Neljä äänikirjakurkistusta naisten maailmaan – ja vähän miestenkin

Kurkataanpa pitkästä aikaa BookBeatin tililleni ja kuuntelemiini kirjoihin. On jännittävää, miten kuuntelumieltymykset näyttävät menevän sykleissä. Jossain vaiheessa haluaa kuunnella pelkkää kevyttä hömppää, joskus on taas pakko laittaa pyörimään historiallinen romaani. Kuunteluinnostus saattaa pyöriä myös jonkin tietyn teeman ympärillä. Taannoin kuulokkeisiini kaikui lähes putkeen lukuisia naisen elämään, rakkauteen sekä perheeseen liittyviä kirjoja. Kaikki nämä olivat varsin nopeita ja kepeitäkin kuunneltavia, joten nappaa ihmeessä kuunteluvinkit talteen.

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Lukija: Miia Selin
Tammi, 2013
158 sivua, 6 h 47 min
★★★★
Koska olen elämäni aikana asunut lähestulkoon Suomen pitkittäisellä keskilinjalla, en osaa oikein sanoa mitään itä- ja länsisuomalaisten eroista. En tunne puheliaita karjalalaisia, eikä länsirannikolla asuvien suomalaisten luonteenlaatu ole minulle oikein avautunut. Sen vuoksi juuri tällaisella vastakkainasettelulla pelaava Veera Niemisen Avioliittosimulaattori tarjosi minulle hieman haasteelliset lähtökohdat.

Aino rakastuu päätä pahkaa Jussiin. Ja kun sanon päätä pahkaa, tarkoitan sitä todella. Viikonlopun ajan kestänyt tutustuminen johtaa siihen, että Aino muuttaa Jussin kotitilalle Länsi-Suomeen, toiselle puolelle maata omasta kodistaan. Kuukauden ajan puhelias Aino joutuu jakamaan elämänsä rakastamansa Jussin, mutta myös tämän myrtsin sedän, omalaatuisen isän sekä hurmaavan pikkuveljen kanssa. Hiljaisella maatilalla ääneen lausutut sanat tuntuvat edustavan vakavasti uhanalaista lajia. Siinä on todellinen tuoreen parisuhteen tulikoe.

Nieminen kirjoittaa kauniisti rakkauden pakahduttavasta ja välillä päättömästäkin voimasta. Hullaantumisesta ja antautumisesta. Hieman väkinäiseltä tuntuva luonteenlaatujen vastakkaisuus sulaa taka-alalle kirjan edetessä, ja jopa mörköveljeksistä muotoutuu sympaattisia ja rakastettavia hahmoja. Tämä kirja kertoo rakkaudesta ja sen monista muodoista. Kuka sellaiseen voisi olla ihastumatta?

Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Johnny Kniga, 2016
70 sivua, 3 h 36 min
★★★½

Tytti Karakoski matkustaa ja paljon. Välillä hän matkustaa kauas ulkomaille, välillä vielä kauemmas menneisyyteen ja joskus taas tekee omatoimimatkan tulevaisuuden haaveisiin. Tytti on viisikymppinen, kärsii virtsankarkailusta ja ajoittaisista nivelkivuista. Hänellä on aina kaksi matkaa kirjoitettuna kalenteriin, mutta Euroopan ulkopuolelle hän ei juuri halaja. Liika eksoottisuus nyt vain on liikaa.

Matkustamisen ja listojen ystävälle Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksu on herkullinen tunnelmointikirja, jonka lukee tai kuuntelee vaikka yhdeltä istumalta. Pienet ajatukset matkustamisesta sen kaikissa merkityksissä saavat lukijankin muistelemaan ensimmäistä lentoaan, risteilyään ja matkaseuralaisiaan. Vaikka minussa ja Tytissä on paljon eroavaisuuksia (muun muassa virtsankarkailu, jota en ole ainakaan vielä saanut vaivoikseni), on hän todella samaistuttava. Välillä oikein häkellyn, että emme suinkaan ole samaa ikäluokkaa.

Muutamien sanojen listaukset menettävät valitettavasti äänikirjassa niin humoristisuutensa kuin viihde- ja informaatioarvonsa. Nopeasti korviin supatettua luetteloa ei voi jäädä tutkiskelemaan samalla tavalla kuin itse lukiessa. Muuten tiiviit katkelmat sopivat hyvin vaikka erittäin lyhyinäkin pätkinä kuunneltaviksi arjen ilostuttajiksi.

IMG_0282

Sari Helin: Elämää tehosekoittimessa ja muita kirjoituksia
Lukija: Meri Nenonen
Tammi, 2017
65 sivua, 3 h 8 min
★★★

”Silityksen lomassa setvin lasten tappelua siitä, kumpi on tärkeämpi lapsi. Minä haluan olla itse perheen tärkein lapsi ja mennä takaisin pinnasänkyyni.”

Sari Helinin kirjoituskokoelma äitiyden ihmeellisistä ulottuvuuksista ammentaa siitä yhdestä perusajatuksesta, josta äiti- ja isäihmiset usein huumoria ammentavat eli vanhemmuuden vaikeudesta. Siitä kuinka lapset tekevät aina mitä mielivät ja vanhemmat vain hermojaan milli milliltä venyttäen yrittävät roikkua perässä. Hauskoja juttujahan siitä toki saa aikaiseksi, mutta aika yksipuolisen kuvan se vanhemmuudesta antaa.

Jos nyt unohdetaan kuitenkin hetkeksi tämä yksipuolinen näkökulma, on Helinin kirja varsin viihdyttävää kuunneltavaa. Lyhyet kirjoitukset sopivat oivallisesti äänikirjaformaattiin, sillä erilliset tarinat eivät vaadi keskittymistä suurempaan juoneen. Helin kieputtelee sanoja taitavasti ja loihtii kuulijan eteen arjen hauskaa komiikkaa. Ja vaikka huumori kiskotaankin vastoinkäymisistä ja ruuhkavuosien rankkuudesta, taitaa se äitiys silti enemmän antaa kuin ottaa.

IMG_0284

Martina Haag: Olin niin varma meistä
Lukija: Meri Nenonen
Käännös: Riie Heikkilä
Made by BookBeat, 2017
99 sivua, 4 h 36 min
★★★★½

”Haluan kertoa, että vaikka ihminen putoaisi tuhannen metrin korkeudesta suoraan suruun, hän selviytyy. Sitä kuvittelee kuolevansa, mutta ei kuolekaan. Minun oli hoettava sitä itselleni satoja kertoja. Kaikesta selviää jollain kummallisella tavalla, vaikka matkan varrella kuolisi monta kertaa.”

Ruotsalaisen Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä keikkui pitkään äänikirjasovellukseni lähtöruudulla, mutta pelkäsin klikata sen kuunteluun. Surulla valeltu kansikuva sekä tuskaa ja hienoista katkeruuttakin (?) tihkuva kirjan nimi herättivät pelon teoksesta täynnä piinallista erokipua. Onneksi kuitenkin nielin pelkoni ja eräänä päivänä otin kirjan kuunteluun.

Älkää toki ymmärtäkö väärin, kyseessä on ehdottomasti erokirja. Petra on ollut yhdessä miehensä Andersin kanssa viisitoista vuotta, kun selviää että tämä on rakastunut toiseen naiseen. Perhe hajoaa, ja Petra menettää puolet pienten poikiensa lapsuudesta näiden viettäessä aikaa isän uudessa kodissa. Lisäksi hän menettää täysin liiton, jota luuli ikuiseksi. Saadakseen asiat uudelleen järjestykseen Petra pakkaa tavaransa ja lähtee Ruotsin Lappiin mökkivahdiksi. Erämaan keskellä vain autiotuvan satunnaiset kävijät häiritsevät Petran työtä uuden kirjan parissa. Sanojen kirjoittaminen kuitenkin pelottaa. Millaista kirjaa yleisö häneltä odottaa? Pitäisikö hänen raastaa tunteensa julkisesti arvosteltavaksi? Pidettäisiinkö iloista ja humoristista kirjaa liian kepeämielisenä vasta eronneelle?

