Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium #1)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium: Rautakoe on pyörinyt booktubettajien suosittelulistoilla jo jokusen vuoden. Varsinkin yksi lemppareistani, Reagan, on suositellut sarjaa muistaakseni useamman kerran. Kyseessä on nuortenkirja, jonka arvioisin olevan kirjoitettu noin 10-15-vuotiaille lukijoille, mutta tarina ja sen henkilöt viihdyttävät ehdottomasti vanhempiakin. Nappasin kirjan mukaan alun perin samalla kirjastoreissulla, kun hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikon kirjoja – mutta tämä ei aivan ehtinyt teemaviikon postauksiin mukaan. But better late than never, right?

IMG_3114

Rautakoe on Magisterium-sarjan avausosa. Sarjaan on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa ja viimeinen, viides osa julkaistaan syyskuussa. Kolme ensimmäistä kirjaa on myös suomennettu. Rautakokeessa seurataan 12-vuotiasta Callum Huntia, joka on maagi. Kirjojen maailmassa jokainen tarpeeksi magiaa omaava lapsi viedään Magisteriumin eli maagien koulun pääsykokeisiin. Callumilla tuo koe on kirjan alussa vielä edessä, mutta hän on vakaasti päättänyt tyriä sen kokonaan ja jatkaa tavallista elämää. Callumin päähän on näet koko hänen elämänsä taottu, että magia ja maagit ovat vaarallisia. Ja jos Callum menee Magisteriumiin, hän kuolee.

Pojan asenne johtuu hänen isästään Alastair Huntista, joka on vuosia sitten päättänyt elää tavallista elämää maagisen sijaan. Alastair on pelokas ja yrittää suojella poikaansa, ilmeisesti kuitenkaan tietämättä, miltä tätä suojelee. Kuten odottaa saattaa, Cal pääsee kuin pääseekin Magisteriumiin. Uusi koulu ja uudet ystävät vievät pojan seikkailuihin ja vaarallisiin tilanteisiin, joiden parissa ainakin itse huomasin viihtyväni.

Magisteriumia on verrattu moneen otteeseen Harry Pottereihin, enkä voinut itsekään olla huomaamatta tiettyjä samankaltaisuuksia. Päähenkilö Callum on nuori poika, joka on jollain tapaa alemmassa asemassa luokkatovereihinsa verrattuna. Siinä missä Harry ei tiennyt olevansa velho, Callum kyllä tietää olevansa maagi, mutta häntä ei ole opetettu, eikä hän hallitse magiaansa aluksi missään määrin. Callumin parhaisiin ystäviin koulussa kuuluvat Tamara ja Aaron – siis vähän kuin Hermione ja Ron. Alusta saakka näyttää myös siltä, että koko sarjan rakenne ja premissi noudattelevat samaa kaavaa kuin Pottereissa: poika menee taikakouluun ja taistelee suurta vihollista vastaan kouluvuoden lopussa. (Tosin Tylypahkan seitsemän vuoden sijaan Magisteriumia käydään viisi vuotta.)

Tarinan lisäksi en voinut olla vertaamatta Claren ja Blackin kirjoitustyyliä Rowlingiin. Ero on selkeä, kun katsoo esimerkiksi hahmojen  tunteiden kuvailua. Rowlingilla on hieno tapa pikemminkin näyttää, mitä hahmo tuntee. Claren ja Blackin tyyli on suorasukaisempi ja osoittelevampi. Siitä huolimatta Rautakoe oli hauska lukukokemus. Varsinkin loppuratkaisu oli yllättävä ja virkistävä, ja se ehdottomasti houkuttaa jatkamaan sarjan kanssa pidemmällekin.

allekirjoitusminna

★★★
Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe
Suomentanut Inka Parpola
Otava, 2015
Sivuja 303
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

”On suojeltava sitä mitä on, vaikka se tarkoittaisi luopumista siitä mitä voisi olla.”

Osallistuin huhtikuussa osallistumaan S&S-kustantamon bloggaajailtaan, jossa olivat puhumassa Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko. On se vaan aina ihanaa päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka eivät pidä lainkaan outona tapaasi haistella sekä uusia että vanhoja kirjoja. Kirjaimppaamisen lisäksi keskustelimme toki kirjailijoiden uutukaisista, ja tässä postauksessa paneudun Vanhatalon kirjaan Toinen elämä.

Toinen elämä (2)

Mitä pitäisi alkaa odottaa, jos vierellä seisoo aviopuoliso, unelmien kotitalo valmistuu, lapsiluku on täysi ja urakin etenee mukavasti? Mikä on vuorossa sitten, kun elämä on niin sanotusti valmis? Impulsiiviselle ihmiselle elämän asettuminen suhteellisen tasaiselta vaikuttavaan kouruun tuntuu ankealta, mutta vaihtoehdot näyttävät huonoilta. Tasaisen arjen voi syöstä uudelle raiteelle jokin negatiivinen asia kuten läheisen kuolema tai sairastuminen, mutta eihän sellaista kukaan halua. Iltatähden voisi toki hankkia, mutta oman elämänsä ravisteleminen ei tunnu kovin hyvältä syyltä siittää lasta tähän maailmaan. Mitä jos impulsiivisuus johtaa siihen, että rysäyttää kerralla alas kaiken, minkä on onnistunut vuosien aikana ympärilleen rakentamaan?

”’Minkä verran tässä on kyse marraskuusta?’ hän kysyy.
’Marraskuussa kaikessa on kyse marraskuusta.’”

Pauliina Vanhatalo on vuodattanut kirjansa lyhyisiin lukuihin kriisin, joka varmasti vaivaa monia elämässään tietyn pisteen saavuttamia aikuisia. Kirjailija tuntee itsensä keski-ikäiseksi, mutta alle viisikymppisenä hän ei ole edes uskottavasti keski-ikäinen.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, kirjan alaotsikon mukaisesti ne ovat kuin muistiinpanoja. Vaikka kirjan taustalla kulkeekin kehyskertomus kriisin läpi kahlaavasta naisesta, on kirjan ydin kauniissa, hajanaisissa ajatuksissa. Niistä voi helposti poimia omaan elämänsä soveltuvat, koska kyllähän jokainen jonkinlaisia kriisejä elämässään kohtaa.

