, että terveetkin silmät eksyvät harhailemaan riviltä toiselle. Elokuvista kuitenkin pidin, ja haaveilen edelleen tuon trilogian lukemista. Ehkä tosin vähän isommalla fontilla.

26351039968_fc5bf6ba36_k

Turun kaupunginteatterin tulkinta J. R. R. Tolkienin klassikkoteoksista oli tietysti nähtävä. Ostin lipun hyvissä ajoin ja odotin innolla esitystä. Kunnes kuulin uutisen. Ystäväni olivat ostaneet lippunsa eri aikaan, ja he olivat saaneet viestin, että heidän paikkansa ovatkin näköesteiset. Minulle ei mitään viestiä tullut, mutta myöhemmin selvisi, että minunkin paikaltani olisi rajallinen näkymä lavalle. Lippu oli kyllä myyty minulle alennettuun hintaan (pohdinkin, miten voi opiskelijalippu tällaiseen spektaakkeliin maksaa vain 15 euroa!), mutta näköesteestä ei mainittu mitään. Esitys oli tietysti täynnä, joten siellä parvella sitten kärvisteltiin. Siitä lisää myöhemmin.

Taru sormusten herrasta on Turun kaupunginteatterissa visuaalisuudessaan pitkälti uskollinen Peter Jacksonin ohjaamalle elokuvatrilogialle. Siis todella uskollinen. Esimerkiksi Gandalfin (Mika Kujala) vaatteet tunnistaa kyllä heti ensimmäisellä vilkaisulla. Tästä on elokuvat suhteellisen hyvin tuntevalle sekä etua että harmia. Ensinnäkin yhtäläinen ilme luo välillä tunteen, että teatterin kulisseihin on loihdittu todellinen 3D-versio elokuvista. Muutamassa kohdassa en voinut kuin suu auki ihmetellä mihin kaikkeen teatteritekniikka taipuukaan. Toisaalta valpas katsoja huomaa heti kaiken elokuvasta poikkeavan. En ollut näiden kanssa turhan tarkka, mutta Gandalfin ääni kaipaisi huomattavasti enemmän syvyyttä ollakseen uskottava vanhalle ja viisaalle velholle. Joitain mutkia on myös vedetty sen verran paljon suoriksi, että elokuvaa näkemättä tai kirjaa lukematta saattaa välillä olla hetken hukassa.

Näytelmässä ehdottomasti ikimuistoisinta on lavastus. Siis vau mitä jälkeä! Seurue kulkee läpi Keski-Maan ja nuo kaikki maisemat todellakin loihditaan lavalle. Voin vain kuvitella millainen pyöritys näyttämön verhoissa käy, kun yleisön eteen rullataan miljöitä kääpiöiden luolista aina vuortenhuippuihin asti. Näyttämöllä käytetään myös ihastuttavan paljon elävää tulta, ja näyttelijät kieppuvat ja lennähtelevät kuin taiottuina. Klonkkua esittävä Miska Kaukonen ansaitsee myös valtavat suosionosoitukset upeasta eläytymisestä. Puvustuskin on suurimmaksi osaksi onnistunutta, mutta muutamia omituisia valintojakin on tehty. Esimerkiksi joillekin haltioille puetut vaaleansiniset mekot näyttävät olevan ennemmin lasten naamiaisasukuvastosta kuin Tolkienin kirjoista.

25352647407_674cc7d579_k

Mutta palataanpa vielä siihen näköesteeseen. Näyttämölle on rakennettu valtava kaari, joka symboloi tarinan keskiössä olevaa sormusta, jonka saattue pyrkii tuhoamaan. Kaareen heijastetaan kuvia ja värejä aina kulloisenkin tapahtumapaikan mukaan. Ilmeisesti vasta hieman ennen ensi-iltaa joku oli huomannut, että tämä kaari peittääkin tehokkaasti näkymän aika monelta paikalta. Minulta jäi näkemättä esimerkiksi kokonaan sormuksen takominen. Hyvin tärkeä ja KUULEMMA näyttävä kohtaus. Tässä kohtaa oikea ratkaisu olisi ehdottomasti ollut koko rakennelman raahaaminen varaston perukoille odottamaan aikaa parempaa. Suurimman osan aikaa kaaren kuvat ovat minusta hieman epätarkkoja, eivätkä ne tuo mitään lisää upeisiin lavastuksiin. Toki ennen esitystä ja väliajoilla kaaressa hehkuva Taru sormusten herrasta -teksti on hyvää materiaalia somekuviin, ja onhan se hienoa nähdä sormuksen tekstin ilmestyvän valtavaan kaareen, mutta ilmankin selvittäisiin. Miksi peittää jotain niin valtavan upeaa vain siksi, että halutaan pitää kiinni ideasta, joka ei käytännössä toimikaan?