Myös Haag on kokenut avioeron, jonka synnyttämistä tunteista on ollut varmasti helppoa ammentaa materiaalia tähän kirjaan. Lapin kuvaus ja autiotuvan yksinkertainen elämä kuitenkin tasapainottavat mukavasti eron luomaa ahdistusta, eikä kirja tunnu liian raskaalta. Oikeastaan haluaisin itsekin lähteä autiotuvalle kirjoittamaan! Hieman irtonainen nuotiotarina kirjassa roikkuu mukana, mutta muuten Haagin teos on täyttä tunteiden timanttia.

allekirjoituslaura

Mainokset

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

En kestänyt enää sitä, että hän ei antanut elonmerkkejä itsestään. Minulle oli tärkeää keskustella hänen kanssaan, eikä hän voinut jättää minua yksin. Hän on minulle huomionsa velkaa, hän ei voi jättää minua yksin musertuneena tutkimaan mikroskoopilla yhteisen elämämme vuosia. Ei ollut tärkeää, minä valehtelin, tulisiko hän takaisin kotiin minun ja lastemme luokse. Tarpeeni oli toinen: ymmärtää. Miksi hän oli näin yliolkaisesti heittänyt pois viisitoista vuotta yhteisiä tunteita ja kokemuksia, rakkautta?”

Hylkäämisen päivät (3)

Salanimen taakse kätkeytynyt kirjailija, jonka teokset ovat kietoneet lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa pauloihinsa. Vihdoin minäkin pääsin tarttumaan italialaisen Elena Ferranten tuotantoon Hylkäämisen päivät -kirjan kautta. Olgan elämää järisyttävästä avioerosta kertova kirja värisyttää lukijankin tunteita.

Eräänä huhtikuisena iltapäivänä Olga ja Mario ovat korjaamassa lounasastioita pöydästä, kun mies ilmoittaa viidentoista vuoden avioliiton olevan ohi. Lapset riitelevät toisessa huoneessa ja koira pitää unissaan pientä ääntä. Kaikki näyttäisi olevan kuten ennenkin, mutta todellisuudessa kaikki on muuttunut. Olgan elämä on yhdessä hetkessä romahtanut murskana lattialle. Mario jättää perheen yhteisen kodin, ja myöhemmin Olgan pelot toisesta naisesta osoittautuvat todeksi. Mies katoaa Olgan elämästä, edes omat lapset eivät tunnu riittävältä syyltä pitää yhteyttä, puhumattakaan Otto-koirasta joka saa Olgan välillä hulluuden partaalle. Lapset Gianni ja Ilaria alkavat miettiä kenen puolella he ovat. Saako isän kanssa olla enää hauskaa, jos isä saa äidin suunnattoman surulliseksi?

Hylkäämisen päivät on todella syvälle tunteiden kallioon porautuva kirja, joka louhii näkyville jätetyn naisen karmivimmatkin ajatukset. Olga ajautuu niin pahaan syöksykierteeseen, että jossain vaiheessa palaaminen takaisin tavalliseen arkeen näyttää täysin mahdottomalta. Oma ja jopa lasten turvallisuus hautautuu päänsisäisen kuminan ja ahdistuksen alle.

Hylkäämisen päivät (2)

Kirjan alku tuo minulle vahvasti mieleen Selja Ahavan teoksen Ennen kuin mieheni katoaa, joka näyttäytyi minulle vahvasti ero- ja hyvästijättökirjana. Kesken arkisten askareiden niiltä kaikkein rakkaimmilta huulilta tipahtavat sanat, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Olgan päänsisäiset neuvottelut ja tunnemyräkät ovat varmasti monella tavalla tuttuja elämän kriisikohdissa kamppaileville. Ferrante osaa todellakin kuvata tämän kamppailun taiturimaisesti.

Hylkäämisen päivät on riipaiseva, mutta kirjan loppupuoli ajautuu odottamisen apatiaan, mitään ei varsinaisesti tapahdu, jotain vain odotetaan. Toisaalta sellaista Olgan elämä varmasti siinä kohtaa on, jonkin ratkaisun odottamista.

”Hän oli täyttänyt elämäni joka hetken ja oli nyt kadonnut, kuin kysymyksessä olisi ollut vain leikki. Hänen päätöksensä oli epäoikeudenmukainen ja yksipuolinen. Hän oli puhaltanut menneisyyden pois niin kuin puhalletaan pois kädelle laskeutunut häiritsevä hyönteinen. Ei ainoastaan hänen oma menneisyytensä, vaan myös minun menneisyyteni oli romahtanut raunioiksi. Pyysin, rukoilin että hän auttaisi minua ymmärtämään, oliko sillä ajalla ollut minkäänlaista tarkoitusta, ja milloin se oli alkanut menettää merkityksensä. Oliko se olut vain tuntien, kuukausien ja vuosien tuhlausta vai oliko sillä kuitenkin ollut jokin salainen tarkoitus, joka teki siitä hedelmällisen kokemuksen.”

allekirjoituslaura

★★★★
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Käännös: Taru Nyström
WSOY, 2017 (uusi laitos)
Sivuja 253
Luettavaksi kirjastosta

Minkä kirjan minä olisin valinnut Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittajaksi?

Ajauduin vähän vahingossa lukemaan kaikki vuoden 2017 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistit. Koska kirjat herättivät minussa paljon ajattelemisen aihetta, päätin vielä näin kilpailun ratkettua perata nuo kirjat täällä bloginkin puolella. Listauksessa kirjat ovat siinä järjestyksessä jossa ne luin, oman suosikkini paljastan ihan lopussa. Pehmolelutyttö on töiden kautta saatu arviokappale, muut ovat kirjastosta, jonne Avain hukassa piti itse asiassa palauttaa ennen kuvauksia, siksi sitä ei tässä postauksessa näy.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (2)

Jukka Behmin Pehmolelutytön luin töitä varten jo ennen sen ehdokkuuden julkistamista. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun minulle käy näin, yleisestikin olen lukenut todella vähän Finlandia-finalisteja mistään sarjasta. Kirjan päähenkilö Emilia kertoo pehmoleluilleen salaisuuden: hän on alkanut myydä aikaansa netistä löytämilleen miehille. Behm on onnistunut todella hyvin kuvaamaan nuoren tytön epävarmuutta ja hyväksynnän etsimistä sekä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kylmäävä kirja, mutta ei mitenkään toivoton tai kamaluuksilla mässäilevä. Jokaisen teinien kanssa toimivan kannattaisi lukea tämä jo ihan vain ymmärtääkseen millaisessa maailmassa nuoret nykyään elävät.

Myös arvioni Sanna Manderin Avain hukassa -kirjasta päätyi julkaistavaksi työpaikkani kautta, mutta sanotaanpa muutama sana Finlandia-voittajasta täällä bloginkin puolella. Kirjaimellisesti värikkään kerrostalon asuntojen läpi kulkeva runokirja on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja onnistuneita oivalluksia. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni finaalikuusikon paras, sillä runojen ajoittain töksähtelevä ja lapsenomainen riimittely ei tavoittanut minua. Ihan hyvä kirja kyllä, mutta ei tästä mitään uutta Tiitiäisen satupuuta tule.