”Rikkinäisissä kalsareissa ja takkutukassa oman perheen sisään laitostuneena on helppo paukutella henkseleitä ja julistaa, että on se kyllä kivaa tämä aikuinen kypsyys, kun ei tarvitse välittää mitä toiset ajattelevat.”

Kirjan luonteen vuoksi se pitäisi nautiskella sivu kerrallaan, hitaasti pohdiskellen. Koska olen lukijana liian malttamaton sellaiseen, jäi minulta varmasti monia oivalluksia saamatta. Uskon kuitenkin, että Vanhatalon kohtalotoverit löytävät teoksesta varmasti monia lohduttavia sanoja. Toivon itsekin palaavani tämän kirjan pariin, kun toivottavasti joskus pääsen tilanteeseen, jossa kaikki elämäni suuret palaset ovat loksahtaneet kohdilleen. Sillä vaikka elämä tuntuisi onnellista loppua vaille valmiilta, ei se tarkoita, että täytyisi alkaa odotella apaattisena kuolemaa. Silloin alkaa toinen elämä.

”Miten lapsia me olemme kaiken tämän aikuisuuden etsimisen alla.”

allekirjoituslaura

★★★½
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä – ­Muistiinpanoja
S&S, 2018
Sivuja 206
Luettavaksi kustantajalta

Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Teatterissa: Mamma Mia

Tähän mennessä varmasti kaikille blogiamme edes hitusen lukeneelle on tullut selväksi, että rakastan musikaaleja. Ei ei ole myöskään kovin vaikeaa arvata, että Abban musiikki saa jalkani ottamaan kömpelöitä tanssiaskelia ja äänihuuleni kiekumaan tuttuja melodioita. Jo syksyllä oli siis aivan selvää, että suomenkielinen Mamma Mia on pakko nähdä.

Mamma mia 2

Abban kappaleiden ympärille rakennettu Mamma Mia on monelle tuttu muutamien vuosien (piti tarkistaa – APUA KYMMENEN VUODEN!!) takaisesta elokuvaversiosta. Sophie on menossa naimisiin, mutta hän haluaa perinteitä kunnioittaen astella alttarille isänsä käsipuolessa. Ainoa ongelma on se, että Sophie ei ole koskaan tavannut isäänsä eikä tiedä edes tämän nimeä. Voimakastahtoisen yksinhuoltajaäitinsä Donnan nuoruuden päiväkirjoista Sophie löytää kolme isäkandidaattia ja päättää kutsua heidät kaikki kuvankauniille kreikkalaiselle saarelle, jonne Donna on rakentanut itselleen elämän ilman yhtäkään miestä. Mutta kun kolme miestä menneisyydestä ilmestyy tutuille rannoille, se on sitten menoa. Mamma mia, here I go again.

Näin muutama vuosi takaperin Mamma Mian ruotsinkielisen version Svenska Teaternissa. Tällä kertaa suomenkielinen musikaali haluttiin selvästi tarjoilla mahdollisimman suurelle yleisölle, sillä esityspaikaksi oli valittu Messukeskuksen Amfi-teatteri. Suoraan sanottuna tässä mentiin pahasti vikaan. Jos esityksen tuo yli 4000 katsojan saliin, ei sitä voi jättää tuhatpäisen yleisön mittakaavaan. Järkytyin jo siinä vaiheessa, kun löysimme omat paikkamme sivuparvelta – koko esityksen ajan piti nököttää niska vinossa, sillä lavan leveys oli vain murto-osa katsomon leveydestä. Näyttelijöiden ilmeiden tulkitsemisesta sai vain haaveilla, sillä välillä esiintyjien erottaminen toisistaankin oli hankalaa, vaikka silmälasieni vahvuudet ovat ihan kohdillaan. Mukavan lisämausteen toi myös jokin metallisermi katsomon laidassa, joka resonoi musiikista ärsyttävästi säristen. Poloinen bändikin oli vain dumpattu keskelle tyhjää lattiatilaa valospottiin. Jokin pieni lavantapainen olisi antanut hieman huolitellumman vaikutelman.

Valitettavasti Mamma Mia haiskahtaa vahvasti rahastukselta. Musikaalin oikeudet ovat toki varmasti kalliit, mutta noin isoon tilaan ei voi tuoda huomattavasti pienemmille areenoille suunnattua esitystä ainakaan kun halvimmatkin liput maksavat 49 euroa. Mamma Mia sopisi paremmin Helsingin kaupunginteatterin estradille, Messukeskuksessa se antaa vain vaikutelman äitinsä vaatteisiin hukkuvasta taaperosta. Iso katsomo vaatii ison lavan ja näyttävät koreografiat, piste.

Harmi, että puitteet eivät ole kunnossa, sillä puhtaasti esitystä ajatellen Mamma Mia on varsin viihdyttävä pakkaus. Kun käsikirjoitus ja musiikit ovat automaattisesti timanttiset, on niiden päälle helppo lähteä rakentamaan vetävää show´ta. Laura Voutilainen on kerrassaan hurmaava Donna. Myös äidin ystävättäret Roosa (Nina Tapio) ja Tanja (Johanna Kokko) taipuvat upeisiin laulusuorituksiin. Sen sijaan Donnan entiset heilat jäävät varsin etäisiksi, jopa stereotyyppisiksi ja päälle liimatuiksi. Valitettavasti Petra Pääkkönen ei yllä laulullisesti aivan Sofian (kyllä, nimet on suomennettu) roolin vaatimalle tasolle. Etenkin esiintyjäryhmän nuoret miehet hätkähdyttävät tanssitaidoillaan. Kuten elokuvassakin, myös live-esityksessä sukelluskamoissa ja räpylöissä tanssivat polttarijuhlijat ovat hervottomin osa. Pakko kehaista myös Paula Vesalan suomennoksia – kertaakaan ei hävettänyt mikään nolo käännöstakku, vaan kappaleiden sanoitukset soljuivat uskottavasti myös Abbansa tuntevan tajuntaan. Nauroin, hyräilin, naputin tahtia glittertossun kärjellä ja hitusen itkin. Jossain vaiheessa olisi tehnyt mieli vähän tanssiakin.