Kokonaisuudessaan näytelmä on lähes napakymppi, mutta kyllä tämä yksi väärä valinta pudottaa arvioni neljään tähteen. Vaikka kyse on vain yksittäisestä elementistä, alkaa vaikutus olla suuri, kun se on kooltaan liian iso jopa vuorenpeikon hulavanteeksi. Tuomiovuoren kitaan!

allekirjoituslaura

★★★★
Taru sormusten herrasta
Turun kaupunginteatteri
Teksti: J. R. R. Tolkien
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Rooleissa muun muassa Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää ja Kirsi Tarvainen

Kuvat © Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Lukuviikon kirjavinkki: Sisaret 1918

Mitä mainiointa Lukuviikkoa kaikille teille kirjojen maailmaan hypänneille! Tänään on tosiaan Lukuviikon ensimmäinen päivä, ja sen kunniaksi joukko kirjabloggaajia tykittää Marikan johdolla kirjavinkkejä iloksenne koko päivän ajan.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Halusin tarttua tähän haasteeseen vähän erilaisella otteella, enkä siis lähde varsinaisesti vinkkaamaan lempikirjojani. Kyllä te suosikkini jo tiedätte, Onneli ja Anneli ovat ikuisia idoleitani, Harry Potterin ja kumppaneiden matkaan hyppäisin milloin tahansa. Kaikkien aikojen suosikkieni sijaan päätin esitellä teille kirjallisuuden lajia, johon olen vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana päässyt kunnolla tutustumaan ja rakastumaan. Siis ihan totta, kuinka mahtavia ovat sarjakuvat! Kuvitettujen kertomusten avulla vaikeitakin asioita voi käsitellä kunnioittavasti, ja toisaalta uusia näkökulmia tarjoilla hätkähdyttävällä otteella. Keskiviikkoista Aku Ankkaa syvemmälle sarjakuvamaailmaan minut johdatti tietysti kirjablogimaailma lukuhaasteineen. Toivottavasti tämän postauksen avulla joku muukin saa pienen kipinän tarttua sarjakuviin.

Sisaret 1918 (1)

Nyt kun Suomi 100 on onnellisesti takana, on teattereista ja kirjakustantamoista vyörytetty päällemme sisällissotakuvausta. Sadan vuoden takaiset kauheudet pääsevät myös sarjakuvaruutujen sisälle, sillä Arktinen Banaani julkaisi äskettäin Reetta Laitisen toimittaman kokoelman Sisaret 1918. Kokoelmaan on tallennettu kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai lapsen tarina. Suurin osa naisista oli punaisten puolella, mutta muutama muistelo saadaan kuulla myös valkoisilta. Naiset muistelevat kaartilaisten housuihin pukeutumista, lähestyviä vihollisia, vankileirien ala-arvoista ruokaa ja kammottavan kuoleman runtelemia ruumiita. Lapsille sisällissota sen sijaan tarkoittaa haukkumasanoja, aikuisten kireyttä, painostavaa ilmapiiriä ja äkkilähtöä kotoa. Juuri itsenäistyneestä maasta halutaan luoda paras mahdollinen, harmi vaan että oikeasta polusta on hieman turhan monta tulkintaa.

Sisaret 1918 perustuu tositapahtumiin, sillä arkistojen kätköistä on kaivettu sodasta selvinneiden naisten kertomuksia sarjakuvataiteilijoiden materiaaliksi. Vaikka albumi on kokonaisuutena hieman hajanainen eivätkä kaikki sarjakuvat pääse kovin syvälle päähenkilönsä ajatuksiin, rakentavat ne uusia kurkistusaukkoja historiaan. Mustavalkoisten sarjakuvien höystäminen punaisella värillä nivoo sarjakuvat yhdeksi ketjuksi, vaikka samoihin kansiin mahtuukin monenlaisia piirrostyylejä. Tehovärinä punainen on toki myös hyvin dramaattinen.

