Sarjakuvasunnuntai – Liv Strömquist: Nousu & tuho

Mitä jos uusi vuosituhattatavoite olisi poistaa äärimmäinen vauraus? Tuntuuhan se aivan järjettömältä, että prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin loput 99 prosenttia yhteensä. Mitä mieltä on maailmassa, jossa muutamalla on enemmän rahaa kuin he (tai heidän perillisensä tulevissa polvissa) pystyvät käyttämään, samalla kun lukemattomat ihmiset näkevät nälkää ja kärsivät muiden elämän perusasioiden puutteesta? Näitä ja monia muita asioita pohdiskellaan Liv Strömquistin sarjakuva-albumissa Nousu & tuho.

Nousu & tuho (4)

Nousu & tuho on itse asiassa viimeinen tähän mennessä suomennettu Strömquistin albumi, jota en ollut lukenut, joten joudun nyt odottelemaan uusien käännösten valmistumista. Onneksi tässä kapitalismiin, yhteiskuntaluokkiin ja varallisuuden jakautumiseen keskittyvässä teoksessa riittää taas hetkeksi pohdiskeltavaa.

Mistä siis aloittaisin? Kirjan kansilehden mukaan Expressenissä on tituleerattu Strömquistia radikaalien Jeesukseksi, eikä tämä kuvaus tosiaankaan taida olla kovin kaukana. Nousussa & tuhossa Strömquist kuitenkin myös haastaa radikaaleja/vasemmistolaisia/feministejä tai ketä nyt milloinkin. Sarjakuva siitä miksi vasemmistolla menee niin surkeasti, herätti monia kiinnostavia ajatuksia. Tavallaan näistä on hirveän hankala kirjoittaa, sillä Strömquist käsittelee monia teoreetikoita ja asiat menevät välillä arkitodellisuuden yläpuolella. Sarjakuvassa on kuitenkin loistavia nostoja. Esimerkiksi se, että joku kuvaa ”moralisteja [=vasemmistolaisia] haluttomiksi toimimaan (johtuen siitä, että nämä ovat itse asiassa voimattomia ja neuvottomia)”. Tunnistan tämän eksyneisyyden itsessäni sekä ympäristössäni. Vaikka näemme, että nykyisessä järjestelmässä on paljon puutteita, on todella vaikea keksiä, miten tästä lähdettäisiin pyristelemään eteenpäin. Ajatuksiimme on iskostettu ajatus kapitalismista ainoana mahdollisuutena. On helpompaa keskittyä yksittäisiin sanoihin ja arvosteluun kuin myllätä koko yhteiskunta perustuksiaan myöten uuteen järjestykseen. Ratkottavien ongelmien kasa tuntuu loputtomalta, etenkin jos kaiken ajattelee olevan poliittista. Onhan se toki niinkin, mutta joskus kannattaisi Strömquistin mukaan keskittyä niihin muita poliittisia asioita vielä poliittisempiin asioihin.

Nousu & tuho (3)

Myös feministit saavat sarjakuvassa niskaansa arvostelua siitä, että he harvoin nostavat keskusteluun yhteiskunnan oikeasti yhteiskunnan hädänalaisimpien ryhmien – esimerkiksi yksinhuoltajaäitien – asiaa. Toisaalta se on ymmärrettävää, on nimittäin paljon helpompaa lähteä ajamaan itselleen tuttuja asioita kuten naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tai ihmisten oikeutta olla kuulematta solvauksia kehostaan. Tärkeitä kysymyksiä toki nämäkin, mutta Strömquist haluaa, ettemme unohda yhteiskuntaluokkia. (Jäin tosin miettimään tässä, että kylläpä taas feministeiltä odotetaan täydellisyyttä ajamiensa asioiden valinnassa ja toiminnassaan. Mutta se ei uskoakseni ollut sarjakuvan pointti. Toivottavasti.)

Äh, tuntuu etten tosiaankaan osaa kirjoittaa tästä teoksesta mitään. Strömquistin Kielletty hedelmä on siitä helpompi sulateltava, että sen keskiössä on hyvin konkreettinen asia – naisen sukuelin. Vaikka siihenkin liitetään monia latautuneita ja abstrakteja ajatuksia, on se kuitenkin helpommin hahmotettavissa kuin kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Välillä Strömquistin ajatukset vyöryvät ruuduista lukijan tietoisuuteen sellaisella voimalla, että hieman hengästyttää. Ja alkaa miettiä onko tässä nyt varmasti käsitelty asiaa tarpeeksi objektiivisesti. Tai siis kuka sanoi, että juuri NÄMÄ ajattelijat ovat osuneet kirjoituksissaan mahdollisimman lähelle totuutta?

Nousu & tuho (2)

Joka tapauksessa tämäkin Strömquistin kokoelma on loistava, ja toivon sen päätyvän myös niiden käsiin, jotka pitävät kapitalismia lähes täydellisenä perustana maailmallemme. Minua puhutteli ehkä voimakkaimmin teoksen päättävä End Extreme Wealth. Siinä vakavaa asiaa on kevennetty loistavasti Strömquistin oivaltavalla huumorilla.

allekirjoituslaura

★★★★
Liv Strömquist: Nousu & tuho
Käännös: Helena Kulmala
Sammakko, 2017
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

Kun Helsingin Sanomat kirjoitti, että suomeksi on juuri julkaistu kirja, joka on kuin Harry Potter, olin tietysti innoissani. Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset saapui luokseni kirjaston varausjonon kautta yllättävän nopeasti, enkä kirjan alussa voinut muuta kuin nyökytellä – teoksessa tosiaan on lukemattomia yhtymäkohtia rakkaan velhokirjasarjan kanssa. Molemmissa on kääntäjänä iki-ihana Jaana Kapari-Jatta (johon liityen on muuten luvassa postaus tiistaina!). Molempien sarjojen päähenkilöt ovat lapsuudenkodissaan hyljeksittyjä, mutta uudessa maailmassa arvostettuja ja kunnioitettuja. Molemmissa kirjoissa on veikeää maagisuutta, mutta myös tumma pahuutta. Ja ennen kaikkea molemmat kirjasarja (toinen näin ensimmäisen osan perusteella) ovat hurjan hyviä!

Nevermoor (2)

Itse asiassa minun pitäisi ehkä pyytää anteeksi, että nostan näiden kirjasarjojen yhtymäkohdat esille ja vielä näin heti postauksen aluksi, sillä itse koin ne lukukokemukseni aluksi hieman rassaaviksi. Koska tiesin kirjojen muistuttavan toisiaan, etsin jatkuvasti uusia rajapintoja. Samankaltaisuuksia löytäessäni sekä riemastuin että tylsistyin. Onneksi viimeistään keskivaiheilla Nevermoor imaisi minut niin tiiviisti mukaan tarinan käänteisiin, että turha vertailu painui unohduksiin.