Harmi, että muuten ensiluokkainen musikaali latistettiin aivan väärällä tilavalinnalla. Mutta koska Abba, ei tätä voi nyt ihan vihatakaan.

allekirjoituslaura

★★★ ½
Mamma Mia
Messukeskus Amfi -teatteri
Ohjaus: Paul Garrington
Sanoitusten kääntäjä: Paula Vesala
Käsikirjoituksen kääntäjä: Sanni Heinzmann
Kapellimestari: Kristian Nyman
Rooleissa muun muassa Petra Pääkkönen, Laura Voutilainen, Nina Tapio, Johanna Kokko, Vallu Lukka, Arne Nylander, Veeti Kallio
Esitykset 2.6. saakka

Kuvat © Brinkhoff/Mögenburg

Miksi en osaa lukea novelleja?

Pohdiskelin viime vuoden puolella, miksi novellit eivät sovi äänikirjoiksi. Totesin, että koska kuuntelen äänikirjoja muiden arkiaskareiden ohella, en pysty yleensä mitoittamaan kuunteluhetkiäni novellien pituuksien mukaan. Tämä taas johtaa siihen, että kesken jääneeseen novelliin palaaminen on hankalaa, sillä henkilöhahmot ja tapahtumat ovat onnistuneet haihtumaan mielestäni. Kirjoitin joulukuussa: ”En pystyisi nyt luettelemaan edes puolia novellien aiheista lonkalta vaikka kuinka yrittäisin.”

Sittemmin olen taistellut novellien kanssa uudestaankin. Sadan vuoden unet -novelli/satukokoelma osoitti, etten pääse tarpeeksi syvälle tarinoihin muutaman (kymmenen) sivun aikana. Samaan ongelmaan törmäsin myös Erkka Mykkäsen toimittaman Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelman ääressä. Totisesti, jälleen kerran pystyn mainitsemaan vain pari kirjan novellia, muut olen jo autuaasti unohtanut. Pakko siis kääntää tutkiskeleva katse itseeni päin, ja pohtia, miksi en yksinkertaisesti osaa lukea novelleja.

Jatkuu (1)

Novellin voisi kuvitella olevan minulle varsin tuttu, olenhan toki aikoinani ollut ahkera pöytälaatikkokirjoittaja, eivätkä omat tarinani yleensä olleet novellia pidempiä. Toisaalta taas novellit ovat minulle lukijana hyvin vieraita. Tänä vuonna olen tainnut lukea yhteensä kolme (tai määrittelystä riippuen viisi) novellikokoelmaa, ja se lienee jonkin sortin ennätys.

Koska novellit ovat huomattavasti romaaneja lyhyempiä, ei niissä ole mahdollista rakentaa sellaista suurta juoniverkostoa, jota monissa romaaneissa ihailen. Lukunautinnon täytyy tulla siis jostain muualta. Huomaan, että minua viehättävät eniten novellit, joissa päästään arkielämän tapahtumia syvemmälle. Kerronta saa olla utuista ja aukkoista, en suuresti nauti seikkaperäisestä arkielämän kuvauksesta. Toki arkisessakin kohtauksessa saattaa piillä rivien välissä suuri ja arvokas teema, mutta usein se tuntuu olevan vähän turhan hyvin kätketty arkisen hutun sekaan. Novelli on parhaimmillaan väkevä kertomismuoto, sillä jokainen lause saa aivan erilaisen painoarvon kuin monisatasivuisessa romaanissa. Ei voi kuin ihailla niitä, jotka osaavat tallettaa elämän muutamaan sivuun.

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista ehti odottaa lukulistallani hyvän tovin, sillä bongasin siitä kirjoitetun jutun Helsingin Sanomista jo viime vuoden puolella. Ideana on jatkaa tai versioida valitsemaansa kotimaisen kirjallisuuden klassikkoa. Mukana on niin Seitsemän veljestä kuin Sudenmorsian, mutta myös tuntemattomampia kertomuksia. Kaipaamaani utuisuutta on ehdottomasti eniten Tove Janssonin Taikatalvi-kirjaan pohjautuvassa Anu Kaajan Toinen talvi -novellissa. Jollain tavalla pidin myös Juha Hurmeen Ylistalon huussissa -novellin verkkaisesta maalaiskuvauksesta. Erkka Mykkäsen Hän joka sai mittansa täyteen olisi varmasti ihastuttanut enemmän, jos olisin joskus lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ylipäätään ne tarinat, joiden perustuksena olleen kirjaan olen aiemmin tutustunut, tuottivat eniten lukuiloa. Kuitenkin, kuten tällaisissa monen kirjailijan kokoelmissa usein, oli tässäkin kirjassa jonkin verran hajanaisuutta. Ehkä myös se on minulle vaikea asia lukemissani novellikokoelmissa. Jospa vaikka seuraavaksi kokeilisin yhden kirjailijan novelleista rakentuvaa teosta?

Mitä novellikokoelmaa sinä suosittelisit tällaiselle hapuilevalle vasta-alkajalle?

allekirjoituslaura

★★★
Erkka Mykkänen: Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Gummerus, 2017
Sivuja 252
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

 

Tallulah Pomeroy: A Girl’s Guide to Personal Hygiene

Tallulah Pomeroyn A Girl’s Guide to Personal Hygiene on yksi niistä kirjoista, jotka olen bongannut somesta, ottanut kirjan kannesta screenshotin ja miettinyt, että ”toi olis varmaan joskus kiva lukea.” Noita screenshotteja on puhelimeni täynnä ja aika harvoin oikeasti pääsen jotakin niistä lukemaan (koska monet ovat englanniksi kirjoitettuja uutuuksia), mutta Girl’s Guiden kanssa kävi toisin.

IMG_3099

Tein teoksesta hankintapyynnön Jyväskylän kirjastoon ja ehdin jo unohtaa koko asian, ennen kuin muutama viikko sitten sain ilmoituksen, että pyyntöni on mennyt läpi ja kirja on matkalla. Kävin nappaamassa sen eilen kirjaston varaushyllystä ja luin sen iltavuoron jälkeen alle tunnissa. Nauroin ääneen, sanoin moneen kertaan yök ja lopuksi olin tyytyväinen, että olin hankkinut kirjan käsiini.