Sisaret 1918 (4)

Omasta kouluajastani sisällissodasta ovat painuneet mieleen vain väittelyt sodan soveliaasta nimestä. Ehkä tämä sarjakuva antaisi nykyisille koululaisille mahdollisuuden nähdä millaiseen sekasortoon maamme aikanaan ajautui. Ihminen voi ajautua (tai jopa tietoisesti hakeutua) tekemään kammottavia asioita, mutta harvapa meistä on läpeensä paha. Kun sen ymmärtää, voi yhdessä pyrkiä kohti rauhaisaa yhteiskuntaa.

allekirjoituslaura

★★★½
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Arktinen Banaani, 2018
Sivuja 110
Luettavaksi kirjastosta
Ps. Muita vinkkejä huikeista sarjakuvista löytyy täältä. Lisää arvioita on luvassa pian.

Teatterissa: Myrskyluodon Maija

On muutamia kappaleita, jotka onnistuvat joka kerta survaisemaan aivojeni itkunappulan ala-asentoon. Nousee päivä, laskee päivä on varma itkettäjä, Prinsessa Ruususen häämarssille olen sentään pystynyt jo kehittämään jonkinlaista immuniteettia. Tällä viikolla tuli jälleen todistetuksi, että Myrskyluodon Maija on myös kärkikahinoissa kyynelkanavieni kostuttajana. Helsingin kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija oli todellinen itkufest, pahoitteluni lähistöllä istuneille.

myma6

Remontin jälkeen ovensa avannut Helsingin kaupunginteatteri juhlisti viime syksynä sekä paluuta tuttuun teatterirakennukseen että Suomen satavuotista itsenäistä taivalta varsin perisuomalaisella ensi-illalla. Myrskyluodon Maija perustuu Anni Blomqvistin viisiosaiseen romaanisarjaan, joka kuvaa elämää saaristossa 1800-luvun loppupuolella. Maija (Laura Alajääski) avioituu vanhempiensa toiveesta Jannen (Aaro Wichmann) kanssa, ja pariskunta muuttaa kaukaiselle Myrskyluodolle. Talo rakennetaan ja lapsia syntyy, mutta meri ja ympäröivä maailma riepottavat Maijan perhettä rajuin ottein.

Maijan tarina oli minulle ennakkoon täysin tuntematon, vain piinaavan kaunis tunnusmusiikki on kulkenut mukanani. Näytelmä ei todellakaan kaunistele elämän raakuutta ja luonnon julmuutta. Vaikka istuin turvallisesti teatterin pehmeällä penkillä, valtava ahdistus roolihahmojen sekä heidän esikuviensa elämästä jyräsi minut. Miten voi jaksaa päivästä toiseen taistella eteenpäin, kun elämällä tuntuu olevan tarjottavana vain surua ja kuolemaa? Miten kukaan jaksaa vuosikymmenestä toiseen laskea elämänsä meren ja sen antimien varaan, vaikka arvaamaton aalto tai pettävä jää saattaa riistää hengen minä hetkenä tahansa? Toisaalta ehkä nämä karut olosuhteet selittävät osaltaan myös sitä, millaiseksi niin kutsuttu kansanluonteemme on muotoutunut. Maijalle onnellinen päivä on sellainen, ettei meri riepotele liikaa ja koko perhe on turvassa. Samanlaista puhdasta onnea tunnen minäkin kauniin luontomme keskellä. Ehkä tämä on perintöä, joka kumpuaa sukupolvien takaa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Myrskyluodon Maija – Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatterin versio Myrskyluodon Maijasta on hyvin perinteinen ja varsin yksinkertainen. Rustiikkiset lavasteet voisivat olla mistä tahansa menneiden aikojen teatterista, tosin hieman suurennettuina ja teknisin hienouksin höystettyinä. Perinteistä mallia rikotaan saaristolaisten keskellä tanssivilla henkiolennoilla, jotka välillä ottavat linnun, toisinaan taas meren muodon. En ole vieläkään aivan varma pidänkö näistä epämääräisesti lavalla haahuilevista hahmoista. Toisaalta ne tekevät mukavan särön muuten hyvin perinteiseen kerrontaan, toisaalta ne tuntuvat vähän turhalta lisältä.

Näytelmänä Myrskyluodon Maija on tutun tasaista Helsingin kaupunginteatterin laatua, tosin parempaakin on nähty. Näytelmän musiikki vie esityksen kuitenkin aivan uusiin ulottuvuuksiin. Joka kerta kun tuttu teema lähtee soimaan, puhaltaa salissa valtava tunteiden myräkkä. Kun kapellimestari Eeva Kontu vielä lopussa kannustaa orkesterin täyteen voimaan, jyllää sisimmässä niin voimakas ja kouristeleva puhuri, ettei sitä vastaan voi taistella. Musiikki on totisesti parhaimmillaan järjen ulottumattomissa, se puhuttelee vain tunteita.

allekirjoituslaura

★★★★
Myrskyluodon Maija
Helsingin kaupunginteatteri
Ohjaus: Kari Rentola
Dramatisointi Anni Blomqvistin teosten pohjalta: Seppo Parkkinen
Musiikki: Lasse Mårtenson
Laulujen sanat: Maija Vilkkumaa
Kapellimestari: Eeva Kontu
Rooleissa muun muassa Laura Alajääski, Aaro Wichmann, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Antti Timonen
Esitykset vielä 18.4. ja 28.4.