Morrigan Korppi on tottunut saamaan vihaisia katseita, jos ylipäätään kukaan uskaltaa edes katsoa häntä. Morrigan on nimittäin saanut syntyessään päälle kirouksen, joka aiheuttaa hänen ympärillään valtavasti onnettomuutta ja kurjuutta. Kaiken lisäksi Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään. Kuten arvata saattaa, juuri ennen tuomionkellojen kajahdusta Morrigan tempautuu mukaan seikkailuun, joka vie hänet Nevermooriin – paikkaan jossa kuolema tai isän ankaruus eivät tavoita häntä. Morrigan on ehdolla arvostetun Meineikkaan Seuran jäseneksi, mutta ensin hänen on selvittävä neljästä koetuksesta. Lisäksi hänen pitää löytää oma erityiskykynsä, sillä ilman sitä hänen aikansa Nevermoorissa jää lyhyeksi samoin kuin hänen elämänsä.

Townsendin tarina tempaa mukaansa, ja Kapari-Jatta on tehnyt taattua, vivahteikasta käännöstyötä. Pitkästä aikaa olen niin täpinöissäni jostain kirjasarjasta, etten millään malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Saattaa olla jopa niin, että minun on aivan pakko hankkia kirja omaankin hyllyyni. Jos olisin jälleen lapsi tai teini-ikäinen, kuten oli Pottereiden ilmestyessä, lukisin Nevermoorin varmasti niin moneen kertaan uudelleen, että muistaisin jokaisen pienenkin yksityiskohdan ulkoa. Vaikka näin aikuisena luen kirjoja harvoin uudelleen (en ehdi muutenkaan lukea kaikkia maailman kiinnostavia kirjoja), tämän seikkailun vietäväksi voisin totisesti heittäytyä toistamiseen.

allekirjoituslaura

★★★★½
Jessica Townsend: Nevermoor ­– Morriganin koetukset
Käännös: Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2018
Sivuja 368
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Tule mukaan kirjabloggaajien ja bookstagrammaajien inspispäivään!

Hei kirjabloggaaja tai bookstagrammaaja (tai ihan kuinka vain identifioidutkaan, kirjojen rakastaja, tarinoista intoilija), tuu juttelemaan meidän kanssa kirjoista, lukemisesta, somesta, valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta lauantaina 7.7. Jyväskylään!

Järjestetään Oma huone -podcastin tyttöjen Ullan ja Anniinan kanssa muutaman viikon kuluttua Jyväskylässä miitti ja koulutustilaisuus (lue: kokonainen lauantai, jonka aikana voi jutella meidän kaikkien rakkaimmasta harrastuksesta eli kirjoista muiden yhtä innostuneiden ihmisten kanssa) ja me halutaan just sut mukaan!

MITÄ ON LUVASSA?

Pistetään tapahtumassa oma osaamisemme likoon ja toivotaan, että samalla opitaan osallistujilta paljon. Me pidetään Lauran kanssa workshop bloggaamiseen ja kirjoittamiseen liittyen. Mä puhun tarkemmin postausten näkökulmaamisesta ja muun muassa otsikoinnista ja tekstin rakenteesta. Laura sen sijaan paljastaa, miten kirjoitetaan vetävä arvio, jonka lukemisesta lukija tuntee hyötyvänsä.

Ulla ja Anniina vetävät päivän toisen workshopin valokuvaamiseen ja kuvien stailaamiseen liittyen. Tytöt ovat taitavia bookstagrammaajia (Ullan löydät @tarinannuppuja ja Anniinan @anniinasbooks) ja pidemmän aikaa tätä blogia seuranneet saattavat muistaakin Ullan kirjoittaman kolmen postauksen sarjan bookstagramiin liittyen (tekstit täällä, täällä ja täällä).

Lisäksi tapahtumaan kannattaa roudata mukaan kirjat, joista itse haluaa päästä eroon. Niitä voi käyttää kuvausmatskuna workshopissa ja sen jälkeen vaihtaa muiden osallistujien kesken. Me kiikutetaan ylijääneet kirjat lopuksi kierrätykseen.

MISSÄ JA MILLOIN?

Tapahtuma järjestetään Veturitalleilla Jyväskylässä lauantaina 7.7. Veturitallit sijaitsevat aivan Jyväskylän rautatieaseman läheisyydessä, joten mukaan pääsee helposti julkisilla. Aikataulu on suunniteltu niin, että esimerkiksi Helsingistä voi saapua päiväseltään ja ehtiä vielä illaksi omaan sänkyyn nukkumaan.

Tässä vielä tarkemmin:

15.30 Aloitus
15.45 Workshop: valokuvauksen perusteet ja kuvien stailaaminen (Ulla & Anniina)
17.00 Workshop: hyvän arvion kirjoittaminen ja postauksen näkökulmaaminen (Minna & Laura)
18.00 Vapaata oleilua
18.30 Tapahtuma päättyy

Lisäksi ollaan varattu aikaa ennen tapahtumaa, jotta voidaan käydä esimerkiksi lounaalla yhdessä (noin kello 13.30). Tapahtuman jälkeen voidaan myös sään salliessa suunnata terassille jatkamaan keskusteluja.

MITÄ MAKSAA?

Osallistumismaksu on 10 euroa. Katamme sillä esimerkiksi tarjoiluihin liittyvät kulut. You heard me, tapahtumassa on tarjolla kahvia, teetä ja pientä naposteltavaa. Maksun voi maksaa käteisellä, tilisiirrolla tai mobilepaylla. Saat tarkemmat ohjeet ilmoittautumisen päätyttyä.

MISSÄ ILMOITTAUDUN?

Tsekkaa Facebook-tapahtuma täällä ja ilmoittaudu ilmoittautumislomakkeella täällä. Ilmoittautumisaikaa on lauantaihin 30.6. saakka.

ENTÄ NYT?

Jos laitoit ilmoittautumisen menemään, voit odottaa piakkoin sähköpostia meiltä. Seuraa myös fb-tapahtumaa sekä meitä kaikkia instagramissa (@bibobookblog ja @omahuonepodcast), sillä postaamme sinne palasia inspispäivän ohjelmasta.

Nähdään pian Jyväskylässä!

allekirjoitusminna

Teatterissa: 42nd Street

Viikonloppuna meidän Instagramia seuranneet sen jo varmaan tietääkin, mutta vietin viime viikolla pitkän viikonlopun äidin ja siskon kanssa Lontoossa. Reissu oli mulle kaupunkiin jo kolmas, mutta siihen mahtui paljon uusia kokemuksia. (Ja muutama jo kerran koettukin asia, esimerkiksi kierros Warner Brothersin studiolla katsomassa Harry Potter -leffojen tekemistä! Jos se kiinnostaa sua, käy katsomassa meidän ig-storyn highlightit.)

Yksi näistä uusista asioista oli musikaalikäynti  Theatre Royal Drury Lanella. Kävimme lauantaina katsomassa 42nd Street -musikaalin. Lippujen hinta oli paikkoihin nähden ihan kohtuullinen eli vajaa 70 puntaa per henkilö. Varattiin liput vasta keskiviikkona illalla, mutta päästiin silti paikoille, joilta näki koko lavan, eikä yläpuolella oleva katsomo haitannut näkyvyyttä. Ainoastaan orkesterimonttu jäi katsomon kaiteen taakse, mutta eipä sekään haitannut, kun musiikki kuului koko salissa erittäin hyvin.

bibobook_42ndstreet3

En tiennyt etukäteen musikaalista juuri mitään, joten en edes osannut oikeastaan odottaa mitään. Työkaveri suositteli sitä sanoilla, ”menkää katsomaan se, jos haluatte nähdä, kun 50 ihmistä steppaa ja laulaa lavalla.” No, sitäpä nähtiin ihan uskomattoman paljon. Musikaalin juoni on yksinkertainen ja sitä pystyy seuraamaan, vaikkei juuri englantia osaisikaan. Tarinaa tärkeämpää kokemuksessa olivatkin ehdottomasti hienot koreografiat, ihana vanhanaikainen ja varsin perinteinen musikaalimusiikki ja kimaltelevat puvut. Ja se steppaus – herranjestas, se oli hienoa.