A Girl’s Guide to Personal Hygiene sisältää pieniä tarinoita ja niihin liittyviä kuvituksia. Pomeroy on kerännyt tarinat Facebook-ryhmän ja kyselylomakkeen kautta. Tarinoissa erilaiset naiset jakavat omiin kehoihinsa liittyviä tapoja. Tässä kohtaa kannattaa varmaan huomauttaa, että kyse on ällöttävistä tavoista – siis sellaisista, joita ei yleensä nähdä feminiineinä. Pomeroy kertookin teoksen esipuheessa, että tarkoituksena oli näyttää, että tytöillä ja naisillakin on niin sanottuja ällöttäviä tapoja, ja että ne paikat meissä, joiden kuuluisi tuoksua ruusuisilta, harvoin tosiasiassa tuoksuvat.

Kun sanon, että tarinat ovat pieniä, tarkoitan sitä. Osa niistä on vain lauseen mittaisia ja pisimmätkin ovat maksimissaan sivun mittaisia. Fontti on iso ja kieli helposti luettava. Kirjaa lukiessa ei oikeastaan ehkäpä ajattele lukevansa kirjaa kuin ennemmin katselevansa kuvituksia ja niihin liitettyjä kuvatekstejä.

IMG_3102

Girl’s Guide on kelpo välipala vaikkapa kahden pidemmän teoksen välissä. Se on ihanan feministinen, häpeilemättömän aito ja yök-reaktioistaan huolimatta samaistuttava ja hauska. Suosittelen!

allekirjoitusminna

★★★★
Tallulah Pomeroy: A Girl’s Guide to Personal Hygiene
Soft Skull Press, 2018
Sivuja 106
Luettavaksi kirjastosta

Hurraa lasten- ja nuortenkirjallisuus – Kuuntelitko jo Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan?

Palataan vielä hetkeksi teemaviikkoomme eräänlaisen jälkikirjoituksen kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat valitettavan usein sivuroolissa niin blogi- kuin lehtiarvioissakin, jos ei lasketa mukaan lajeihin erityisesti vihkiytyneitä julkaisuja. Se on sääli, sillä monet vanhemmat, kummit, sukulaiset ja kasvatuksen ammattilaiset etsivät hanakasti lukuvinkkejä lapsille ja nuorille. Hienoja projekteja ja nostatuksia lanu-kirjoille toki on jo luotu, esimerkiksi Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai.

Lanu-viikon koonti (4)

Vaikka halusimme teemaviikon kautta antaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle erikoishuomiota, eivät lanu-jutut tule katoamaan blogistamme jatkossakaan. Lastenkirjojen arviot löydät oman tunnisteensa alta, nuortenkirjojen arviot omansa alta.

Viime syksyn aikana julkaisin blogissamme kahdeksanosaisen Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan, jossa keskustelemme siskoni kanssa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Lastentarhanopettajasiskollani on ihan ammattimaista näkemystä näihin kirjoihin, mutta mukana on myös paljon nostalgian värittämää muistelua omista lapsuutemme iltasatuhetkistä. Tässä vielä kertauksen vuoksi koko sarja kuunneltavaksenne.

allekirjoituslaura

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Bibbidi Bobbidi Bookin lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikko päättyy tänä aurinkoisena sunnuntaina. Ja mikä olisikaan parempi loppuhuipennus näiden maailman tärkeimpien kirjojen juhlistamiselle kuin äitienpäivä! Vanhemmat ovat aivan äärimmäisen tärkeässä roolissa lapsen lukuharrastuksen alkutaipaleella, ja yhteiset lukuhetket ovat myös sitä kaikkein arvokkainta perheaikaa. Toivottavasti siis mahdollisimman monella aikuisella on mahdollisuus rauhoittua yhdessä lapsen kanssa kirjan ääreen. Jos ei ole omia muksuja, voi turvautua lainalapsiin.

Olen muutamien viime kuukausien aikana lukenut enemmän lastenkirjoja kuin vuosiin. Innostuin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiasta, minkä seurauksena olen aika ajoin lainannut kirjastosta lastenkirjoja ihan omaksi huvikseni. Välillä olen päässyt nautiskelemaan lukutuokiosta myös ystävieni pienen pojan kanssa, ja ne ovat toki olleet aivan äärimmäisen hienoja hetkiä. Oma suhteeni lastenkirjoihin ja etenkin niiden arvioimiseen on kuitenkin mietityttänyt minua paljon, olenhan kirjoittanut myös muutamia arvioita lastenkirjoista ihan töittenikin merkeissä. Mikä minä olen arvioimaan lastenkirjoja, kun omia lapsia ei ole? Tuleeko kirja-arviosta osuva vasta, kun teoksen on kahlannut läpi yhdessä kohderyhmään kuuluvan naperon kanssa? Pohdintojeni jälkeen olen heittänyt huolet romukoppaan ja antanut näppiksen laulaa. Toki kirjan lukeminen yhdessä lapsen kanssa tuo arvioon tiettyä syvyyttä, mutta toisaalta kirja-arvionhan pitäisi päästä yhden ihmisen mielipidettä syvemmälle tasolle. Siinä lapsi onnistuu ehkä harvemmin, mutta aikuisella tämä kyky on jo huomattavasti kehittyneempi. Niinpä saammekin seuraavaksi hypätä saturomaanin maailmaan.

Kurnivamahainen kissa (2)

Magdalena Hain kirja Kurnivamahainen kissa ponnahti jossain vaiheessa niin usein tietoisuuteeni, että se oli pakko laittaa kirjastossa varaukseen. Kirja kertoo pienestä tytöstä, joka eräänä päivänä tapaa suuren kissan, jolla on valtava kurniva maha. Kissa uhkaa ahmaista tytön kitaansa, mutta neuvokas sankaritar onnistuu ostamaan itselleen hitusen lisäaikaa, jonka turvin hän pääsee tutustumaan kissa kurnivaan mahaan ja sen aiheuttamiin muutoksiin ympäröivässä maassa.

Hai on kirjoittanut Kurnivamahaisen kissan perinteistä satukerrontaa mukaillen. Kieli on lainehtivaa ja kerronta hieman toisteista. Lapselle tämä varmasti uppoaa, mutta itseäni lyhyeksi romaaniksi asti venytetty satu ehti jo hitusen uuvuttaa, sillä tarinan kulkusuunta oli varsin selvä. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin herttainen ja opettavainen. Kirja on myös visuaalisesti aivan käsittämättömän upea! Teemu Juhanin mustavalkoinen kuvitus on dramaattinen ja pullollaan yksityiskohtia. Osan niistä voisi helposti kuvitella koristamaan lastenhuoneen seiniä vedoksina.