Kuvat © Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on gettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ”vihaisena mustana muijana”. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile, Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä gettomuijaksi.”

Viha jonka kylvät (2)

16-vuotias Starr asuu köyhässä slummissa, jossa aseiden pamahdukset ovat osa arkipäiväistä äänimaailmaa. Kouluaan hän käy rikkaiden asuinalueella, jonka opinahjo ei ole kerännyt luokkahuoneisiinsa kovin monia tummaihoisia. Starr risteilee kahden maailman välissä, eikä tunnu istuvan kunnolla kumpaankaan. Niinpä hän on luonut itselleen kaksi erilaista persoonallisuutta. Kotona hän on rempseä katujen kasvatti, Williamson-koulussa hän puolestaan hioo terävimmät särmät pois. Koulukavereiden ei todellakaan tarvitse tietää onko Starrin kotikulmilla taas ammuttu joku kuoliaaksi.

Eräiden kotibileiden jälkeen Starr istuu lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa autossa, kun poliisi pysäyttää nuoret. Ilta päättyy tappavaan laukaukseen, ja Starr joutuu keskelle valtavaa mylläkkää. Miten saada oikeutta Khalilille, jonka poliisi on syyttä ampunut? Entä kaikki ne muut nuoret tummaihoiset, jotka ovat kuolleet poliisin luoteihin syyttöminä?

Angie Thomasin kirja Viha jonka kylvät on tärkeä. Se on VALTAVAN tärkeä. Viha jonka kylvät ovat juuri niitä suuria tarinoita, jotka tämä maailma tarvitsee paperille kirjoitettuna, ja jollaisen varmasti lähes jokainen kirjailija haluaisi teoksiinsa vangita. Maailma ei ole suinkaan tasa-arvoinen, ei lähellekään. Yhdysvalloissa iät ja ajat jatkunut taistelu tummaihoisten oikeuksista on saanut jälleen uuden muodon. Siinä missä aikanaan on vaadittu orjien vapauttamista tai oikeutta istua samassa bussissa ihonväriin katsomatta, nyt taistellaan sen puolesta, että nuoret eivät päätyisi poliisi ampumaksi etnisen profiloinnin vuoksi. On hirvittävän pelottava ajatus, että ei voisi omassa kotimaassaan luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tehtävä on suojella kansalaisia. Minulle, Suomessa kasvaneelle valkoiselle heteronaiselle, tuo pelko ei ole tuttu, ja se tekee kirjan lukemisesta vielä herättävämmän kokemuksen.

Kirjallisuus voi parhaimmillaan puhkoa oman elämäntilanteemme meille luomia maisemia. Se voi haastaa meidät astumaan toisen ihmisen asemaan. Pystyn tuntemaan kuristavan tunteen sisuksissani, kun ajattelen oikeusjärjestelmän hampaisiin jauhautuneita ihmisiä, jotka kaikista ponnisteluistaan huolimatta eivät saa asioitaan ajettua. Vaikka tekisi kaiken oikein, on lopputulos epäreilu. Pystyn tuntemaan ailahduksen turhautumisesta, joka saa potkimaan seiniä kaiken sen surun ja kiukun takia. Ja tämä on lukemattomille ihmisille todellisuus, eikä vain kirjan sivuilta luettu tarina. Kammottavaa.

Thomas on onnistunut kirjoittamaan nuortenkirjan, josta myös aikuiset voivat ammentaa suurta viisautta. Yhteiskunnan epäkohtien osoittaminen on yksi askel kohti muutosta. Viha jonka kylvät on koukuttavasti kirjoitettu, eikä lukemisen aikana voi välttyä kostuvilta silmäkulmilta. Koska kirja on 16-vuotiaan slummin kasvatin kuvaus maailmasta, on kirjan kieli hyvin puhesävyistä. Kääntäjä Kaijamari Sivill on onnistunut luomaan nuoren puheeksi sopivan murrepaletin, joka ei kuitenkaan häiritse lukukokemusta. Toisaalta olisi ollut kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, sillä suomennoksessa ero Starrin siistityn koulupuheen ja gettoslangin välillä ei ole kovin selvä. Ehkä englanniksi asia on toisin.