Riikka Ala-Harjan kirjassa Kahden maan Ebba pureudutaan eroperheiden lasten arkeen. Ebballa on kaksi kotia, toinen Suomessa äidin luona ja toinen isän luona Saksassa. Kahden maan välillä kulkeminen johtaa siihen, että Ebba tuntee koko ajan jäävänsä paitsi jostain kivasta. Yksin lentäminenkään ei ole niin suuri seikkailu miltä se voisi aluksi tuntua, oikeastaan se on aika kurjaa. ”Tuomari järkkäsi mulle semmoisen kolmannen vanhemman kuin lentokone”, Ebba tuskastuu. Ala-Harjan teos on koskettava ja ajankohtainen. Hän osaa todellakin heittäytyä pienen tytön asemaan, pohtimaan kahteen paikkaan venytetyn elämän hankaluuksia.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (4)

Ninka Reittu on porautunut kirjassaan Sinä olet superrakas siihen tunteista suurimpaan – rakkauteen. Supersankariasuun pukeutunut Iso lentelee pienen lapsen kanssa pitkin kaupunkia. Lapsella tuntuu olevan paljon kysyttävää rakkaudesta. Mitä se on? Mitä se kestää? Loppuuko se? Iso vastailee kysymyksiin maltilla ja viisaasti, niin suuri asia kuin rakkaus on todella pienenkin lapsen ymmärrettävissä. Luin kirjan 2,5-vuotiaan lainalapsen kanssa, ja hän jaksoi kuunnella tarinan putkeen muutamaa kiehnäystaukoa lukuun ottamatta. Kirja on kaunis ja herttainen, ja osaa todella luoda ajatuksia siitä, mille ei riittäviä sanoja ole olemassakaan. Minä tosin ehdin vähän leipääntyä jo rakkaus-sanan jatkuvaan toistamiseen. Ehkä Jenni Vartiainen tosiaan on oikeassa, ja tätä suurta sanaa on mahdollista kuluttaa liikaa.

Seuraava lukemani kirja olikin sitten aika hankala. En pitänyt siitä aluksi lainkaan. Ensimmäiset kuusikymmentä sivua olivat aivan yhtä tuskaa, loppua kohden sain onneksi lukurytmistä kiinni. Tämä ei suinkaan johdu siitä että Zoo! Viraalit nerot olisi erityisen huono kirja, vaan siitä että se on kirjoitettu niin vahvasti nuorille. Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström ovat kieltämättä tehneet hienoa työtä siinä, että tähän kirjaan saattavat tarttua ne, joille perinteisemmän kaavan romaanit eivät toimi. Luinhan minäkin teininä innokkaana esimerkiksi Kissanpäiviä ja jumalaisia jätkiä -kirjaa, jolle en ehkä enää antaisi kovin suurta tähtisadetta. Tämä finalistikirja perustuu Atlaksen sähköpostiviesteihin toiseen maahan vuoden ajaksi muuttaneelle ystävälleen. Kahdeksas luokka on juuri alkanut, ja ilman Elliottia Atlas tuntee itsensä yksinäiseksi koulun pitkillä käytävillä. Yksinäisyys rapisee kuitenkin hiljalleen, sillä Atlas joutuu taistelemaan typerän nettivideon tehneen Justuksen kanssa paikasta koulun johtokunnassa. Samalla aivoja kuluttavat tyttöjen mielenliikkeet sekä oma nettisarjakuva. Atlas on valinnut sähköpostin viestittelyvälineekseen, sillä Elliottin uudessa kodissa ei toimi vielä netti kunnolla, ja lisäksi sähköposteihin voi liittää hauskoja kuvituksia (jotka Pentti Otsamo on upeasti laatinut). Toistan, tämä kirja saattaa olla jollekin lapselle tai nuorelle oikotie kirjojen ääreen, minä olin kasvanut liikaa ulos tästä maailmasta.

Odotukseni Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirjaa kohtaan olivat suuret, sillä Kunnas on ehdottomasti yksi suosikkejani lastenkirjallisuuden kentällä. Kovat odotukset johtivat jälleen kerran pettymykseen, sillä sympaattisten ja lähelle tavallista ihmistä (tai koiraa) tulevien kertomusten sijaan opus on pikakelaus Ruotsin kuninkaallisista. Monen sadan vuoden ahtaminen samaan opukseen on toki hankalaa, mutta tässä tapauksessa olo oli kuin hieman poikkeavalla tavalla kuvitetun historian oppikirjan selailua. Jo ensimmäisten sivujen sukupuut ja aikajanat saivat hillittömällä tekstimäärällään lukijan hengästymään. Tällä kertaa Kunnas oli ehkä haukannut turhan suuren palan, edes kuvissa seikkaillut Herra Hakkarainen ei voinut kirjaa pelastaa.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia (5)

Mikä sitten oli oma suosikkini kuudesta Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian finalistista? Tähän voin vastata ilman epäröintiä Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. Kirja on koskettava, taiten kirjoitettu ja upeasti rakennettu huumorin sekä vakavien asioiden kudelma. Se sopii monenikäisille lapsille, mutta myös meille aikuisille. Tämä on valintani 27-vuotiaana lapsettomana aikuisena, ehkä oma lapsi mieltymyksineen kallistaisi valinnan jonkin toisen kirjan puoleen.

”Aina kun mä mietin isän ja äidin eroa, mulle tulee painava olo. Tuntuuko mun Suomeen muutto isästä oikeasti rangaistukselta? Kyllä mä tiedän, että isä haluaisi nähdä mua useammin. Kyllä mäkin haluaisin nähdä sitä. Mutta eniten epäreilu äidin ja isän ero oli mulle. Ei siinä ole kuin huonoja puolia.”

allekirjoituslaura

Oletko sinä lukenut vuoden 2017 Finlandia-finalisteja tästä tai jostain muusta kategoriasta? Mitä mieltä olet kattauksesta?

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

”Sanon itselleni, että en aio katsoa, mutta menen ikkunan eteen heti kun ensimmäinen kilahdus kuuluu. Ollylla on musta kylpytakki ja kaulassa iso hopearisti. Hän toimittaa kahvikakulle ruumiinsiunauksen. En mahda enää mitään. Nauran nauramasta päästyäni. Olly katsoo ylös ja virnistää.”

bibobook_kaikkikaikessa1

Nicola Yoonin Kaikki Kaikessa oli osa suurta kirjapinoa, jonka nappasin mukaani työpaikalta joulun alla. Kulttuuritoimitus antoi pois arvostelukappaleitaan ja vaikka kuinka vannoin, etten ota pöydästä mitään mukaan, päädyin kuitenkin kantamaan kotiin kymmenisen teosta. En voinut vastustaa esimerkiksi juuri tätä kirjaa, sillä kopio on hyvässä kunnossa ja tarina on uusi. Lukemisen jälkeen kävi ilmi, että tarina on lisäksi aika söpö.

18-vuotias Madeline ei ole koskaan lähtenyt kotoaan. Hän elää pienessä kotinsa kokoisessa kuplassa äitinsä ja hoitajansa Carlan kanssa. Maddy sairastaa SCID:tä, joka on harvinainen autoimmuunisairaus. Mikä tahansa ulkomaailmassa voi siis laukaista kohtauksen, johon Maddy voi kuolla. Nuori nainen on oppinut olemaan haluamatta mitään oman pienen kuplansa ulkopuolelta ja hän elääkin suojattua elämää, kunnes naapuritaloon muuttaa uusi perhe. Perheen lapsista vanhempi, Oliver, on Maddyn kanssa samanikäinen ja vaikka Madeline on talonsa vanki, hän ja Oliver muodostavat ystävyyden, joka syvenee pian joksikin muuksi.