Kurnivamahainen kissa (4)

Saturomaani on minulle varsin uusi tuttavuus, mutta tällaisia kirjoja lukisi mieluusti lisääkin. Aikuiselle ne toimivat mukavina välipaloina raskaampien tai pidempien opusten välissä. Kurnivamahainen kissa voisi toimia jo suhteellisen sujuvasti lukevan lapsen lukemistoon, mutta se toimii hyvin myös aikuisen lukemana iltasatuna.

allekirjoituslaura

★★★½
Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017
Sivuja 46
Luettavaksi kirjastosta

Ps. Huomenna on luvassa koonti lasten- ja nuortenkirjojen teemaviikostamme. Lisää lukutärppejä siis vielä luvassa!

Soturikissat pääsivät yllättämään – lasten fantasiasarja on hauska ja viihdyttävä

Olen tähän mennessä pysytellyt teemaviikon kirjojen suhteen aikalailla mukavuusalueellani ja suorastaan piehtaroinut nostalgiassa. Kirjoitin kirjoista, jotka ovat tehneet minusta lukijan, sekä analysoin teinisuosikkiani Twilightia kokonaisen postauksen verran. Tuo postaus sai ihmiset liikkeelle ja keskustelemaan – kiitos siitä! Päätin kuitenkin jo etukäteen, että luen myös jotakin, mihin en ole aiemmin tarttunut. Soturikissat-sarjan kirjat ovat kiehtoneet minua jo vuosia. Ne sattuvat silmiini tasaisin väliajoin kirjakaupan hyllyssä ja joka kerta mietin, miten kissoista kirjoitettu kirjasarja voi oikeasti toimia.

IMG_3037

Vastaus: yllättävän hyvin. Se käy selväksi jo sarjaa googlaamalla, sillä kirjoja on julkaistu tähän mennessä yli 30. Suuri osa niistä on myös suomennettu. Kirjat jakautuvat sarjoihin, joista kukin pitää sisällään kuusi teosta. Lisäksi tarinoita löytyy myös sarjojen ulkopuolelta. Kirjailijan nimi, Erin Hunter, on pseudonyymi kuuden kirjalijan ryhmälle, joista kukin on kirjoittanut eri teoksia sarjojen sisällä. Lähdin hakemaan kirjastosta ensimmäisen sarjan ensimmäistä osaa vain huomatakseni, että kaikki kopiot olivat lainassa. Hetken aikaa hyllyjen välissä pohdittuani päätin lainata toisen sarjan ensimmäisen osan, Soturikissat: Keskiyö, vaikka en tiennyt onko sitä mitään järkeä lukea ilman, että tietää ensimmäisen sarjan tapahtumista mitään.

Kirjan alussa on söpönnäköinen kartta, jossa näytetään minkälaisilla alueilla tarinassa seikkailevat kissat ja heidän klaaninsa asuvat. Kartat ovat aina mielestäni plussaa, sillä ne pistävät tarinan maailman jollakin tapaa järjestykseen lukijan päässä. Heti romaanin aloitettuani ymmärsin myös, että aiempaa sarjaa ei todellakaan tarvitse olla lukenut ymmärtääkseen tätä teosta. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: neljä eri klaanien kissaa lähtee uskaliaalle retkelle saatuaan profetian Tähtiklaanin kissoilta. Retken aikana kissat joutuvat vaikka minkälaisiin kiipeleihin ja heistä hitsautuukin lopulta yhdessä toimiva yksikkö. Kirjan päättyessä käy ilmi, että näiden kissojen tarina on oikeastaan vasta alkamassa.

Pohdin etukäteen, miten kissojen näkökulma voi romaanissa toimia. Yllättävää kyllä, kissojen seikkailut olivat viihdyttäviä ja hahmot hellyttäviä. Niille oli annettu paljon ihmismäisiä piirteitä ja niiden toiminnassa oli helposti nähtävissä ihmisissä tutut mallit. Sekaan oli kuitenkin laitettu kissoille ominaisia asioita, sillä esimerkiksi puhumista kuvattiin usein naukumisena ja sähähtelynä. Lisäksi monille ihmisten asioille oli annettu omat nimet: autot olivat hirviöitä, tiet ukkospolkuja ja itse ihmiset kaksijalkoja. Lukijana nautin siitä, että hoksasin kissojen kuvausten perusteella mikä ihmismaailman asia oli kyseessä.

Teos on selkeästi kirjoitettu minua nuoremmalle kohdeyleisölle ja se sijaitseekin kirjastossa nimenomaan lasten fantasiahyllyssä. Jos olisin itse törmännyt sarjaan sanotaanko 11-vuotiaana, olisin varmasti jäänyt siihen koukkuun ja ahminut kirjoja kuin viimeistä päivää. Aikuisenakin Soturikissoista oli hauskaa ja viihdyttävää lukea, sillä tapahtumien vilskeessä ei pääse tylsistymään. Jossain mielessä teoksen kieli kuulosti omaan korvaani hieman liian naiivilta ja alkuun minulla on myös vaikeuksia muistaa hahmojen nimiä (ne ovat usein samankaltaisia ja niitä on paljon).

Sarjan kanssa jatkamista puoltaa ehdottomasti se, että teos loppui uskomattomaan cliffhangeriin ja kissojen kohtalo jäi epäselväksi. Lisäksi olisi mielenkiintoista lukea myös sarjan muita teoksia ja katsoa, onko niissä kirjoittajista johtuvia eroja. Jos siis pelottavan korkealta tbr-pinoltani ehdin, tartun varmasti sarjan seuraavaan osaan.

allekirjoitusminna

★★★
Erin Hunter: Soturikissat – Keskiyö
Art House, 2005
Sivuja 296
Luettavaksi kirjastosta

Miten elvytin koulun tappaman kirjaintoilun jälleen kukoistavaksi lukuharrastukseksi

Yksi lapsuuteni ylpeimmistä hetkistä oli oman kirjastokortin saaminen. Olin juuri oppinut kaikki pikkukirjaimet, joten tekstasin tarkasti nimeni kortin takapuolelle allekirjoitukselle varatulle valkoiselle riville. Tuo kortti on minulla edelleen tallella ja käytössä, vaikka nuo hitusen horjuvin vedoin piirretyt kirjaimet ovatkin jo aavistuksen verran kuluneet. Oma kirjastokortti oli vähintään yhtä tärkeä alakouluikäiselle Lauralle kuin nykyiselle aikuiselle versiolleni.