Luin kirjan viimeisiä lukuja junassa matkalla Tampereelle, ja jouduin perille päästyäni istahtamaan hetkeksi asemarakennuksen penkille kahlatakseni vielä viimeiset sivut loppuun. Painaessani kirjan kannen kiinni mieleni teki nousta seisomaan penkin päälle, kohottaa kirja korkealle ilmaan ja julistaa kaikille ohikulkijoille maailman epäreiluutta, mutta toisaalta myös toivoa parempaan huomiseen. Halusin kysyä kaikilta, olisiko heilläkin yhtä tärkeitä tarinoita kerrottavanaan. Halusin rohkaista jokaista sortoa, pelkoa ja vihaa nähnyttä tarttumaan kynään.

”Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

allekirjoituslaura

★★★★★
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Käännös: Kaijamari Sivill
Otava, 2017
Sivuja 398
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Teatterissa: Julia & Romeo

Kaksi nuorta rakastavaista, riitelevät suvut, kohtalokkaat kuolemat ja tarinan traaginen loppu. Jokainen meistä varmasti tietää Shakespearen Romeon ja Julian, näytelmän veronalaisista nuorista, jotka rakkaus ajaa kohti traagista loppua. Klassikkonäytelmää on esitetty vuosisatojen kuluessa ties minkälaisilla lavoilla ja mitä erilaisemmin sovelluksin. Minulle parhaiten ovat jääneet mieleen lastenohjelma Vili Vilperin tulkinta näytelmästä sekä Dingon musiikeilla höystetty Autiotalo, jonka näin lapsuudessani Hämeenlinnan kaupunginteatterissa parikin kertaa ja muutama vuosi sitten uusintaesityksenä Jyväskylässä.

39620985625_a6dc833c72_k

Myös Kansallisteatteri on tarttunut tänä keväänä tähän ikoniseen rakkaustarinaan. Koska näytelmä on kaikille läpikotaisin tuttu, on siihen lähdetty hakemaan uutta kulmaa yhdistelemällä vanhahtavaa kieltä ja nykymaailman jengitappeluja. Tällainen uuden ja vanhan liitto saattaa ajautua helposti kiusalliseen vitsinheittoon, mutta Kansallisteatteri hoitaa menneen ja modernin välisen jännitteen ammattitaitoisesti – tietysti.

Ehkä vielä suurempaa omaa tulkintaa on lähdetty hakemaan Romeon ja Julian suhteeseen. Ei, en kirjoittanut näytelmän nimeä tämän teksti otsikkoon väärin, vaan rakastavaisten nimet on todellakin käännetty toisin päin kuin on perinteisesti totuttu. Luin jonkin ennakkohaastattelun aiemmin keväällä aiheesta, ja siinä korostettiin, että Julia on näin haluttu nostaa totuttua aktiivisempaan rooliin. Hän ei ole vain parvekkeellaan haaveileva hento neito, joka odottaa särmikästä prinssiään, vaan Julia on nykyaikainen strong independent woman. Kuinka hyvin tässä sitten mielestäni onnistuttiin? Jotenkin kyllä, mutta ei se suinkaan näytelmän johtoajatukseksi noussut.

Kansallisteatterin Julia (Satu Tuuli Karhu) on pukeutumiseltaan räväkkä nuori nainen, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä lopulta tikarin avulla. Alkuperäiseen tekstiin verrattuna Juliaan on tuotu voimaa muuttamalla Romeota (Olli Riipinen) totuttua aremmaksi. Romeo änkyttää, on jatkuvasti hieman hämmentynyt ja paniikissa. Hän on jengiläisen takkiin puettu runopoika. Näiden kahden suhteessa Julia tekee kaikki aloitteet, antautuu ensimmäisenä suuteloon ja yhteisen yön leikkeihin. Onhan sekin toki jo jotain parannusta hentoisen neitosen rooliin, mutta ei se lopulta vie Juliaa kovin kauas Shakespearen kirjoittamasta naisesta tai niistä tulkinnoista, joita hänestä on muissa teattereissa tehty. Toisaalta Julian roolin suurempi korostaminen olisi vaatinut huomattavia muokkauksia käsikirjoitukseen. Ehkä siihen ei ole haluttu lähteä. Joka tapauksessa Karhu hoitaa Julian roolin mahtavalla tunnelatauksella. Tästä näyttelijästä on vaikka mihin!