Rakkaus ajaa Maddyn ja Ollyn teini-ikäisille tyypillisiin hulluihin tekoihin, eikä sydänsuruilta ja maailman epäoikeudenmukaisuudelta vältytä. Madeline on päähenkilönä ihana, vaikka hänen maailmaansa on vaikea samaistua. On hankalaa kuvitella, millaista oma elämä olisi, jos maailmasta olisi oppinut asioita vain kirjojen ja elokuvien välityksellä.

Kaikki kaikessa on nopeaa luettavaa, vaikka kirja on yli 300 sivua pitkä. Useat luvut koostuvat Ollyn ja Maddyn välisistä nettikeskusteluista, joita lukee tavallita tekstiä nopeammin ja seassa on myös hauskoja näytteitä Maddyn päiväkirjojen sivuista. Näillä sivuilla on hauskoja pieniä kuvituksia ja ne tuovat ihanasti esiin Maddyn persoonallisuutta. Lisäksi ne osaltaa kuljettavat tarinaa eteenpäin, eli niitä ei ole tehty ainoastaan sen vuoksi, että kirjaan on haluttu vaihtelevaa typografiaa, vaan kuvituksilla ja erikoisilla tekstivalinnoilla on oikeasti paikkansa kirjassa.

En aio paljastaa tarinan loppuratkaisua tässä, mutta muutama sananen siitä on kuitenkin pakko sanoa. Ratkaisu on muutamien lukemieni arvioiden perusteella jakanut lukijoita. Joidenkin mielestä se menee täysin nappiin, toiset ovat vihanneet sitä. Asetun itse johonkin tähän välille, sillä vaikka lopetus on jossain määrin yllättävä, jäi siitä sellainen olo, että tarinalla olisi voinut tehdä vielä paljon muutakin. Tietysti tässä ratkaisussa jäi tilaa myös esimerkiksi jatko-osalle.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka traileri on vähintää yhtä söpö kuin kirjakin oli. Toivon, että vielä jonain päivänä pääsen näkemään tästäkin tarinasta tehdyn leffan. Kaikki kaikessa sopii kevyeksi iltalukemiseksi tai esimerkiksi pieneksi välipalaksi kahden rankemman lukuprojektin väliin. Yoon on taattua YA-fiktiota.

allekirjoitusminna

★★★
Nicola Yoon: Kaikki kaikessa (engl. Everything Everything)
Käännös: Helene Bützow
Tammi, 2017
Sivuja 316
Luettavaksi omasta hyllystä

Sarjakuvasunnuntai: Muumit – Sarjakuvaklassikot I– I I

Minun on jälleen tunnustettava teille jotakin. Hieman tämä tunnustus nolottaa ja harmittaakin, enkä suinkaan ole siitä ylpeä. Mutta tässä se tulee: Tove Janssonin muumihahmot ovat minulle tuttuja lähinnä lapsille suunnatuista piirretyistä. En muista olenko koskaan lukenut varsinaista Muumi-kirjaa kokonaan, jotenkin olen aina ohittanut ne kirjastovierailuillani. Oikein harmittaa itseni puolesta, mitä hienoja teoksia olenkaan päästänyt livahtamaan ohitseni!

Ensimmäinen askel Tove Janssonin tuotantoon tutustumiseen on nyt otettu, sillä Sarjakuvahaasteen innoittamana luin jopa kaksi Janssonin sarjakuvakokoelmaa eli Muumit – Sarjakuvaklassikot -sarjan ensimmäisen ja toisen osan. Molemmat kirjat koostuvat neljästä tarinasta, jotka on julkaistu alun perin englanninkielisinä brittiläisessä The Evening News -lehdessä vuosina 1954–1956. Molempiin kirjoihin on 2000-luvun puolella lisätty vielä Sirke Happosen kiinnostavat jälkisanat, joissa avataan lyhyesti sarjakuvien taustoja.

Muumit-sarjakuvat (1)

Sarjakuvaklassikoista ensimmäinen koostuu seuraavista tarinoista: Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari. Mustavalkoisessa sarjakuvassa pääsemme aluksi tutustumaan Muumipeikkoon, joka ei osaa sanoa ei sukulaisilleen, jotka ovat muuttaneet viihtyisän kotitalon niin ahtaaksi ja meluisaksi, ettei Muumipeikko mahdu edes omaan sänkyynsä nukkumaan. Muumin ystävä Nipsu tarjoaa ongelmaan ratkaisua: kuuluisien ja rikkaiden ei tarvitse kestää sukulaisten pompottelua. Muumimamma ja Muumipappa esitellään vasta toisessa tarinassa, jossa selviää, että Muumipeikko on kadonnut vanhemmiltaan aivan pienenä, ja sen vuoksi varttunut yksin ilman perhettään. Muumit Rivieralla nähtiin jokunen vuosi sitten elokuvateattereissa, minulle se tosin on tuttu vain trailereiden kautta. Kirjan viimeisessä tarinassa lähdetään puolestaan retkelle, josta kehkeytyy aikamoinen seikkailu.

Koska olen tottunut televisiosarjan pehmennettyihin ja lapsille sopiviin muumeihin, tuntuvat sarjakuvien hahmot hieman vierailta etenkin aivan alussa. Muumipeikko on kummallinen haahuilija, josta välillä kuoriutuu oikea tuittupää. Nipsu ei ole lainkaan pelokas, vaan ahneuksissaan jopa pahansuopa. Muumipapan seikkailunhalu yltyy sellaisiin mittoihin, etten ymmärrä miten tasaisen rauhallinen Muumimamma jaksaa puolisonsa menoa. Niiskuneiti tuntuu varsin ailahtelevaiselta vaihtaessaan miestä vähän joka käänteessä, eikä hänen ja Muumipeikon heilastelua kääritä ystävyyden harsoon samaan tyyliin kuin lastenohjelmassa.

Sarjan toisessa osassa muumihahmot tuntuvat jo paljon tutummilta. Vaarallinen talvi, Kuvitteluleikki, Talonrakennus ja Aloitamme uuden elämän tempaavat mukaansa eri tavalla, eivätkä ole yhtä pahasti stripin päätyyn töksähteleviä kuin ensimmäisen osan tarinat. Se on saavutus, sillä sanomalehteen jatkokertomukseksi luotuun tarinaan voi olla vaikea saada sellaista ilmavuutta, jota yhteen pötköön luettava tarina vaatii. Näissä neljässä tarinassa muumit oppivat, että urheilu ei ole heitä varten, onhan se aivan liian vakavamielistä hommaa. Kun jopa arki on perheelle pelkkää leikkiä, tuntuu ryppyotsainen suorittaminen elämän kaikilla osa-alueilla varsin väkinäiseltä. Muumipeikon rakentamassa talossa kaikki on hieman vinossa, ja viimeisessä tarinassa koko laakson väki ajautuu sekasortoiseen melskeeseen kahden kilpailevan profeetan oppien ristitulessa.

Sarjakuvat on taiten piirretty, mustavalkoisuudessaankin ne ovat täynnä kevään kukkasia ja elämän säteilyä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja sarjakuvien kehysten korvaaminen milloin kettingillä ja milloin kukkasilla tai koivunrungoilla tuo sivuille elävyyttä. Ei ihme, että Muumit seikkailevat niin monenlaisissa painotuotteissa, tästä visuaalisuudesta on helppo ammentaa.