Alakoulussa olin juuri se tenava, joka käy vähintään kerran kuukaudessa kirjastossa palauttamassa vanhat lainat ja haalimassa mukaan repullisen uusia niteitä. Osaan varmasti vieläkin hakeutua Hämeenlinnan pääkirjaston lastenosastolla niille hyllyille, joille lempisarjani oli aakkostettu. Ehkä ne ovat siellä vieläkin, elleivät ole joutuneet antamaan tilaa uudemmille kirjoille.

Kirjatoukan kuolema (1)

Oppivelvollisuuteni alkuvuodet luin aivan hervottomat määrät kirjoja. Ratkoin rikoksia neiti Etsivän kanssa ja kuolasin Viisikon eväiden perään. Kun en suunnitellut oman etsivätoimiston perustamista, haaveilin vähintään lastenhoitotoimistosta. Ensimmäisen Harry Potterin luettuani odotin pöllöpostia siihen karuun hetkeen asti, kun ymmärsin, ettei pöllö ole suinkaan kadonnut Pohjolan tuulissa, vaan se ei koskaan lähtenyt edes lentoon kohti kotitaloani.

Lapsuuden iltasaduista alkanut ja omilla kirjastoseikkailuilla jatkunut lukuharrastukseni ei kuitenkaan ollut ikuista. Siirryttyäni yläkouluun alkoi kirjastokortti nousta yhä harvemmin ylös lompakon korttitaskusta. Totaalinen lukujumi taisi iskeä lukiossa. Kun kahdeksan tunnin koulupäivien jälkeen oli harrastukset, iltatyöt ja läksyt, ei aikaa lukemiselle tuntunut enää riittävän. Vedin valkolakin päähäni, pääsin opiskelemaan, muutin omilleni. Jokaisessa asunnossani on ollut kirjahylly, mutta lukuiloa ei ole jokaiseen kotikoloon riittänyt.

Ei sillä, kyllä minä noina aikuisuuteni ensimmäisinä vuosina jotain luin, aivan varmasti. Kirjoitin kirja-arvioita Jylkkäriin, osallistuin useampaankin kirjallisuuden lukupiiriin ja kahmin englanninkielisiä kirjoja hiekkarannalle luettavaksi ollessani vaihdossa Maltalla. Joskus luin kuulkaas jonkin kirjan ihan vain omaksi iloksenikin. Kovin kiinteä osa arkeani lukeminen ei kuitenkaan ollut.

Lukuinnon leimahtaminen uudelleen vaati pari rauhallisempaa kesälomaa, yhden kirjablogin perustamisen sekä Helsingin kirjaston ilmaiset varaukset. Nykyään kannan lähes päivittäin paperista kirjaa laukussani, kuulokkeistani puolestaan pauhaa melkein taukoamatta äänikirja. Juuri tällä hetkellä tuntuu käsittämättömältä, että jossain vaiheessa elämääni on kulunut kuukausia (ei kai sentään vuosia?) ilman ainoatakaan kirjastovisiittiä. Toivottavasti en ajaudu enää koskaan tuohon samaan tilanteeseen.

Kirjatoukan kuolema (4)

Veikkaan etten ole historioineni ainoa. Varmasti moni lapsuudessaan lukutoukaksi tunnustautunut on vain jossain kohtaa huomannut muun elämän vyöryneen kirjapinojen yli. Onneksi sen ei kuitenkaan ole pakko olla lopullista. Kirjattomat vuodet eivät tarkoita sitä, että lukuharrastus olisi ikuisesti kuopattu. Aina voi aloittaa uudestaan!

Lähtökohtaisesti lähes jokaisella on elämässään aikaa lukemiselle, se on priorisointikysymys. Sanon lähes kaikki, sillä tietysti tällaiset yleistykset eivät koske kaikkia, mutta väitän, että Suomessa suurimmalla osalla on käsissään edes hitunen vapaa-aikaa, vaikkei sitä edes tajuaisi.

Huomaan usein tarttuvani puhelimeen, mikä johtaa aivottomaan puolituntiseen jatkuvien viestivirtojen äärellä. Saanko siitä mitään irti? Tuskinpa ainakaan yhtä paljon kuin kirjaa lukiessani. Monelle aivoton internetin tai Netflixin selaaminen voi olla tapa nollata aivoja, mutta kyllä sellaista voi tehdä kirjojenkin avulla. Kaikkien ei ole pakko kahlata läpi kirjallisuuden vaikeimpia klassikoita, vaan sitä voi tarttua romanttiseen romaanin tai heittäytyä sarjakuvan vietäväksi. Myös yhdessä lukeminen innostaa, siksi lukupiirin perustaminen voi olla vaihtoehto kadotetun lukuinnon löytämiseen. Samalla saa mainion syyn syödä kakkua keskellä viikkoa. Hakeudu kirjoista innostuvien seuraan joko konkreettisesti tai netin välityksellä. Jos luet paljon blogipostauksia hyvistä kirjoista tai selailet kustantamon kirjakatalogia ystäväsi kanssa, tarttuu innostus jossain vaiheessa kuin itsestään. Minua motivoi myös lukemieni kirjojen listaaminen ja arvioiminen, niin teoksista jää syvempi muistijälki ja niiden teemoja tulee käsiteltyä hitusen pidempään. Pieni pelillistäminen lukuhaasteiden muodossa piristää. Jos omia ajatuksiaan ei halua jakaa koko maailmalle, voi lukupäiväkirjaa pitää perinteisessä muistikirjassa tai vaikka puhelimen muistiossa.

Lukuhaasteiden yhteydessä varoitellaan usein mukavan harrastuksen kääntymisestä puistattavaksi suorittamiseksi. Turhaa itsensä kiduttamista kannattaa toki välttää, mutta välillä muutos omassa arkirytmissä kaipaa pientä painostusta. Vaikka lukuflow ei iskisi heti ensimmäisen sivun kohdalla, ei silti kannata heittää nidettä nurkkaan, seuraava luku voi olla jo helpompi, seuraavasta kirjasta puhumattakaan. Ole kuitenkin armollinen itsellesi, on ihan ok jättää paljon hypetetty lukuhaaste kesken.