39620985985_8912756558_k

Kansallisteatterin Julia & Romeo on lopulta aika pitkälle perinteitä kunnioittava tulkinta klassikkonäytelmästä. Veronan klaanien muuttaminen nykyaikaisiksi jengeiksi on tuttu resepti, eikä Julian vapauttaminen kainostelevan neidon kaavusta vielä maata mullista. Sen sijaan Kansallisteatterin tulkinnasta tekevät ainutlaatuisen musiikki ja valot. Kaksi muusikkoa on sijoitettu lavan viereisiin aitioihin, ja he loihtivat soittimistaan äänimaisemia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan saattavat yleisön hypnoottiseen tilaan. Ja kun elektronisten soittimien sekaan on mahdutettu vielä pari selloa, olen aivan myyty! Näytelmässä käytetään pariin otteeseen tehokeinona voimistuvaa musiikkia, joka yllättäen päättyy valojen sammumiseen. Yksinkertaista, mutta tehokasta! Loppukohtaus on hieman korni, mutta toisaalta toteutus sopii hyvin ikoniseen lopetukseen, jossa rakastavaiset saavat toisensa vasta kuolemassa. Myönnän, poskeni olivat märät kyynelistä.

allekirjoituslaura

★★★½
Julia & Romeo
Kansallisteatteri
Ohjaus: Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
Rooleissa muun muassa Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen, Miro Lopperi, Jarno Hyökyvaara, Sonja Salminen ja Sanna-Kaisa Palo

Kuvat © Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me

Oma tutustumiseni feministiseen kirjallisuuteen on ollut hävettävän vähäistä. Vaikka pidän muussa lukemassani kirjallisuudesta vahvoista naishahmoista ja perinteisiä rooleja kyseenalaistavista asetelmista, en ole koskaan tutustunut feminismin niin sanottuihin nykyklassikoihin, joihin Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me kuuluu. (Roxane Gayn Bad Feminist on seuraavaksi lukulistalla.)

IMG_2830

Teokseen sisältyy 10 esseetä, joista ensimmäinen on todennäköisesti Solnitin kuuluisin. Siinä hän kuvaa, kuinka vanhempi mieshenkilö eräissä juhlissa 2000-luvun alkupuolella selittää Solnitille tämän omaa kirjaa kuvitellen olevansa asiassa parempi asiantuntija kuin Solnit, kirjan kirjoittaja, itse. Esseestä syntyi termi mansplaining, jonka äitinä Solnitia pidetään. Kokoelman muissa esseissä mansplainingia (suomeksi tällainen henkilö taitaa olla miesselittäjä) ei juuri näy, mikä kertoo siitä, että termi on lähtenyt elämään omaa elämäänsä samanlaisiin tilanteisiin joutuneiden naisten kautta.

Muissa esseissä Solnit käsittelee muun muassa merkityksiä ja vallankumouksia, naisen katoamista yhteiskunnasta sekä väkivaltaa. Varsinkin naisten kohtaama väkivalta saa paljon huomiota ja teksteissä vilisee tilastotietoa esimerkiksi siitä, kuinka moni nainen joutuu puolisonsa pahoinpitelemäksi tai jopa tappamaksi. Tilastot ovat tietenkin Yhdysvalloista, mutta tuskinpa tilanne kovinkaan paljon muuttuu kansainväliselläkään tasolla. Esseissä käsitellään jatkuvasti myös raiskauksia, joista lukeminen oli jostain syystä itselleni vaikeaa. Ne ovat aiheena kammottava ja Solnitin esittelemät tilastot sekä tapausesimerkit ovat suorastaan ahdistavia. Joissakin kohdissa teki mieli  lopettaa lukeminen kokonaan, mutta sen sijaan pidin ennemminkin taukoja ja luin jotakin muuta välissä. Aihe on niin tärkeä, että teosta ei kannata jättää kesken.

Pieni yllätys oli kokoelman keskivaiheilta löytyvä Virginia Woolfia käsittelevä essee, jonka ahmin varsin nopeasti. Woolf on kiinnostanut minua kirjailijana siitä lähtien, kun luin opintojani varten Mrs Dallowayn hieman yli vuosi sitten. Hankin viime syksynä myös A Room of One’s Ownin omakseni ja se odottaa vielä hyllyssä lukemista. Solnit pyörittelee herkullisesti Woolfin ajatuksia pimeydestä ja tuntemattomasta – ja aiheutti esseellään sen, etten jaksaisi odottaa päivää, jolloin ehdin aloittamaan A Room of One’s Ownin.