Naispääosan esittäjällä Clare Halsella on kirkas ja tyttömäinen ääni, joka sopii kuin nenä päähän tarinan päähenkilölle Peggy Sawyerille. Peggy on nuori ja naiivi, mutta hän haaveilee urasta Broadwaylla. Hänellä on luonnollista karismaa ja intoa, mikä tietenkin lopulta tekee hänestä tähden. 42nd Street kertoo musikaali Pretty Ladyn vaiheista, se on siis kuin musikaali musikaalissa. Lavalla nähdään kohtauksia, jotka ovat ikään kuin osa 42nd Streetiä ja kohtauksia, jotka ovat osa Pretty Ladya. Pretty Ladyn ohjaajaa Julian Marshia esittävää Tom Listeriä olisin voinut kuunnella enemmänkin, sillä hän pääsi kunnolla laulamaan ja tanssimaan vasta musikaalin loppupuolella. Näyttelijäkaartin valopilkkuja oli myös Pretty Ladyyn palkattua grand old damea esittävä Lulu, jolla oli juuri rooliin sopiva matala lauluääni.

bibobook_42ndstreet2

Kaiken kaikkiaan musikaalikäynti Lontoossa oli juuri sopiva huipennus pitkälle viikonlopulle. Voin suositella 42nd Streetiä jokaiselle Lontooseen reissaavalle täydestä sydämestäni. Se on suuria tunteita ja glitteriä koko rahan edestä.

allekirjoitusminna

★★★★
42nd Street
Theatre Royal Drury Lane
Ohjaus: Mark Bramble
Käsikirjoitus: Mark Bramble & Mark Stewart
Musiikki: Harry Warren & Al Dubin
Rooleissa Lulu, Tom Lister, Clare Halse, Ashley Day, Jasna Ivir, Christopher Howell, Matthew Goodgame, Graeme Henderson, Bruce Montague, Mark McKerracher.
Liput tätä kautta.

Kuvat: Brinkhoff/Moegenburg

Meredith Russo: Tyttösi sun

”Luulen, että pelkän homouden kanssa mä pärjäisin. Mutta musta tuntu väärältä, että mä olen poika. Olen aina tosi onnellinen, kun mun tukka kasvaa ja mua luullaan tytöksi. Yritän kuvitella, millainen mies musta aikuisena tulee, mutta mä en näe sitä ollenkaan. Yritän miettiä, millaista olisi olla aviomies ja isä, ja musta tuntuu kuin mä imeytyisin johonkin mustaan aukkoon. Sama juttu, vaikka kuvittelisin eläväni toisen miehen kanssa. Ainoa tulevaisuus, jonka mä voi kuvitella itselleni, on sellainen, jossa mä olen tyttö.”

Tyttösi sun (2)

Amanda Hardylla on salaisuus, jota hän ei halua paljastaa yhdellekään ihmiselle uudessa koulussa. Kukaan ei saa tietää miksi hän on vuotta vanhempi kuin luokkatoverinsa tai miksi hän muutti isänsä luokse hakatun näköisenä. Nähkääs Amanda on korjannut sukupuolensa, eikä sitä katsottu hyvällä vanhassa koulussa, missä hänestä tuli kiusaajien nyrkkeilysäkki. Niinpä Amanda joutui muuttamaan äitinsä luota isänsä kotiin, vaikka isä ei ole selvästikään vielä ihan sinut sen kanssa, ettei hänellä olekaan poikaa.

Uudessa koulussa kaikki alkaa hyvin. Amanda saa ystäviä, ja hänelle jopa flirttaillaan! Kun kuvioihin astuu Grant, ei Amanda tiedä enää miten päin olisi. Tavallaan hän haluaisi kertoa Grantille kaiken, mutta voisiko tämä todella ymmärtää Amandaa, jos hänen salaisuutensa paljastuisi?

Meredith Russon kirja Tyttösi sun on kaunis kuvaus nuoruudesta ja rakkaudesta, mutta samalla järisyttävän kammottava kertomus julmuuksista, joita transihmiset joutuvat kokemaan. Ymmärtämättömyyttään ihmiset saattavat tölväistä idioottimaisia ja tökeröitä kysymyksiä (kenelläkään ei todellakaan ole oikeutta alkaa kysellä toisen housujen tai hameen sisällöstä), mutta en voi millään käsittää, mitä liikkuu niiden ihmisten aivoissa, jotka hakkaavat sukupuolensa korjanneita henkihieveriin. En ymmärrä. En tajua. Ja voi että minua suututtaa!

Tyttösi sun on jälleen niitä SUURIA TARINOITA, jotka toivottavasti tavoittavat mahdollisimman suuren lukijakunnan. Kirja on enemmän kuin sanojensa summa. Se on kauniisti kirjoitettu, mutta se auttaa myös ymmärtämään asioita ja vivahteita, jotka ehkä muuten ovat jääneet etäisiksi, jos ei ole ollut kovin läheisissä tekemisissä transihmisten kanssa. Minuun teki vaikutuksen etenkin kohta, jossa Amanda kävelee ihmisten keskellä ja huomaa poikien tuijottavan häntä. Eikä suinkaan vihamielisesti vaan ihaillen ja flirttaillen. Vasta tämän kohdan luettuani sain pienen aavistuksen siitä tunteesta, joka liittyy ihmisten katseen muuttumiseen. Kun sinua ei katsota enää poikana vaan tyttönä, jollainen olet aina ollut.

Meredith Russo on itsekin transnainen, mutta kirja ei ole omaelämäkerrallinen, vaikka jotain inspiraatiota Russo on varmasti omasta elämästään saanut. Mieltäni lämmittivät erityisen paljon Russon kirjoittamat kahdet jälkisanat. Ensimmäiset oli suunnattu ”cis-sukupuolisille lukijoilleni – toisin sanoen teille, jotka ette ole transihmisiä” toisen taas ”transsukupuolisille lukijoilleni”. Kirja on varmasti vertaistuki ja rohkaisu monelle Amandaan samaistuvalle. Kirjaa lukiessani alitajunnassani nakersi jopa välillä ajatus siitä, ettei tämä kirja ole suunnattu minulle, joten mitä ihmettä minä täällä tunteilen kirjan hahmojen kohtaloita. Mutta eihän se niin mene, Russon jälkisanatkin sen osoittavat. Tämä kirja on ihan yhtä lailla suunnattu niille, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä Amanda kokee, mutta toisaalta yhtä tärkeä se on myös meille, jotka emme ole samassa tilanteessa. Sillä jos me lukisimme vain ja ainoastaan omaa elämäämme muistuttavia tarinoita, olisi maailma hyvin surullinen, ymmärtämätön ja kuppikuntainen paikka.