Olen suunnattoman onnellinen, että jo hetkeksi kadottamani sisäinen kirjanörttini on jälleen elossa ja voi erittäin hyvin. High five vaan sille 10-vuotiaalle Lauralle, jonka reppu oli kirjastoreissun jälkeen aivan turkasen painava, sama meno jatkuu taas!

allekirjoituslaura

Oletko sinä jossain vaiheessa kadottanut lukuintosi? Miten löysit sen uudelleen?

Luin teinisuosikkini Twilightin uudestaan aikuisena ja voi pojat, se oli silmiä avaavaa

Voi kunpa en olisi ikinä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa.
Tai ainakaan en olisi nähnyt sitä niin hemmetin monta kertaa.

Tämä oli lukukokemukseni hallitsevin ajatus, kun luin teiniaikojeni ikuisen suosikin, Stephenie Meyerin ikonisen Houkutuksen, uudelleen. Palataan kirjan ja elokuvan aiheuttamaan ristiriitaan myöhemmin. Sen sijaan tehdään pieni aikahyppy taaksepäin, jonnekin vuoden 2007 tienoille. Muistan edelleen, miten kaksi parasta ystävääni kehuivat minulle sellaista ihanaa uutta vampyyrikirjaa, kun olimme seitsemännellä luokalla. Jopa rakkaustarinoihin varsin kriittisesti aiemmin suhtautunut lapsuudenystäväni vakuutti, että kirja kannattaa lukea. Sain teoksen lopulta ystävältä lainaan ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta.

IMG_3052

Ystävät olivat oikeassa: Houkutuksen maailma oli koukuttava. Kiinnostukseni ja ihastukseni Yhdysvaltoja kohtaan oli tuolloin vasta heräämässä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Houkutuksella on varmasti ollut Gilmoren tyttöjen ohella suuri vaikutus siihen, että päädyin lopulta maahan opiskelemaan ja olen kaivannut sinne takaisin paluustani lähtien. Ihastuin aivan täysillä sateiseen Forksiin, pikkulukion kotikutoiseen ilmapiiriin ja ihmisiin, sekä tietenkin vastustamattomaan Edwardiin. Kaikki kirjassa oli samaistuttavaa: kävin itse yläastetta tuolloin pienellä paikkakunnalla, silmäilin välitunneilla tavoittamattomissa olevia vanhempia poikia ja tunsin itseni jollakin tapaa ulkopuoliseksi, kuten Bellakin kirjoissa tuntee. Olin siis niin tyypillinen 13-vuotias kuin mahdollista.

Olin vankkumattomasti Team Edward. (Ja kun kysyin bookstagrammaajien mielipidettä Edward vs. Jacob -taisteluun ig-storyssä tässä muutama viikko sitten, voitto meni niukasti Jacobille!) En enää muista, minkä osan ilmestyessä Suomalaisissa kirjakaupoissa jaettiin pinssejä kirjan ostajille, mutta sen muistan, että pääsin ostamaan oman kappaleeni vasta koulupäivän jälkeen. Voit varmasti arvata, mikä oli lopputulos: tyytyminen typerään Team Jacob -pinssiin, koska Team Edward -rintamerkit olivat kuulemma loppuneet jo aamulla.

Houkutus oli teini-ikäiselle Minnalle yksi niitä sarjoja, joista oli vaikea kuunnella kritiikkiä. Kirjojen ilmestymisestä ei mennyt kauankaan, kun sarjaa alettiin kritisoida ja viimeistään ensimmäisen elokuvan tultua teattereihin oli jo aivan uskomattoman noloa kertoa tykkäävänsä Twilightista. Pidin kuitenkin edelleen kiinni kannastani, mutta samalla pidin suuni supussa ja ihastukseni salassa. Kavereiden keskusteluissa osallistuin mollaamiseen muiden mukana, vaikka salaa olin edelleen sitä mieltä, että tarinana Houkutus oli mitä ihanin.

Mutta kas vain, tässä sitä ollaan kymmenen vuotta myöhemmin ja luoja paratkoon, mitä aionkaan tehdä: kritisoida Houkutusta. Teiniaikoina luin teoksen monen monta kertaa, kunnes joskus lukiossa pääsin jo muiden kirjojen pariin. Muistan lukeneeni koko sarjan kerran alusta loppuun myös yliopistossa opiskellessani eli olen käytännössä lukenut kirjan ”aikuisenakin” kerran. Mutta kertaakaan en ole tarkoituksella lähtenyt lukemaan Houkutusta niin, että vertaisin nykyistä lukukokemustani teiniaikojen mietteisiini.

Tämänkertaista kokemusta täytyy pohjustaa sen verran, että olen nykyisin huomattavasti paljon paremmin perillä kirjaa koskevasta kritiikistä sekä sarjan ongelmista. Luin vähän aikaa sitten myös Roxane Gayn Bad Feminist -esseekokoelman, jossa Gay pohtii yhden kokonaisen esseen verran sekä Houkutusta että sen pohjalta kirjoitettua fanfictionia, siis tarkemmin ottaen Fifty Shades of Greytä. Tällä kertaa katsoin kirjaa sekä feministisemmän linssin läpi että hieman vanhemman ihmisen näkökulmasta. Ja pojat, kuinka erilaiselta se näyttikään.

Bellan ja Edwardin suhde on varmasti teoksen kommentoiduin aihe. Siihen viitataan useimmiten sanalla abusive – väkivaltainen. Netti on pullollaan esseitä, blogikirjoituksia ja tieteellisiä artikkeleita, joissa kirjallisuuskriitikot erittelevät teoksen kappaleita, rivejä ja sanoja ja kuvaavat, kuinka Edward on väkivaltainen Bellaa kohtaan sekä fyysisesti että henkisesti. Teininä olin sokea näille piirteille, mutta nyt myönnettäköön, että tällä kertaa minäkin pyörittelin silmiäni useammin kuin kerran, kun Edward käskytteli Bellaa. Sitäkin useammin pyörittelin silmiäni, kun Bella aktiivisesti pelkäsi Edwardin reaktiota johonkin, mitä Bella oli juuri sanonut tai tehnyt. Eniten silmiini pisti kohta, jossa Bella jännittyneenä odottaa Edwardin reaktiota, ”kun jälleen kerran olin ilmaissut omat tunteeni liian selkeästi.”