Jansson on onnistunut upottamaan sarjakuviinsa ihailtavan määrän yhteiskunnallista kritiikkiä alleviivaamatta sitä kuitenkaan liikaa. Etenkin toisessa kokoelmassa esitellään paljon toisistaan poikkeavia elämäntapoja, joiden vastakkainasettelua tarinoissa kritisoidaan. Jokaisen tulisi saada elää tavallaan, kunhan ei samalla vahingoita muita. Ystävyys, perhe ja toisten auttamien nousevat arvoista jaloimmiksi. Mukana on myös ripaus suvaitsevaisuutta, jonka Muumimamma muotoilee kauniisti Surku-koiralle, joka ei pidä kuin kissoista: ”Miksi kaikkeen pitää suhtautua niin traagisesti? Kissoja tai koria, tärkeintä että ylipäätään pitää jostakin.”

allekirjoituslaura

★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I
Käännös: Anita Salmivuori
WSOY, 2008
Sivuja 96
Luettavaksi kirjastosta

 

★★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I I
Käännös: Anita Salmivuori & Juhani Tolvanen
WSOY, 2009
Sivuja 85
Luettavaksi kirjastosta

Miksi eroottinen fiktio ei sovi äänikirjaksi? – Audrey Carlan: Calendar Girl. Tammikuu

Olin hipaillut Audrey Carlanin Calendar Girl -kirjaa kirjastossa useampaan otteeseen, mutta sarjan avausosaa ei koskaan ollut vapaana hyllyssä. Kun viime vuoden loppupuolella otin sitten BookBeatin käyttöön, yllätyin positiivisesti: Sarja oli saatavilla ja vieläpä äänikirjana. Otin ensimmäisen osan heti kuunteluun ja no, postauksen otsikkokin kertoo jo oleellisen: eroottinen fiktio ei ainakaan tämän teoksen osalta sovellu äänikirjaksi.

bibobook_calendargirl1

Osittain vika saattaa olla itse tarinassa. Calendar Girl alkaa eroottiselle fiktiolle hyvin tyypilliseen tapaan: Naispäähenkilö on rahapulassa, hän listautuun seuralaispalveluun, saa ensimmäisen asiakkaansa ja rakastuu. Tässä kyseisessä tapauksessa päähenkilö Mia yrittää maksaa isänsä miljoonan dollarin pelivelat pois, seuralaispalvelu on astetta tasokkaammille asiakkaille tarkoitettu ja ensimmäinen asiakas, Wes, on huikaisevan kuuma, komea ja ihana. Tarinasta ei siis puutu luksusta tai kuumia miehiä.

Se, mikä sen sijaan puuttuu, on edes jokseenkin säädyllinen kieli ja edes himpun verran todelta tuntuva tunnetason yhteys päähenkilöiden välillä. Säädyllinen saattaa kuulostaa hassulta sanavalinnalta eroottisesta fiktiosta puhuttaessa, sillä genren kirjoissa käytetään ylipäätään hyvin paljastavaa kieltä. With that said, seksistäkin voi kirjoittaa kauniisti, nautinnollisesti ja aistillisesti niin, että se on samalla myös roisia ja sitä, mitä suurin osa eroottisen fiktion lukijoista kaipaa. Calendar Girlin kohdalla syytän tästä kielen tökkimisestä suomennosta ja äänikirjaa formaattina. Erotica toimii yleisesti ottaen aina paremmin englanniksi (ainakin omasta mielestäni) ja kun rivotkin kohtaukset lukee paperilta ja ne saa kuvitella itse, on tekstistä helpompi tehdä sellainen, että se vetoaa juuri omiin mieltymyksiin. Äänikirjan ongelma on siinä, että kuulijalla ei ole vapautta päättää minkälaisen aah-äännähdyksen nainen päästää tai miten mies murahtaa.

Toinen kielen osalta tökkinyt asia oli päähenkilö Mian tapa puhua parhaalle ystävälleen. Repliikeissä vilahdelleet horot ja lutkat kuulostavat suomeksi sanottuina pikemminkin typeriltä loukkauksilta kuin hassun hauskoilta hellittelynimiltä, joiksi ne oli selkeästi tarkoitettu. Jälleen kerran alkukielellä lukeminen voisi korjata tämänkin ongelman – vaikka toisaalta minun on vaikea kuvitella, että kestäisin Mian ja tämän parhaan ystävän keskusteluja sen enempää englanniksikaan. Ne olivat niin tyhjänpäiväisiä, että teki mieli kelata niiden yli.

Kielen lisäksi teoksen toinen ongelma on päähenkilöiden väliltä puuttuva tunnetason yhteys. Calendar Girlissä yritetään kovasti saada Mia ja Wes rakastumaan luonnollisesti ja kirjan lopussa lähestyvästä erosta yritetään tehdä isoa monsteria, mutta lopulta kaikki tuntuu lässähtävän oikein kunnolla. Aineksia oli, mutta niistä ei osattu tehdä kakkua. Tai tässä tapauksessa kunnollista rakkaustarinaa. Vaikka seksi olisikin herkullista, ei kunnollista romanssia saa rakennettua pelkän fyysisen viehätyksen varaan – se jos mikä on tähän mennessä tullut romanttisista elokuvista ja eroottisesta fiktiosta selväksi.

Toisaalta olisi mielenkiintoista tarttua sarjan seuraavaan osaan (jonka Laura on itseasiassa jo kuunnellut) ja nähdä, kehittyykö tarina parempaan päin. Toisaalta fiilis on epävarma: Viitsinkö hukata kuunteluaikaa näin epätasaisesti alkaneeseen tarinaan?

Jos olet lukenut tai kuunnellut Calendar Girlin kokonaan, kuulisin mielelläni ajatuksiasi sarjasta!

allekirjoitusminna

★★
Audrey Carlan: Calendar Girl. Tammikuu
Suomennos: Oskari Suosto
Lukija: Pinja Flink
WSOY, 2016
Sivuja 86, äänikirjana 4h 6min
Kuunneltavaksi BookBeatista

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja & Margaret Atwood: Orjattaresi

Aivan vahingossa joululomani loppui kirjallisuuden suhteen varsinaisiin tuomiopäivän tunnelmiin. Olin poiminut lukupinostani Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, kun taas joulupäivän kävelylenkillä kuulokkeista kuului Margaret Atwoodin Orjattaresi äänikirjana. Koska nuo kaksi kauhistuttavaa tulevaisuuskuvaa kulkivat mielessäni rinnakkain, tuntui niistä kirjoittaminen erikseen täysin mahdottomalta. Niinpä tässä teille puistattavia ajatuksia niistä poluista, joille maailmamme saattaa tulevaisuudessa ajautua.

Teemestari ja Orjatar (2)

”’Maailma muuttui’, hän oli sanonut. ’Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan.’”

Teemestarin kirjaan tarttuminen ei ollut minulle mitenkään helppo paikka. Olen kokenut suurta maailmantuskaa ja -ahdistusta muun muassa mikromuovista, ja näiden keskustelujen äärellä Itärannan teos nousee usein esille. Koska nasuilen – eli pelkään, panikoin ja stressaan – helposti, ajattelin kirjan olevan vähän liian raaka kuvaus itselleni. Tällä kertaa ennakkopelot taisivat pelastaa lukukokemuksen, sillä kirja ei päässyt kammottavuudessaan samalle tasolle kuin omat kauhukuvitelmani, joten pystyin keskittymään kirjaan ilman liiallista ahdistusvellontaa.

Norian isä kouluttaa tyttärestään teemestaria, jotta suvussa kulkenut perinne voisi jatkua. Eletään aikaa ehkä muutama sata vuotta nykyhetkestä eteenpäin Skandinavian Unionissa, nykyisen Suomen alueella. Vettä säännöstellään, ja se maistuu siltä miltä merivedestä puhdistettu vesi maistuu: kalalta. Merenpinnan noustessa suolainen vesi on piirtänyt uudestaan maailman rajat ja imenyt mukaansa vähäiset makean veden varannot. Mikään ei ole kuten ennen. Entisaikojen kartoissa valkoinen tarkoitti ikijäätä, mutta nyt tiedetään, että sekään ei ollut ikuista. Vesi kuuluu tärkeänä osana teemestarin työhön, joten Noria tempautuu mukaan salaisuuksien verkkoon, joka on kudottu aikana, jolloin veden piilottelu on kaikkein kamalin rikos.