Erikseen on vielä kehuttava piinaavan kaunista kansikuvaa ja sen mallia – vau Kira Conley!  Niin ja vielä yksi asia. Alan ihan tosissani miettiä kannattaako minun lukea enää ollenkaan aikuisille suunnattua kirjallisuutta, kun nuortenkirjat ovat niin hyviä!

”Mä olen aina ollut tyttö, aina.”


allekirjoituslaura

★★★★★
Meredith Russo: Tyttösi sun
Käännös: Leena Ojalatva
Karisto, 2018
Sivuja 344
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

”Moni saattaa nyt ajatella, että ’menee vaan sinne treffeille eikä mieti liikaa. Reippaasti nyt vaan.’ Mutta kamoon, se on kuin huuto hukkuvalle, että ’älä hörpi sitä vettä, katos kun sitten sä hukut’. Kyllä, vertasin juuri treffailua hukkumiseen, koska välillä oikeasti tuntuu siltä kuin eläisi viimeisiä hetkiä.”

Bikinirajatapaus (2)

Ei ole elämä sinkkuna helppoa, etenkään jos mieli halajaa parisuhteeseen. On helppo maalata pastellinvärisiä kuvia mahanpohjan kutkutuksesta, esitreffien jännityksestä sekä rajattomasta vapaudesta ja loputtomista mahdollisuuksista, mutta harvalle sinkkuelämä sellaista todellisuudessa on. Joillekin se on ihan yhtä lailla se on särkyneitä sydämiä, yksinäisyyttä, epävarmuutta sekä katkeruutta siitä, ettei kukaan ole auttamassa arjen pikkuisissa asioissa kuten lakanoiden viikkaamisessa.

Suomen tunnetuimmaksi sinkuksi tituleerattu Henriikka Rönkkönen avaa jälleen ikkunat ja ovet selälleen sinkkuelämäänsä uudessa kirjassaan Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja. Ensimmäinen saman aihepiirin kirja – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita – ilmestyi pari vuotta sitten, jolloin kirjoitin siitä lyhyen arvion Jylkkäriin. Ajatukseni tästä uutukaisesta kulkevat vahvasti samaa rataa tuon aiemman arvion kanssa.

Bikinirajatapaus rakentuu lyhyistä luvuista, jotka yleensä keskittyvät yhteen anekdoottiin tai treffikumppaniin kerrallaan. Muutama hieman pidempikin tapailusuhde kirjaan mahtuu, ja nämä pitkäjänteisemmät kertomukset tempaavat lukijan ehdottomasti tehokkaammin mukaansa kuin hajanaiset keittiöpsykologiset vellonnat. Mitään kovin uutta Rönkkönen ei pysty sinkkuelämästä tarjoilemaan (eikä ihme, onhan aiheesta ammennettu valtavasti populaarikulttuuriin), kirja tuntuu ennemmin vanhan kertaamiselta. Aina ei toki tarvitse keksiä pyörää uudelleen, mutta tällaisessa tapauksessa toivoisin edes kiinnostavaa kielellä leikittelyä. Rönkkösen huumori perustuu siihen, että tietyin väliajoin hän heittää lukijoiden silmille ilmeisesti hätkähdyttäviksi aiottuja sanoja kuten häpykarva, kakka, rupinen perse tai runkkaus. Yllätyselementti menettää tehonsa, kun sitä toistetaan läpi kirjan. Lisäksi sieluni oksentaa hieman, kun kirjassa käytetään burn outista lyhennettä börnis. Aivan paljon kammottavampi sana kuin vaikkapa yleisesti parjattu masuasukki.

Bikinirajatapaus tuntuu jakavan mielipiteitä, sillä olen kuullut joidenkin lukeneen sen yhteen menoon ja hysteerisesti nauraen. Kyllä minäkin myönnän, että kirjassa on hetkensä. Kuten Mielikuvituspoikaystävä, se vakuuttaa, että monet parisuhteeseen halajavat painiskelevat hyvin samanlaisten ongelmien ja ahdistusten parissa. Kannattaakin muistaa, että vaikka kumppanin etsintä olisi kuinka kipeää ja hankalaa tahansa, ei elämäänsä kannata laittaa pauselle.

”Seitsemässä vuodessa olen ymmärtänyt, että hyvinvointini takaamiseksi minun täytyy alkaa tehdä sitä, mitä haluan oikeasti tehdä – ei sitä, mitä toivoisin haluavani. Olen tajunnut, että elämässäni ei ole mitään järkeä, jos olen eri ihminen sinkkuna kuin suhteessa.”

allekirjoituslaura

★★½
Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Atena, 2018
Sivuja 176
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

PS. Merkkasin kirjan heti sen luettuani Helmet-lukuhaasteessa tuohon lemmikkikohtaan, mutta nyt en kuollaksenikaan muista oliko kirjassa varmasti lemmikki. Muistaako joku muu?

Kun äidinkielen yo-kokeessa yksikään aihe ei inspiroi – ja muita ajatuksia abikeväältä

Moni nuori painaa tänään päähänsä valkolakin. Se inspiroi meitä muistelemaan omia ylioppilaskirjoituksiamme ja abikeväitä. Laura kirjoitti keväällä 2009 ja Minna neljä vuotta myöhemmin, keväällä 2013. Neljän vuoden erosta huolimatta kokemuksemme ovat aika samanlaisia: Äidinkielen esseekokeessa on koettu kauhun hetkiä, kun yksikään aihe ei ole tuntunut omalta. Lue alta, mitä mietimme 18-vuotiaina koesaleissa istuessamme ja miten asiat lopulta kuitenkin lutviutuivat parhain päin.

Lakkiaiset 4 (5)

Laura: Sain valkolakkini keväällä 2009, jolloin myös suoritin kaikki ylioppilaskokeeni edellisenä syksynä kirjoittamaani uskontoa lukuun ottamatta. Yhdeksässä vuodessa niin moni asia on muuttunut sekä omassa elämässäni, että ympäröivässä yhteiskunnassa, että noiden koesalissa vietettyjen piinaavien tuntien muisteleminen on todella kummallista. Sen voin ainakin sanoa, että abikevät oli minulle todella stressaavaa aikaa. En ehkä lukenut niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta panikoin kirjoituksia ja lähestyviä pääsykokeita niin antaumuksella, että hyvä kun terveys kesti. Täytin konseptipapereita niin hirmuista vauhtia, että historiankirjoituksissa jouduin loppuvaiheessa taittamaan sormeni toisella kädellä kynän ympärille, ranteeni kun olivat niin käsittämättömän kipeät.

Jostain syystä Ylen Abitreenit -sivulta ei löydy tekemääni tekstitaidon koetta. Se on harmillista, sillä olisin mieluusti virkistänyt muistiani tuon koetuksen osalta. Yleisen mielipiteen mukaan tekstitaidon koe oli tuona keväänä erityisen vaikea. Aineiston tekstit käsittelivät tavalla tai toisella sinisorsaa (tai ehkä jotain toista sorsalajia?), ja sen ajan varsin ohuissa sosiaalisen median verkostoissa levitettiin meemiä tekstillä ”sinisorsa vei valkolakkini”.