Edellä kuvatun kohtauksen lähettämä viesti on problemaattinen jo yksinkertaisesti siksi, että omien tunteiden ilmaisemista ei pitäisi koskaan joutua parisuhteessa pelkäämään. Entistäkin kyseenalaisemmaksi kohtauksen tekee se, kenelle Houkutus on kirjasarjana suunnattu. Vaikka se on nykyisin suosittu lähes kaikenlaisten lukijoiden keskuudessa, on sarja kuitenkin selkeästi kirjoitettu teini-ikäisille ja sitä hieman vanhemmille tytöille. Ja jos teini-ikäisten tyttöjen mieliin asettaa ajatuksen, että Edwardin käytös on niin sanotusti ookoo, voivat seuraukset olla vähätellen sanottuna kamalat. Henkinen tai fyysinen väkivalta eivät koskaan kuulu hyvinvoivaan parisuhteeseen.

Bella ja Edward eivät riivanneet minua pelkästään suhteen tasolla, vaan myös yksittäisinä henkilöinä. Bellan hahmoa on jo vuosikausia moitittu tahdottomaksi kiltiksi tytöksi, joka tekee mitä käsketään. Hän pitää huolta vanhemmistaan (äiti Renee kun on hieman yksinkertainen ja isä Charlie ei osaa laittaa ruokaa), pärjää koulussa ja ylipäätään huolehtii muiden tarpeista ennen omiaan. Aiemmilla lukukerroilla Bellan tahdottomuus ei ole minua vaivannut, koska teini-ikäisen näkökulmasta katsottuna Bella oli mielestäni uskomattoman vahva ihminen. Bella oli yksinkertaisesti sanottuna kaikkea sitä mitä itse halusin olla: itsenäinen, pärjäävä, kympintyttö – ja hänellä oli komea ja salaperäinen, jalat alta vievä poikaystävä.

Ihailu johtui siitä, etten tiennyt paremmasta. Vielä 13-vuotiaana ja itseasiassa koko yläkoulun ajan murehdin ystävieni ongelmista enemmän kuin omistani. Sain todistukseen ysejä ja kymppejä, kävin vapaa-ajalla harrastuksissa ja pidin muutenkin elämäni kasassa. Iän myötä olen kuitenkin (onneksi) ymmärtänyt, että Bellan hahmoa ja omaa teini-ikääni leimaava uhrautuvaisuus ja halu miellyttää muita ei toimi. Jos oma mieli ja keho eivät voi hyvin, silloin ei voi olla kunnolla merkityksellisesti läsnä muillekaan.

Lisäksi tällä kertaa ärsyynnyin myös tavasta, jolla Bellan fyysistä ulkomuotoa ja käytöstä kuvataan. Hän on uskomattoman epävarma itsestään ja omasta kehostaan. Ja hei, kukaan ei oikeasti ole niin tapaturma-altis tai liikuntakyvyttömyyttä lähentelevän kömpelö. Edwardin kohdalla riivasi sama asia: ”enkelimäinen” komeus, henkeäsalpaava kauneus ja täysi sokeus omille avuille. Molemmat päähenkilöt ovat täysin tietämättömiä omista kehoistaan ja mielistään – ja fiksulle lukijalle se on kidutusta. Edwardissa minua vaivasi myös tietynlainen naiivius ja hahmon epäaitous. Miksi yli 100-vuotias vampyyri käyttäytyy edelleen kuin 17-vuotias? Kirjailija John Green on kuvannut tätä ongelmaa eräässä haastattelussa hyvin: ”I wanted a stronger, more defined Bella and I wanted an Edward who hadn’t been around for a century. I find it very problematic that you have a century to accrue experience of life and then you seduce a teenager.”

Palataanpa sitten vielä hetkeksi kirjoista tehtyjen elokuvien pariin. Olen nähnyt juuri Houkutuksesta tehdyn elokuvan monia kertoja – jopa niin monia, että osaan siitä vuorosanoja ulkoa. Omassa mielikuvituksessani tarinan hahmot eivät kuitenkaan näytä lainkaan Kristen Stewartilta tai Robert Pattinsonilta, Charlien talo tai Culleneiden koti eivät näytä elokuvissa nähdyiltä lavasteilta, eivätkä kirjan henkilöt ylipäätään ole minulle sama asia kuin elokuviin luodut hahmot. Minun päässäni Bella ei vastaa ollenkaan Kristen Stewartin esittämää Bellaa, eikä Edward muistuta edes etäisesti Robert Pattinsonia.

Kirjan alussa taistelinkin päässäni sen kanssa, millaisina hahmot kuvittelen. Elokuvien kuvasto yritti tunkea läpi jokaiselta sivulta, kunnes aktiivisesti päätin ajatella hahmoja, tapahtumia ja paikkoja niin kuin olin ne teini-ikäisenä ajatellut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä helpompi oli unohtaa elokuvissa näkemäni asiat ja keskittyä asioihin, jotka olin luonut omassa mielikuvituksessani. Kirjan loppupuolella kuitenkin tajusin, että koko Culleneiden perhe Edwardia lukuunottamatta oli mielessäni juuri elokuvien näyttelijöiden näköisinä. Hämmentävintä oli se, ettei se kiusannut minua juuri lainkaan. Itseasiassa lähes kaikki muut hahmot olivat mielessäni näyttelijöiden kautta, paitsi Bella ja Edward. Kenties siksi, että olin teininä luonut juuri heistä vahvimmat mielikuvat ja lopulta Kristen Stewart ja Robert Pattinson olivat suurimmassa ristiriidassa niiden mielikuvien kanssa.

Vaikka Houkutuksessa on ehdottomasti ongelmansa, en voi sanoa ettenkö olisi edes hieman nauttinut kirjan lukemisesta tälläkin kertaa. Tarina on melodramaattisuudessaan hellyttävä ja ymmärrän, miksi se on teini-ikäisenä kiehtonut minua ja tuhansia muita lukijoita. Se kuvaa osuvasti sitä, millaista on ihastua ja rakastua nuorena, millaista vuoristorataa tunteet jylistävät ja miten koko elämä tuntuu pyörivän vain sen yhden tietyn ihmisen ympärillä. Se muistutti minua siitä, millaista oli olla teini – ja teki minut erittäin onnelliseksi, kun tajusin, että on vielä ihanampaa olla aikuinen.

allekirjoitusminna

p.s. Tässä vielä lisäluettavaa, jos Twilight-kritiikki kiinnostaa.