Itärannan luomassa tulevaisuuskuvassa ihmisen elinehto – puhdas vesi – on lähes menetetty, ja vesivarantoja hallitsee autoritäärinen armeija. Yhteys menneisyyteen on kadonnut Hämärän vuosisadalla, kaikuja vuosien takaa voi löytää vain loputtomista muovihaudoista, jonne entisaikojen roskat on kaadettu odottamaan iäisyyttä.

Teemestari ja Orjatar (1)

Atwoodin Orjattaresi-kirjassa eletään hieman lähempää tulevaisuutta, sillä kirjan kertojaääni muistaa vielä nykyisenkaltaisen maailman. Kemikaalit ja säteily ovat jäytäneet ihmisten sisintä vuosien ajan jättäen lopulta kammottavan perinnön. Suurin osa ihmisistä ei voi saada lapsia, ja hartaasti odotetut raskaudet päättyvät usein keskenmenoon tai epämuodostuneen lapsen kuolemaan. Ihmislajin turvaamiseksi on luotu uusi yhteiskuntajärjestelmä, jossa naisen arvon määrittelee hänen lisääntymiskykynsä. Maho voi toki olla palvelija, ja korkea-arvoiselta vaimoltakin annetaan lapsettomuus anteeksi. Mutta jos päämääräsi yhteiskunnassa on kantaa kohdussasi lapsi ja saattaa tämä terveenä maailmaan, voi tehtävässä epäonnistuminen syöksee henkilökohtaiseen turmioon.

Kalakantojen kerrotaan romahtaneen, ja ruokaa säännöstellään tarkasti. Uskonnon sanelemat tarkat siveyssäännöt sulkevat ihmiset omiin aitauksiinsa, joiden rajojen ylittämisestä saattaa johtaa kuolemaan. Nainen ei ole juuri minkään arvoinen, hänet määritellään aina joko miehen tai lapsen kautta. Omaa tahtoa ei sovi kuunnella, tärkeintä on toimia yhteisön parhaaksi.

Teemestarin kirja ja Orjattaresi sisältävät tiettyjä samankaltaisuuksia. On saastumista, joukkosukupuuttoja, väkivaltaisia sotilaita, tiukkaa kuria, salaista vastarintaa, vapauden rajoittamista sekä lohduton tulevaisuudennäkymä. Valitettavasti kumpikaan skenaarioista ei tällä hetkellä näytä täysin mahdottomalta. Ihmiset ovat ryhmän mukana ja laiskuuttaan valmiita ajelehtimaan kohti melkein mitä tahansa muutosta. Jos kriittiset äänet saadaan vaimennettua, on suurtakin ihmislaumaa pelottavan helppo ohjailla. Ihminen ei myöskään ole valmis kovin herkästi päästämään irti saavutetuista eduista tai näkemään ylimääräistä vaivaa jonkin niin abstraktin asian kuin maapallon ilmaston tulevaisuuden vuoksi.

Kirjoihin uppoutuessani mietin, olisiko parempi olla tietämätön menneiden aikojen tapahtumista kuten Noria ystävineen, vai haluaisinko muistaa jotain entisestä kuten punaisiin asuihin verhoutuneet orjattaret. Yllättävän helposti menneisyyskin katoaa harmaan sumuverhon taakse. Raskaimmatkin muistot painuvat taka-alalle, ja ihminen omaksuu uuden roolin selviytyäkseen.

Annan hyvin nihkeästi kirjoille viittä tähteä, mutta nämä molemmat teokset ansaitsevat parhaan mahdollisen arvion. Näissä kirjoissa totisesti on ajattelemisen aihetta. Menneisyyttä ei saa unohtaa, eikä tulevaisuudelta voi sulkea silmiään.

allekirjoituslaura

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
330 sivua
★★★★★

Margaret Atwood: Orjattaresi ­– The Handmaid’s Tale
Lukija: Susa Saukko
Käännös: Matti Kannosto
Tammi, 2017 (äänikirja)
256 sivua, 12 h 33 min
★★★★★

Hyllynlämmittäjät ja muutamia vinkkejä Helmet-lukuhaasteeseen

Aloin jo hyvissä ajoin viime vuoden viimeisinä kuukausina tunnelmoida vuoden 2018 lukuhaasteita, sen verran innoissani olin! En ole koskaan aiemmin ehtinyt tai muistanut liittyä haasteisiin heti niiden alettua, enkä ole sitten viitsinyt lähteä tempomaan mukaan kuukausikaupalla myöhässä, joten tällä kertaa olin lähtökuopissa valmiina heti vuoden vaihtuessa.

Haastavaa lukemista -blogiin on kerätty ihastuttava määrä upeita lukuhaasteita, mutta yritän olla haalimatta itselleni ihan liikaa suoritettavaa. Sarjakuvahaasteeseen osallistun, kuten jo sunnuntaina kerroin, ja haaveena olisi lukea kirjoja mahdollisimman monia kulttuureja edustavilta kirjailijoilta. Vuoden pääsuoritukseni on kuitenkin Helmet-lukuhaaste, jonka viisikymmenkohtaiseen luetteloon olen toistaiseksi saanut merkattua yhden suorituksen. Moni kohta tuntuu varsin helpolta, mutta mukana on muutama kinkkinenkin suoritettava.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kohdat 21 (Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi) ja 31 (Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa) jännittävät paljon. Jostain syystä olen vahvasti iskostanut mieleeni kuvan itsestäni lukemassa Miki Liukkosen O:n, mutta se jos mikä pelottaa! Kohdan 12 sarjakuvaromaani käy mainiosti yhteen sarjakuvahaasteen kanssa, ja olen varma että tulen aivan vahingossa lukemaan paljon kirjoja, joissa käy hyvin (kohta 11). Helppoudessaan kaikkein älyttömin on minusta kohta kuusi eli kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Aika harvassa ovat ne teokset, joista ei tehdä äänikirjaa tai sähköistä versiota. Tai edes pokkaria kovakantisen niteen rinnalle. Parempi muotoilu olisi minusta sama kuin lukuhaasteen pienemmässä versiossa, eli kirjan lukeminen e-kirjana tai kuunteleminen äänikirjana. Jälkimmäisiä en muuten ajatellut lisätä lukuhaasteeseeni ollenkaan, mutta aloin huvin vuoksi täyttää äänikirjoille omaa taulukkoa. Voin suositella, nuo tilastot ovat todella koukuttavia!

Haastavimmalta tällä hetkellä tuntuu kohta 13 (Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa), mutta lukuhaasteen Facebook-ryhmässä vinkattiin, että Toivo Laakson Viestejä äidiltä täyttäisi vaatimukset. Toivotaan parasta. Tulkinnan vaikeutta on aiheuttanut myös kohta yhdeksän, jonka suorittaakseen pitäisi lukea kirja, jonka kansi on yksivärinen. Mutta mikä lasketaan yksiväriseksi? Heitin lonkalta suunnitelmiini vaaleanpunaisilla kansillaan ihastuttaneen Ylpeyden ja ennakkoluulon, mutta taitaa siinä sittenkin olla paria väriä, vaikka tekstiin ja koukeroihin käytettävää mustaa ei laskisi mukaan. Lukuhaasteen saa toki suorittaa ihan niin matalilla aidoilla kuin haluaa, mutta näemmä tahdon tehdä elämästäni ja lukusuorituksestani mahdollisimman vaikean. Siksi tämä kohta on vielä mietinnässä. Vinkkejä kaipaisin myös 1990-luvulle sijoittuvasta kirjasta, jotta saisin syntymävuosikymmentä käsittelevän kohdan viisi kuitattua. Jotenkin ysäri tuntuu ainakin kotimaisessa kirjakattauksessa ensivilkaisulta aika tympeältä. Uskon olevani väärässä, joten johdattakaa minut oikeille kirja-apajille.