Valitsin esseekokoelman myös Kaikilla kielillä -haasteen englanninkieliseksi suorituksekseni, sillä Solnitin kirjoitustyyli on tähän mennessä poikennut monesta aiemmin lukemastani teoksesta. Hänen tyylinsä on persoonallinen ja jossain määrin polveileva, mutta tekstistä nousee esiin tiukkoja faktoja ja oivaltavia havaintoja. Monia lauseita ja kappaleita joutui lukemisen jälkeen ajattelemaan tosissaan, toisin kuin monissa fiktioteoksissa.

Kaiken kaikkiaan esseekokoelma oli täynnä intohimoisia ja palavia ajatuksia feminismistä ja naisen asemasta, ja se sai lukijansa ehdottomasti sekä ajattelemaan että välillä kiehumaan vihan ja epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Todellakin, meillä on vielä pitkä matka tilanteeseen, jossa naisilla on kaikki tässä maailmassa hyvin.

allekirjoitusminna

 

★★★★
Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me
Haymarket Books, 2014
Sivuja 154
Luettavaksi siskon kirjahyllystä (<3)

10 uskomattoman söpöä bookstagramia, jotka ansaitsevat seurauksen just sulta

Viime aikoina on taas ollut ihanaa huomata, miten kannustava ja innostava yhteisö kirjoja rakastavista ihmisistä voi syntyä. Bookstagram on ollut ainakin itselleni paikka, jossa voin huoletta hehkuttaa lempikirjojani monen kuvan verran, käyttää luovuutta kauniiden kuvien ottamiseen, kirjoittaa ihan liian pitkiä kuvatekstejä ja ennen kaikkea jutella kirjoista ja lukemisesta muiden samanmielisten ihmisten kanssa.

Siitä nousikin ajatus jakaa hieman rakkautta muita bookstagrammaajia kohtaan täällä bloginkin puolella, sekä kenties innostaa uusia ihmisiä mukaan yhteisöön. Listalle on valittu omasta mielestäni kauniita, luovia ja ehdottomasti seuraamisen arvoisia suomalaisia bookstagrammajia. Pistin listalle pääsyyn vain yhden ehdon: kaikilla heillä on alle tuhat seuraajaa. Siksi he ansaitsevat huomiosi sitäkin suuremmalla syyllä!

@tylypahkankirjasto – Lotalla on kaunis, raikas teema ja ihania kuvia!

A post shared by Julia (@beyondthechapters) on

@beyondthechapters – Julian teema on tällä hetkellä kauniin keväinen.

@sivullinenblogi – Essin tili on aina yhtä klassinen ja raikas.

@clothbindmyheart – Siirin kuvissa on ihanan kirkkaita värejä.

A post shared by Lotta (@wisteriawalk) on

@wisteriawalk – Lotan kirjahylly on niin kaunis! Kuvissa paljon muutakin kuin kirjoja.

A post shared by Kirjavaras (@kirjavarkaan) on

@kirjavarkaan – Riinalla on ihanan raikas teema!

A post shared by Vee/ra (@veerakareniina) on

@veekarenreads – Mikä hauva! Veeran kuvat on ihania.

A post shared by Hanna📖 (@magic_of_stories) on

@magic_of_stories – Hannan kuvissa on luksuksen tuntua.

A post shared by Mia ✨ (@miareadingbooks) on

@miareadingbooks – Mian teema on raikkaan minimalistinen.

@300foxholeway – Hillan kuvissa on ihanaa keväistä auringonpaistetta.

Toivottavasti löysit tältä listalta uusia tuttavuuksia ja seurattavia.

Ihanaa lauantaita just sulle!

allekirjoitusminna

p.s. Muista käydä seuraamassa myös meitä, @bibobookblog!

Varoitus! Äänikirjat voivat johtaa tunteiluun julkisella paikalla

Lukeminen on perinteisesti ajateltuna aika yksinäinen harrastus. Otat käteesi kirjan, toiseen ehkä kupin teetä tai punaviiniä (tai luultavasti et mitään, koska tosielämässä kirjan lukeminen yhdellä kädellä on hankalaa eikä arkisin viitsisi aina tissutella) ja solahdat kirjan maailmaan sohvalla/sängyllä/laiturilla. Välillä kirja saattaa päätyä silmien eteen jopa kahvilassa, kirjastossa tai junassa, mutta harvoinpa noita niteitä enää julkisilla paikoilla näkyy.