Äidinkieli oli lukiossa vahvuuteni, kirjoitin hyvillä arvosanoilla palkittuja esseitä ja mielessäni siinsi toki kaunis laudatur, joka turvanaan kehtaisi lähteä pätemään toimittajakoulun pääsykokeisiin. Koska en halunnut mokata ainutkertaista tilaisuutta äidinkielen ylppäreiden osalta, päädyin analysoimaan suoritusta rankalla kädellä jo etukäteen. Yksi asia oli varma – en tulisi todellakaan kirjoittamaan siitä itsestään selvästi suosituimmasta aiheesta. Vaikka usko omiin kirjoittamiskykyihini olikin vankalla pohjalla, ymmärsin myös, että ympäri Suomea on varmasti monia minua lahjakkaampia sananikkareita. Ja vaikka kirjoittaisinkin hyvin, miten ihmeessä voisin taituroida jotain uniikkia massa-aiheesta?

Tähän näppäryyteen esseekokeeni sitten kompuroikin ja huolella. Mikään aiheista ei tuntunut puhuttelevan, mutta päädyin vastaamaan kysymykseen kolme:

”Kirjoita aikamme voittajista ja häviäjistä. Aihetta voi käsitellä esimerkiksi koulutuksen, talouden, politiikan, median tai yhteiskunnallisen eriarvoisuuden näkökulmasta mutta myös yleisesti.”

Tietysti vasta koeajan puolivälin jälkeen aloin pohtia, että aiheeksi olisi ehkä kannattanut sittenkin valita minua itseäni puhutteleva teema eikä lähteä kikkailemaan erikoisuudella. Oh well, siinä vaiheessa ei enää auttanut mikään, oli vai tartuttava kuulakärkikynään ja kirjoitettava lattea esseeviritelmä puhtaaksi. Jo palauttaessani onnetonta räpellystäni tiesin, että laudatur oli turha unelma. Esseen sisällöstä muistan vain viittaukseni Tupperwaren tölkinavaajaan, jota ilman en edelleenkään saa metallipurkkeja auki. Revi siitä sitten yhteiskunnallista näkökulmaa.

Jo koeajan loppupuolella tiesin, että minun olisi pitänyt tarttua johonkin niistä massa-aiheina pitämistäni kysymyksistä. Tiedä sitten olisiko Facebookin roolin pohtiminen siivittänyt kynääni parempiin suorituksiin. Rakkautta ja kuolemaa olisin varmasti hätäpäissäni päätynyt tarkastelemaan Romeon ja Julian tarinan kautta, joten siinä nyt ei ainakaan olisi ollut mitään omaperäistä. Ehkä lopputulos olisi ollut joka tapauksessa sama. Lopulta rimanalitukseni ei ollut katastrofaalinen, sainhan arvosanaksi sentään E:n, mutta kyllä se ehti itseluottamustani aika paljon nakertaa. Kyseenalaistin alavalintani kirjoittavana toimittajana, jos en edes äidinkielen ylioppilaskokeessa niitä parasta satoa. Turhahan tuo pelko oli, toimittajaksi kun pääsee todistetusti B:n äidinkielestä kirjoittanut tai lukion kokonaan ohittanut. Mutta tuotapa en 19-vuotiaana tullut ajatelleeksi.

IMG_1866

Minna: Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2013. Sinä keväänä tein kaikki viisi ylioppilaskoetta, sillä kävin äidinkielen, englannin, ruotsin ja pitkän matematiikan lisäksi korottamassa jo edellisenä syksynä kirjoittamaani historiaa. Historian arvosana nousi, mutta pitkä matematiikka oli kaikkien aikojen floppi: kahdeksikon kurssikeskiarvolla kävin kirjoittamassa yo-kokeesta kauniin b:n. Kirjoitusurakan päätteeksi olin luonnollisesti ihan loppu, mutta sen jälkeen piti vielä päntätä pääsykokeisiin. Olin päättänyt päästä Tampereelle lukemaan journalistiikkaa. Sekin päätös suli, hieman samaan tapaan kuin pitkän matematiikan yo-arvosana.

Äidinkieli oli yo-kokeista ainoa, jota en suuremmin etukäteen stressannut. Äidinkieli ja kirjallisuus oli koko lukion ajan ollut helppoa ja tiesin osaavani kirjoittaa. Kertasin tekstitaidon koetta varten joidenkin tekstilajien konventioita (koska olin pahimman luokan hikke, hyvässä mielessä siis) ja olin jo etukäteen päättänyt, etten yritäkään analysoida runoja, jos sellaisia tulee tarjolle. Olin harjoituskokeissa saanut runoanalyyseista vain huonoja pisteitä, joten ymmärsin välttää niitä tosipaikan tullen.

Kevään 2013 tekstitaito oli siinä mielessä historiallinen, että yhdessä tehtävässä pyydettiin kirjoittamaan noin sadan sanan tiivistelmä. Se oli jälkikäteen opettajien mukaan tehtävä, jossa monella meni koe pieleen. Itse taisin saada tiivistelmästä pisteiksi kiitettävät 5/6. Kaksi muutakin tehtävää meni ihan putkeen, vaikka en muistakaan edes nyt koetta katsomalla, mihin kysymyksiin olen vastannut. Ylen Abitreeneistä löytyvän koevihkon perusteella voin kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen ja veikata analysoineeni Moliéren Saiturin henkilösuhteita sekä Reetta Röngän kolumnia.

Esseekoe oliki sitten kokonaan toinen juttu. Kirjoitin preliminäärikokeessa eli niin sanotuissa harjoitusylppäreissä elämäni parhaan esseen. Tiesin jo koesalista tuolloin lähtiessäni, että nyt meni hyvin. Kirjoitin peloista ja pelkäämisestä, ja pystyin käyttämään esseessä sekä historian kursseilla oppimiani asioita että omia kokemuksiani. Aavistukseni oli oikeassa, sillä tuo essee sai arvostelussa täydet 60 pistettä. Sitten oikeassa kokeessa minulle kävi täysin samalla tavalla kuin Lauralle: yksikään tehtävävihkon aiheista ei inspiroinut kirjoittamaan. En tähänkään päivään mennessä ole täysin varma, mistä aiheesta päädyin esseeni väkertämään, mutta tehtävävihkoa silmäiltyäni luulen kirjoittaneeni joko yksinäisyydestä tai lukemisesta.

Sain esseekokeesta lopulta 55 pistettä ja äidinkielestä kokonaisuudessaan laudaturin. Äidinkielen L ei kuitenkaan taannut paikkaa Tampereelle opiskelemaan journalistiikkaa. Itseasiassa jäin pääsykokeissa yli 15 pisteen päähän opiskelupaikasta – mikä oli loppujen lopuksi erittäin hyvä asia. Pääsin sen sijaan opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään, mistä löytyi ympärille ihana kaveripiiri ja se johti lopulta myös siihen, että tapasin Lauran ja päätimme perustaa tämän blogin. Loppu hyvin, kaikki hyvin – meille molemmille, vaikka kirjoitukset eivät menneetkään ihan niin kuin olimme suunnitelleet.

Vielä kerran onnea kaikille valmistuneille!

Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita

”Lapsena on ihmisen mielikuvitus rikkain. Silloin ei sen lentoa sido järjen eikä elämänkokemuksen jäiset kahleet, vaan se liitelee vapaana ja vallatonna huolimatta ajan tai paikan rajoista. Samoin on kansojen laita.” – Eino Leino yo-aineessaan 1895

Onnea kaikille tänään valmistuville ja huomenna valkolakkinsa päähän painaville! Nämä alkukesän päivät ovat aina täynnä suuria tunteita (sekä riehakasta onnea että karvaita pettymyksiä tai sulaa haikeutta) mutta myös vahvaa nostalgiaa. Aivan varmasti jokaisissa tämänkin vuoden ylioppilasjuhlissa joku vieras äityy muistelemaan omia lakkiaisiaan. Ylioppilaskirjoituksista lienee kullakin yhtä jos toista sanottavaa.

Tällaiseen tunnelmointiin oiva seuralainen on tänä keväänä ilmestynyt kirja Nuoruuden ääni ­– Ylioppilasaineiden valioita. Kirjassa esitellään tunnettujen suomalaisten yo-tekstejä aina 1800-luvun lopulta lähtien. Mukana ovat niin Eino Leino, Sofi Oksanen kuin Karo Hämäläinenkin. Ylioppilaskokelaiden tekstien lisäksi kirja tarjoaa katsauksen äidinkielen kirjoitusten historiaan. Monia myllerryksiä on 165 vuoteen mahtunut, ja tänä syksynä äidinkielen koe tullaan tekemään ensimmäistä kertaa sähköisenä. Käsityksemme luku- ja kirjoitustaidon ihanteista mukailee yhteiskunnallisia muutoksia, ja näitä käsityksiä ylioppilaskokeilla pyritään ainakin jollain viiveellä seuraamaan.

Nuoruuden ääni (4)

Vaikka kirja antaa uutta tietoa äidinkielen kirjoitusten historiasta, herättää se lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kenelle kirja on suunnattu? Toki siitä saattavat nauttia äidinkieltä tai lukiota joko ammatikseen tai omaksi ilokseen fanittavat. Saattaahan se tuoda myös uusia kiinnostavia puolia esille tutuista kulttuurihenkilöistä. Ylioppilaskokeisiin valmistautuville vanhentuneiden ohjeiden mukaan tehdyistä aineista tuskin on järjettömästi apua, enkä usko että kovin moni tuore ylioppilas haluaa enää vatvoa kirjoituksia. Toivottavasti tätä kirjaa ei ole napattu kiintiölahjaksi sukulaisten tai tuttavien juhliin vietäväksi! Lisäksi minua mietityttää, miksi kirjaan on valittu juuri näiden ihmisten tekstit. Teoksen alaotsikossa puhutaan valioista, mutta ovatko nämä tosiaan aikansa parhaita? Etenkin tuoreemmat kirjoittajat ovat hyvin samantapaisia, sillä kirjailijat ja toimittajat ovat aika yliedustettuja. Kai nyt muutkin ovat kirjoituksissa menestyneet? Kirjan päättää Mikkelin lukiosta keväällä 2015 kirjoittaneen Vikke Efvingin teksti. Hänen meriittinsä on ilmeisesti kahdentoista laudaturin kirjoittaminen. Harmi, ettei hänen polkuaan lukion jälkeen avata ollenkaan. Se olisi ainakin minusta todistusta kiinnostavampaa tietoa.

Myös kirjan rakenne on omituinen. Alkusanojen jälkeen kourallinen julkkiksia hehkuttaa lyhyissä teksteissä kuinka kirjoittamista nyt vain tarvitaan aivan kaikissa ammateissa. Mieluummin olisin kiskaissut kirjan loppuosan historiapläjäyksen ylioppilasaineiden alkulämmittelijäksi, niin olisi tiennyt millaisessa kokeessa kukin kirjoittajista on istunut. Kirjan päättävät Jukka Ukkolan pakinat ovat viihdyttäviä, joskin hyvin irrallisia. Onko tähän kirjaan haalittu arkistoista kaikki mahdollinen yo-kirjoituksiin liittyvä ilman sen suurempaa suunnitelmaa?

Tämä kirja ei totisesti ollut minua varten. Lähinnä se sai minut pohtimaan sitä, miksi ihmeessä annamme niin paljon painoa ylioppilaskirjoituksille. Toki ne etenkin tällä hetkellä määrittelevät pitkälti sen, kuinka kivikkoinen tai sileä tie nuorella on jatko-opintoihin, mutta lopulta äidinkielen kokeessakin on kyse vain yhdestä tekstistä (esseekokeessa siis). Lukiossa meille tankattiin, että abivuonna olemme viisaimmillamme. Ei pidä paikkaansa. Abivuonna pääni oli täynnä tietoa monista asioista höystettynä Ylioppilastutkintolautakuntaa miellyttävillä kirjoituskikoilla. Toki nuorissa on niitä neroja, jotka ovat jo 19 vuoden iässä todella kypsiä, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että suurimmaksi osaksi minun viisauteni oli ulkoa opittua, muualta kuultua ja kliseiden rajalla tasapainoilua. Todellinen viisaus ja ymmärrys tulivat vasta myöhemmin, kun sain mahdollisuuden uppoutua tiettyihin aiheisiin syvemmin kuin yhdenkään lukiokurssin aikana ehti. Niinpä minä tätä kirjaa lukiessani pohdin, onko järkeä lukea tekstejä kirjoittajilta, jotka ovat varmasti luoneet upeampiakin tekstejä elämänsä aikana. Ehkä näiden aineiden voidaan ajatella kertovan jotain heidän menneisyydestään, mutta suurimmaksi osaksi nämä tekstit ovat kuitenkin kirjoittajien tulkintoja siitä, mitä YTL minäkin vuonna haluaa lukea.

”Jos nyt saisin tehtäväkseni kirjoittaa samasta aiheesta, kirjoittaisin varmasti toisin, uskoakseni paremmin. Nokkeluuden eivät enää samalla tavalla viehätä, ja oman ääneni löysin vasta myöhemmin, kirjoitettuani moninkertaisesti enemmän. Mutta ehkä on hyvä, ettei tätä tekstiä pääse editoimaan. Eihän nuoruuttaan muutenkaan pääse elämään uudestaan nykyisellä tietämyksellä, ja parempi niin ­ – silloinhan se menisi pilalle.! – Juha Itkonen

allekirjoituslaura

★★½
Anne Helttunen, Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas & Liisa Virtanen (toim.): Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita
SKS, 2018
Sivuja 167
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Ps. Kaikesta angstailusta liittyen muistelemme huomenna Minnan kanssa omia kirjoituksiamme. Arkistojen kätköistä on kaivettu myös kuvia lakkiaisistamme.

Naiskirjailijat dominoivat kuukauden luettuja – taas!

Toukokuu kului ihan supernopeasti! Päiviteltiin tätä keskenämme jo viime viikolla, kun mietimme loppukuun ja kesäkuun alun postauksia. Luettujen kirjojen saldo on silti molemmilla aika hyvä ja yhteenlaskettuna vieläkin parempi. Luimme ja kuuntelimme yhteensä 19 kirjaa kuukauden aikana!

IMG_3160Minna: Toukokuu osoittautui minulle poikkeuksellisen hyväksi lukukuukaudeksi! Kuun alussa tahkosin läpi nuortenkirjoja teemaviikkoa varten ja vaikka teemaviikosta päästiin eteenpäinkin, luin silti lisää nuortenkirjoja. Kuukauden positiivisin yllätys oli Erin Hunterin Soturikissat-sarjan kirja Keskiyö, jonka potentiaalia olin epäillyt jo kauan – siis kauan. Toinen viihdyttävä nuortenkirja oli Holly Blackin ja Cassandra Claren yhteisteos Rautakoe. Sarjaa on olemassa lisää ja jos vaan millään ehdin, tartun seuraavaan osaan jo kesäkuun aikana.