Lukuhaasteet (1)

Helmet-lukuhaastetta täydentää (ja tätä postausta paisuttaa) mukavasti Hyllynlämmittäjä-haaste, jonka takana on ihana Sivumennen. Otetaanpa tähän loppuun pikakelaus niistä kahdestatoista kirjasta, jotka ovat toistaiseksi majoittuneet henkilökohtaisessa kirjastossani vailla lukemisen suomaa huomiota.

Erkki Teräväinen: Maaseudun Tulevaisuus 100 vuotta – Suomen äänen kannattaja 1916–2016. Heti kärkeen kirja, jonka lukeminen tulee olemaan itselleni haastavaa. Olen äärimmäisen huono lukemaan tietokirjoja, mutta koska olen ollut nyt noin vuoden töissä Maaseudun Tulevaisuudessa, tekisi mieleni kovasti tutustua lehden historiaan viime vuonna töistä saamani historiikin kautta.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Klassikot eivät ole vahvuuksiani, enkä ole ehkä koskaan lukenut ainuttakaan Austenin teosta. Tästä vaaleanpunaisiin kansiin kätketystä klassikosta on varmasti hyvä aloittaa.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Katsoin viime viikolla Outlander-sarjan kolmannen tuotantokauden loppuun Areenasta, joten seuraavaa tuokkaria odotellessa tarinan alkukäänteisiin voisi paneutua tämän Helsingin kirjamessuilta ostamani pokkarin turvin. Tässä tosin kauhistuttaa tuo sivumäärä, luen nykyään pääsääntöisesti 200–300 sivun mittaisia kirjoja.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Jälleen yksi minulle vieras klassikko ja lukematon kirjamessuostos. Tästä voi siirtyä sitten luontevasti kirjaan Kaikki taivaan linnut, joka myös majailee kirjahyllyssäni lukemattomana.

Marianna Kurtto: Tristania. Tämä oli lahja Helsingin kirjamessujen bloggaaja-aamiaiselta, ja tuosta aamusta lähtien olen palavasti halunnut hypätä kirjan tarjoamien seikkailujen vietäväksi. Vielä en ole ehtinyt, sillä aina lukujonossa sen eteen on kiilannut jokin päättyvällä laina-ajalla piinaava kirjaston kirja. Mutta vielä minä tämänkin luen!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Hävettää, että tämä vuosia sitten joululahjaksi saamani dekkari on edelleen lukematta, samoin kuin sen jatko-osakin.

Antero Alpola: Aamukahvilta Kankkulan kaivolle. Mummolani entisen kesäasukkaan muistelmateos oli pakko saada kirjahyllyyni heti sen ilmestyttyä, mutta selailua suurempaa huomiota se(kään) ei ole vielä saanut.

Anna Godbersen: Huuma. Tämä kirja on aleostos, joka tarttui mukaani luultavasti taikasanojen ”vuosisadan vaihde” ja ”Manhattan” ansiosta. Ja edelleen ne lumoavat!

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Tästä kirjasta olen lukenut ihan vähän alkua pari vuotta sitten, mutta kirjan lähtötilanne soti niin vahvasti senhetkistä elämänvaihettani vastaan, etten kyennyt jatkamaan lukemista. Joko nyt olisi otollisempi aika?

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. Olen tuntenut Ilarin ala-asteelta saakka, joten nyt hävettää tunnustaa, etten ole ehtinyt vieläkään lukea hänen ja Elina Helkalan ensimmäistä yhteistä kirjaa. Enkä sitä seuraavaakaan kokonaan. Mutta kun ihan oikeasti olen tajuttoman laiska tietokirjojen suhteen!

Khairy Shalaby: The Time-Travels of the Man Who Sold Pickles and Sweets. Houkuttelevan nimensä vuoksi taannoisen Egyptin-matkani tuliaisostoksiin valikoitunut kirja on jäänyt lukematta lähinnä sen englanninkielisyyden vuoksi. Jos tarjolla on suomenkielistä kirjallisuutta, tartun siihen yleensä ennemmin kuin englanninkielisiin kirjoihin. Muutama muukin Egyptistä ja Maltalta ostettu kirja on lukematta samasta syystä.

Anni Polva: Kun olin pieni. Kirjaston poistomyynnistä mukaan tarttunut kirja, joka odottaa lukuvuoroaan aivan kuten Polvan Tiina-sarjakin.

allekirjoituslaura

Millaiset kirjat ovat jääneet hyllynlämmittäjiksi omassa kirjahyllyssäsi? Entä mihin lukuhaasteisiin aiot tänä vuonna osallistua?

Sarjakuvasunnuntai – Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

En ole koskaan ollut kovin kummoinen sarjakuvien lukija. Kotikotiin tulleen Aku Ankan ahmin toki joka keskiviikko ja sanomalehtien huumoripätkät silmäilen säännöllisesti, mutta sarjakuvaromaanit ovat itselleni varsin vierasta aluetta. Syksyllä innostus alkoi kuitenkin kipunoida, ja luin yhteensä kolme sarjakuvaa. (Postaukset täällä ja täällä.) Tuossa alkuinnostuksessa lainasin kirjastosta aikamoisen kasan sarjakuvia, joista suurin osa tosin odottaa edelleen pinoissa koskemattomina. Kuin tilauksesta Hurja Hassu Lukija esitti joulukuussa Sarjakuvahaasteen, johon minun oli toki aivan pakko tarttua.

Tämä postaus on ensimmäinen vastaukseni Sarjakuvahaasteeseen. Tämän vuoden aikana julkaisemme blogissamme säännöllisen epäsäännöllisesti sarjakuva-arvioita näin sunnuntaisin. Tämä olkoon siis ensimmäinen Sarjakuvasunnuntai.

Aikuisuus on myytti (1)

Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti rosvosi sydämeni jo luettuani siitä arvion Kirjavarkaan tunnustuksia -blogissa. Mustatukkainen piirroshahmo seikkailee aikuisuuden kynnyksellä niiden typerien pulmien kanssa, jotka varmasti raastavat meistä jokaisen hermoja aika ajoin, mutta mukana on myös pieniä onnen hetkiä. Hän nuuhkii onnellisena kirjoja, kiroaa kaikkien vaatteiden alta näkyviä rintsikoita jotka jäävät aina pesemättä, unohtaa tapaamiensa ihmisten nimet välittömästi ja ihailee selfieen tallentuneita huonoja puoliaan.

Lapsena katsoimme vanhempiamme, ja ajattelimme, että tuollaisiahan ne aikuiset ovat. Nyt kun oma ikämittari näyttää jo aikuisuuteen oikeuttavia lukemia, tuntuu tuo sana mystiseltä, vieraalta, myytiltä. Vaatekaappi voi olla täynnä kauniita ja asiallisia vaatteita, mutta silti sitä pukeutuu johonkin vanhan ja pussittavaan. Tai kaikkein mieluiten olisi kotona pyjama päällä. Andersen tarttuu sivun mittaisilla sarjakuvillaan myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten joidenkin ihmisten tapaan painostaa lasten hankkimiseen. Se nyt vaan on niin, että joku tietää jo viisivuotiaana, ettei halua lapsia, ja tuo päätös pitää läpi elämän. Muidenkin olisi syytä se ymmärtää.