Äänikirjat ovat tuoneet ainakin minun kohdallani kirjoista nauttimisen aivan uudella tavalla yleiseen tilaan. Kuljen kuulokkeet päässä niin kaupassa kuin metrossa, saan ne jopa pujotettua pyöräilykypäräni alle. Kun koko maailma muuttuu lukunurkkaukseksi, myös kirjan herättämät tunteet ovat esillä koko maailman edessä. Jos fyysinen kirja herkistää, voi niteen nostaa armollisesti kasvojen eteen suojaksi. Mutta entä jos silmät kostuvat ihan yllättäen kun olet juuri valitsemassa omenoita ruokakaupan hedelmäosastolla? Tai suupielesi alkavat nykiä kesken ratikkamatkan niin että lopulta nauru tyrskähtää ilmoille yhteen puristettujen huulten välistä? Äänikirjaa julkisella paikalla kuunteleva ihminen on jatkuvasti vaarassa joutua tunnekuohun valtaan muiden ihmisten edessä. Se on pelottavaa, mutta saavatpahan ainakin kanssakulkijat jotain ihmeteltävää. Jos edes jotain huomaavat arkisen aherruksensa pyörteissä.

Jos sinä haluat päästä testaamaan tunteiden vapauttamista äänikirjojen avulla, tässä sinulle muutama vinkki.

Äänikirja ja tunteet (5)

Kirja, joka saa sinut melkein huutamaan:

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. Laura luulee löytäneensä Mikosta elämänsä rakkauden, kunnes selviää, että miehen hurmaavan ulkokuoren alla piilee äkkipikainen ja väkivaltainen hirviö. Manninen kuvaa parisuhdeväkivaltaa ja siitä irrottautumisen vaikeutta niin osuvasti, että välillä tekisi mieli huutaa avomiehelleen jälleen kerran anteeksi antavalle Lauralle ohjeita. Juokse! Pakene! Lähde, äläkä katso taaksesi!

Äänikirja ja tunteet (4)

Kirja, joka kostuttaa silmäkulmasi:

Eve Hietamies: Yösyöttö. Pia työntää synnytyslaitoksella vastasyntyneen vauvan Antti Pasasen syliin, huitaisee taksin pysähdyksiin ja jättää kaksikon taakseen. Paavo-vauva on nyt isänsä vastuulla, eikä yksinhuoltajana olo ole helppoa, kun edes äidinmaidonkorvikkeelle ei meinaa löytyä oikeaa sanaa aivojen poimuista. Vaikka kirja on todella hauska, saa se silmäkulmat myös kostumaan. Isän syvä huoli sairastuneesta pojastaan on niin todentuntuista, että kuulijankaan kyyneleet eivät ole kaukana.

Äänikirja ja tunteet (2)

Kirja, joka saa silmät pyörähtelemään kuin teinillä:

Audrey Carlan: Calendar Girl – Heinäkuu. Olen jostain itsekidutuksellisesta syystä ottanut tavoitteekseni kuunnella alusta loppuun eroottista fiktiota edustavan Calndar Girl -sarjan. Tällä hetkellä olen elokuun kohdalla. Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjat ovat kestoltaan vain noin nelituntisia, tuntuu viimeisen vuosikolmanneksen kuunteleminen raskaalta urakalta. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä enemmän huomaan tuhahtelevani typerille ja naiiveille juonikuvioille. Kukaan ei ole oikeasti niin idiootti kuin sarjan hahmot, ainakin todella toivon niin! Jotain iloa kai minäkin tästä jatkuvasta silmien pyörittelemisestä saan, kun olen jo näin pitkälle sarjassa päässyt.

Äänikirja ja tunteet (3)

Kirja, joka aiheuttaa spontaanin naurukohtauksen:

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Antti ja Paavo Pasasen elämää kuvaavan trilogian keskimmäinen osa Tarhapäivä on myös mitä mainioin, mutta eniten spontaaneja hihityksiä ja pyrskähdyksiä aiheuttaa kirjan päätösosa Hammaskeiju. Paavo on kasvanut jo kouluikäiseksi, mikä aiheuttaa Antti-isälle aivan uudenlaisia haasteita. Erityisen herkullisia ovat Antti Pasasen kohtaamiset erään tietyn poliisin kanssa. Sattumalta Antilla oli aina mukanaan jokin eläin, ja siitähän riittää sanailtavaa.

allekirjoituslaura

Oletko sinä joutunut tunnekuohun valtaan julkisella paikalla joko kirjaa lukemalla tai kuuntelemalla?