Loppukuusta luin kolmessa päivässä kaksi Elle Kennedyn Off-Campus -sarjan kirjaa ja totesin, että ne ovat aivan täydellistä luettavaa aivojen nollaamiseen. Kauniita ja komeita päähenkilöitä, ihmissuhdedraamaa ripauksella seksiä ja tapahtumapaikkana amerikkalaisen yliopiston kampus – täydellinen kokonaisuus. Sarjassa on vielä kaksi osaa ja luulen, että käytän ainakin osan kahden viikon kesälomastani niiden lukemiseen.

Kuukauden odotetuin kirja oli ehdottomasti Sarah J Maasin A Court of Frost and Starlight. Olin etukäteen kuullut tästä hirveän ristiriitaisia arvioita ja pelkäsin, että kirja olisi täysi floppi. (Rakastan ACOTARia sarjana ja varsinkin toinen ja kolmas osa ovat uskomattoman hyviä. Pidempään tätä blogia seuranneet tietänevät, että ACOMAF on kaikkien aikojen lempikirjani.) ACOFAS ei ollut täysi floppi, mutta se ansaitsee vielä oman postauksensa!

Toukokuussa luin…
Stephenie Meyer: Houkutus
Erin Hunter: Soturikissat – Keskiyö
Tallulah Pomeroy: A Girl’s Guide to Personal Hygiene
Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium #1)
Elle Kennedy: The Deal (Off-Campus #1)
Elle Kennedy: The Mistake (Off-Campus #2)
Sarah J Maas: A Court of Frost and Starlight (ACOTAR #3.1)

Yhteensä seitsemän kirjaa, joissa oli 2033 sivua.

Toukokuu.JPG

Laura: Hassua. Kuvittelin, että toukokuussa luin paljon kirjoja äänikirjojen väistyessä hitusen taka-alalle. Nyt kuun lopussa tilastoja katsoessa tilanne näyttääkin olevan aivan päinvastainen. Toukokuussa olen käyttänyt valtavasti aikaa ja energiaa auringossa lukemisesta haaveilemiseen, mutta tarpeeksi usein nuo suunnitelmat eivät ole vielä päässeet toteutukseen asti. Tähän on tultava muutos! Täytyy siis vain keksiä mistä päin Helsinkiä valtaan itselleni pienen palan kalliota, puistonpenkkiä tai nurmimattoa henkilökohtaiseksi lukunurkakseni. Näillä säillä sitä tosiaankin haaveilee parvekkeesta tai omasta takapihasta.

Toukokuun ehdottomat helmet olivat Sarah Crossanin Yksi sekä Meredith Russon Tyttösi sun. Jälkimmäinen odottaa vielä bloggausrästien pinossa, mutta tulen siitä taatusti teille kirjoittamaan. Vau mikä kirja! Kuuntelemistani äänikirjoista Marian Keyesin Aikalisä loi suunnatonta ahdistusta ja pelkotiloja, kun taas Libby Pagen Pinnalla pysymisen taito valoi sieluuni sekä onnellisuutta että surua. Voisin taas pitkästä aikaa koota jotain tarkempaakin katsausta äänikirjoista. Katsotaan sitä sitten kesäkuun puolella, jolloin olisi tarkoitus myös vihdoin tarttua Enni Mustosen uusimpaan. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehdottomasti nautittava mökkimaisemissa, joten juhannuslukemistoni perusta on jo valittu.

Toukokuussa luin…
Philip Ardagh: Tove Janssonin Muumilaakson maailma
Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Meredith Russo: Tyttösi sun
Sarah Crossan: Yksi
Helttunen, Hyytiäinen, Koivukangas & Virtanen (toim.): Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita

Yhteensä viisi kirjaa, joissa 1495 sivua

Toukokuussa kuuntelin…
Satu Rämö: Islantilainen kodinonni
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Veera Vaahtera: Onnellisesti ekskyksissä
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Marian Keyes: Aikalisä
Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Yhteensä seitsemän kirjaa, jotka kestivät yhteensä noin 68,5 tuntia

Blogissa vietettiin toukokuun alussa lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikkoa, jonka aikana julkaisimme postauksen joka päivä. Tuon viikon postauksista yksi oli ylitse muiden ainakin tilastojen perusteella: Minnan kirjoittama essee Twilightin lukemisesta uudelleen ponkaisi kahdessa päivässä blogin kymmenen luetuimman postauksen joukkoon. Lisäksi Lauran kirjoittama teksti lukuinnostuksen elvyttämisestä sekä arvio Mamma Mia -musikaalista keräsivät mukavasti lukijoita.

7 tämän kesän YA-uutuutta, jotka haluaisin jo lukea

Mun piti kirjoittaa tänään Sarah J Maasin A Court of Frost and Starlightista, mutta päätin viime yönä (joo, yöllä, noin klo 01.24), että en pysty kirjoittamaan siitä vielä. ACOFASin teemat ja varsinkin loppuosan sneak peekit seuraaviin kirjoihin meni niin ihon alle, että tarvin vielä hetken sulatteluaikaa.

Sen sijaan oon tässä jo muutaman viikon kasaillut listaa tänä kesänä julkaistavista YA-uutuuksista, jotka haluaisin jossain vaiheessa saada käsiini ja luettavaksi. (Jos et tiedä, mitä YA on, käy lukemassa tämä postaus!) On aika epätodennäköistä, että oikeasti pystyisin lukemaan nämä kaikki, sillä kuten kunnollisen kirjatoukan imagoon kuuluu, on munkin TBR-lista ihan luvattoman pitkä. Lisäksi oon ollut kirjojen ostokiellossa jo hetken (ja rikkonut sen vain kerran!), ja oon kiertänyt kirjaston kaukaa, jotten vaan tahattomasti kasvattaisi lukemattomien kirjojen pinoa.

Oon hitaasti, mutta varmasti lukenut kirjoja mun omasta hyllystä (tai pikemminkin sängyn alla olevista laatikoista), mutta niissä on edelleen tuhottaman paljon mielenkiintoisia kirjoja, joita en ole ehtinyt lukea. With that being said, aina voi unelmoida uusista kirjoista ja hehkuttaa sellaisia teoksia, jotka ehkä joskus haluaa lukea Tässä siis seitsemän tänä kesänä ilmestyvää mielenkiintoista kirjaa!

01_sorosiakCarlie Sorosiak: Wild Blue Wonder

”Quinnin perhe omistaa maagisen leirikeskuksen, jossa villit mustikat kasvavat jokaisena vuodenaikana ja legendaarinen merihirviö lurkkii läheisessä järvessä. Siellä Quinn myös rakastuu parhaaseen ystäväänsä – kunnes kaikki menee pieleen. Talvi tulee ja taikuus kaikkoaa Quinnin elämästä. Sitten läheiseen kaupunkiin saapuu uusi tulokas, Alexander, joka ei näekään Quinnia samanlaisena hirviönä kuin hän itse – ja kaikki muuttuu jälleen.”

Wild Blue Wonder kuulostaa ihanan maagiselta! Söpö voisi myös olla oikea sana kuvaamaan sitä, mitä odotan tältä kirjalta.

Julkaistaan: 26. kesäkuuta

02_henningSarah Henning: Sea Witch

”Kun Evien paras ystävä Anna kuolee, Evie tuntee itsensä ulkopuoliseksi pienessä kotikaupungissaan. Hän on hukkumaisillaan syyllisyyteen ja suruun, kun hän tapaa Annaa muistuttavan tytön rannalla. Tytöt löytävät itselleen satuprinssit ja yhtäkkiä elämä alkaa taas näyttää siedettävältä. Taikuus ei kuitenkaan ole armollista – ja Evien uudella ystävällä on salaisuus. Hän ei voi jäädä Havnestadiin – tai kahdelle jalalle – ilman Evien apua. Evie kurkottaa syvälle omaan magiaansa pelastaakseen ystävänsä (ja prinssinsä) mutta huomaa liian myöhään tehneensä virheen.”

Mereen ja merenneitoihin liittyvät tarinat ovat viime aikoina nostaneet taas suosiotaan, eikä Sea Witch ole tällä listalla ainoa lajinsa edustaja. Tarina kuulostaa siltä, että siinä on kaikki oikeat ainekset: jännitystä, ystävyyttä, taikuutta ja ripaus rakkautta.

Julkaistaan: 28. kesäkuuta

03_pesslMarisha Pessl: Neverworld Wake

”Beatrice Hartley ja hänen viisi ystäväänsä olivat ne lukion suositut tyypit – kunnes hänen poikaystävänsä Jimin kuolema muutti kaiken. Vuosi valmistumisen jälkeen ystäväporukka suuntaa yhdessä mökille, jossa he ovat viettäneet monia iltoja aiemminkin. Beatrice aikoo saada vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet häntä Jimin kuolemasta saakka. Ilta saa kuitenkin uskomattoman käänteen, kun mökin ovelle koputtaa mies, jonka kertoo ajan jääneen ikuiselle luupille. Ja luupista pääsee pois vain, jos ystävykset pystyvät tekemään yhdessä rankan päätöksen.”

Neverworld Wake on Marisha Pesslin ensimmäinen YA-teos ja sen premissi kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta. Satuin kuulemaan, mikä takakansitekstissä mainittu rankka päätös on ja sanotaanko, että rankka saattaa olla understatement.

Julkaistaan: 5. kesäkuuta

04_klingeleLindsey Klingele: The Truth Lies Here

”Penny Hardjoyn isä on kadoksissa. Michiganilaisessa pikkukaupungissa asuva Penny päättääkin siis lyöttäytyä yksiin naapurin nörttipojan kanssa ja etsiä salaliittoteorioista tunnetun isänsä. Mitä syvemmälle Penny, utealias toimittajanalku, kaivaa, sitä oudommaksi asiat muuttuvat. Kaupungin asukkaat kertovat sanasta sanaan samat asiat ja pian kaupunkiin ilmaantuu miehiä mustissa puvuissa. Tutkimukset johdattavat Pennyn kauan sitten kaupungin laitamille pudonneen meteoriitin jäljille ja mitä sieltä löytyykään – se pistää Pennyn uskon todellisuuteen koville.”

Mysteeri ja sitä tutkiva nuori toimittaja – kirja just mun makuun! Itse toimittajana tykkään lukea henkilöhahmoista, jotka ajattelee joistain asioista samaan tapaan kuin minä. Ja teoksen mysteerikin tuntuu jännittävältä!

Julkaistaan: 21. elokuuta

05_bartonBree Barton: Heart of Horns

”Mia on omistanut elämänsä noitien jahtaamiselle. Hän elää maailmassa, jossa vain naisten veressä voi olla magiaa ja jokaista naista epäillään noituudesta – joten noitien metsästäminen on selviytymiskeino. Mutta kun Mian isä ilmoittaa liitosta kuninkaallisen perheen kanssa, Mian on vaihdettava housut silkkimekkoon ja luovuttava aseistaan. Hän suunnittelee uskaliaan paon, mutta joutuu yllättävän tilanteen eteen, kun paljastuu, että hänellä itsellään on magiaa veressään. Mia lähtee matkalle selvittämään omaa menneisyyttään, mutta selvitäkseen hänen on opittava luottamaan sydämeensä.”

Tätä kirjaa on kuvattu feministiseksi seikkailutarinaksi ja pakko myöntää, että takakansitekstin perusteella voi odttaa saavansa, mitä luvataan. Maailma ainakin kuulostaa kiehtovalta!

Julkaistaan: 31. heinäkuuta

06_parkerNatalie C. Parker: Seafire

Caledonia Styx on Mors Navisin kapteeni. Hän johtaa naismerirosvojen joukkoa, jonka ainoa tavoite on pysyä hengissä ja kukistaa meriä vainoavan Aric Athairin laivue. Athair on vastuussa Caledonian ja muiden laivalla työskentelevien naisten perheiden kuolemista, joten kosto on oleva suloinen. Seikkailujen pyörteissä Caledonian paras ystävä kuitenkin loukkaantuu pahasti ja selviää vain yhden merirosvon ansiosta, joka nyt haluaa vaihtaa puolta. Caledonia epäilee pojan motiiveja – onko hän avain Athairin kukistamiseen vai jotain täysin muuta?

Tässä teoksessa on varmasti feminististä näkökulmaa – tai ainakin paljon badass naishahmoja! I mean, kokonainen laivallinen naismerirosvoja ja seikkailuja luvassa… Count me in!

Julkaistaan: 28. elokuuta

07_schwabbVictoria Schwab: City of Ghosts

”Cassidyn vanhemmat ovat aaveenmetsästäjiä, tosin eivät kovinkaan hyviä sellaisia. Cassidy itse sen sijaan näkee oikeasti aaveita. Itseasiassa hänen paras ystävänsä Jacob sattuu olemaan aave. Kun Cassin vanhemmat lähtevät Edinburghiin kuvaamaan uutta tv-ohjelmaansa, Cass ja Jacob lähtevät mukaan. Edinburghissa Cass tapaa toisen kaltaisensa tytön, Laran, joka kertoo, että välikappaleina tyttöjen tehtävä on lähettää haamut pysyvästi rajan yli. Cass ei ole varma uudesta missiostaan, mutta hän tietää, että kaupunkia terrorisoiva Red Raven ei kuulu ihmisten joukkoon. Cassidyn voimat vetävät hänet taisteluun, joka ulottuu sekä kuolleiden että elävien maailmoihin.”

Teknisesti ottaen City of Ghosts kuuluu lastenkirjallisuuteen, sillä se on suunnattu 9-12-vuotiaille lukijoille. Teoksen premissi ja hahmot kuulostavat kuitenkin niin ihanille, että oli pakko sisällyttää se tähän listaan. Haamuja, Skotlanti ja eeppinen taistelu elävien ja kuolleiden maailmojen rajoilla – what more could you want?

Julkaistaan: 28. elokuuta

Mitä uutuuksia sä odotat eniten tältä kesältä?
Entä haluaisitko lukea jonkin tällä listalla mainituista kirjoista?

allekirjoitusminna