Aikuisuus on myytti (2)

Andersenin piirrostyyli oli kepeä ja helppo, mustavalkoiset sarjakuvapätkät ilahduttavat. Moni tarina naurattaa ihan ääneen, ja useamman sivun kohdalla huomaan nyökytteleväni samaistumisen merkiksi. Kirja on myös todella nopealukuinen, sain sen päätökseen yhden vaivaisen lounastunnin aikana. Koska tämä yksi kirja ei suinkaan riittänyt, oli pakko alkaa seurata sarjakuvataituria sekä Facebookissa että Instagramissa.

allekirjoituslaura

★★★★
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti – ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma
Käännös: Aura Nurmi
Sammakko, 2017
Sivuja 109
Luettavaksi kirjastosta

10 asiaa, jotka opimme bloggaamisesta viime vuonna – ja halusimme jakaa

Vuosi 2017 oli blogillemme erityisen tärkeä. Se oli ensimmäinen täysi kalenterivuosi kun blogi oli toiminnassa, ja pääsimme tarkastelemaan kokonaista toimintavuotta kerrallaan. Kasvoimme hurjasti: Vuoden alkupuoliskolla kuukausittaisia sivunäyttöjä oli keskimäärin 280, kun taas lokakuusta eteenpäin olemme pysyneet tasaisesti noin 1000 sivunäytön kohdilla. Postausten määräkin kasvoi vuoden loppua kohden tuntuvasti. Kun vielä alkuvuoden ja kesän aikana julkaisimme 4–6 kertaa kuukaudessa eli noin kerran viikossa ja joskus useammin, ilmestyi blogissa lokakuussa 18 postausta, marraskuussa 16 ja joulukuussa huimat 21. (Joulukuun aikana sivunäyttöjäkin oli yli 1400 ja yksittäisiä kävijöitä yli 900.)

Julkaisimme viime vuonna yhteensä 99 postausta, joihin tuli 221 kommenttia. Luetuin postauksemme oli Dan Brownin vierailua Helsingin Kirjamessuilla käsitellyt teksti, jonka Laura kirjoitti ja molemmat kuvasivat. Postaus on luetuin todennäköisesti siksi, että se jaettiin Brownin virallisella Facebook-sivulla heti messuesiintymisen jälkeisenä päivänä. (Ja me fangirlattiin tietokoneidemme ääressä ihan täysillä!!) Toisella paikalla kiikkuu arvio Otto Grundströmin Tähtiotsa -runoteoksesta ja kolmantena Ullan vieraspostaus bookstagramista. Arvio Tähtiotsasta on kirjoitettu jo marraskuussa 2016, mutta suosio johtunee kirjan harvinaisuudesta ja siitä, että kun googlaa ”otto grundström tähtiotsa”, on Lauran kirjoittama teksti hakutulosten kärkipäässä.

Takana on siis huikea kasvamisen vuosi ja sen aikana opittuja läksyjä on ollut monia. Tässä niistä kymmenen tärkeintä!

10 vinkkiä bloggaamiseen (2)

1. Postaustahdilla on väliä…
Jo tämän tekstin alussa kuvaillut tilastotkin sen osoittavat. Kun julkaisimme postauksen joka tiistai, kävi blogissa kuukaudessa vajaat 300 silmäparia. Kun julkaisimme joulukuussa lähes joka päivä, oli sivulatauksia jo yli tuhat enemmän ja yksittäisiä kävijöitä yli 900. Tästä eteenpäin postaamme joka tiistai, torstai ja lauantai, sekä lisäksi satunnaisesti sunnuntaisin.

2. … mutta sisällöllä on väliä vielä sitäkin enemmän
Vuoden suosituimmat postaukset sen sijaan osoittavat, että tilausta on arvioiden lisäksi muullekin kirja-aiheiselle sisällölle. Edellä mainittujen kolmen suosituimman postauksen lisäksi kymmenen luetuimmat kärjessä on teatteriarviot Masennuskomediasta ja Spring Awakeningistä, synttäriviikon arvontapostaus ja joululoman kirjavinkit. Lisäksi luettuja olivat arviot Paperi T:n Post Alfasta, Heikki Hietalan Hotelli Tulagista ja John Greenin Kilpikonnan kuorella -teoksesta.

3. Yksi hyvä jako voi tehdä postauksesta tähden
Moni viime vuoden luetuimmista postauksista on kerännyt mukavia katsomiskertoja sen ansiosta, että normaalien some-jakojemme lisäksi myös muut ovat pitäneet tekstiä vinkkaamisen arvoisena. Masennuskomedian ja Yksi iso pitkä rakkaus Tabermannilla, kiitos -näytelmien arvioihin linkattiin suoraan teattereiden sivuilla (suuria hurraa-huutoja tähän!), mikä on tuonut mukavasti liikennettä sivullemme. Lisäksi esimerkiksi Hotelli Tulagi ja Spring Awakening on huomioitu muillakin alustoilla, joiden kautta olemme saaneet uusia lukijoita. Emme ole erikseen mainostaneet kirjoituksiamme näille tahoille, joten kasvaneet kävijämäärät ovat aina olleet ilahduttavia yllätyksiä.

4. Monipuolisuus kannattaa
Teimme viime vuonna tavallisten arvioiden ja tekstipohjaisten aihepostausten lisäksi videoita ja yhden podcast-sarjan. Näistäkin kirjablogien puolella hieman harvinaisemmista formaateista on tullut mukavasti positiivista palautetta ja aiomme tehdä niitä lisää tämän vuoden aikana.

5. Kuvat ovat blogin a ja o
Meitä on kehuttu useaan otteeseen postaustemme kuvituksesta. Emme koskaan käytä kustantajan sivuilta tai googlesta napattuja teosten kansikuvia arvioissamme, vaan kuvaamme kirjat itse. Joissakin aihepostauksissa olemme näiden puolentoista vuoden aikana käyttäneet kuvituskuvia joko Unsplashista tai Death to the Stock Photosta. Näidenkin käyttö on harvinaista ja yritämme käyttää niitä ainoastaan hädän sattuessa (eli silloin kun aikataulu ja Suomen talven pimeys yllättävät). Jatkamme valokuvaamisen harjoittelua siis tulevanakin vuonna.

10 vinkkiä bloggaamiseen (1)

6. Kirjabloggaajien yhteisö on täynnä ihania ihmisiä
Loppuvuotta kohden postauksiin tulleiden kommenttien määrät alkoivat kasvaa ja sekös meitä ilahdutti. Olimme itsekin alkaneet panostaa enemmän muiden blogien aktiiviseen kommentointiin ja keskusteluiden käymiseen myös esimerkiksi Instagramissa, ja oli mukavaa nähdä, että meidänkin tekstimme herättivät lukijoissa ajatuksia. Kirjablogien ympärille muodostunut yhteisö todisti voimansa, kun pyysimme yhdeksää bloggaajaa tai bookstagrammaajaa suosittelemaan joululomalukemista Bibobookin lukijoille. Lisäksi ihana Ulla on jo kolmesti kirjoittanut bookstagramista blogiimme.

7. Sisältö kannattaa suunnitella etukäteen
Aloimme käyttää kalenteria blogin sisällön suunnitteluun syyskuun alussa. Kirjasimme Google Driven to do -listapohjaan aina kumpi meistä postaa, mistä aiheesta ja milloin. Aiemmin olimme vain kirjoittaneet vuoroviikoin, mutta kalenteri mahdollisti sisällön suunnittelun etukäteen pitkällekin tulevaisuuteen ja blogin suuntaviivat hahmottuivat helpommin. Samalla sitä säästää omia hermojaan, kun on koko ajan kartalla siitä, onko seuraavalle postauspäivälle tosiaan julkaistavaa. Näin välttää viimeisen illan paniikkilukemiset ja valokuvaussessiot keltaisessa keinovalossa. Suosittelemme ehdottomasti kalenterin käyttämistä blogin tekemiseen, varsinkin jos tekijöitä on kaksi!

8. Hanki ajankohtaiset kirjat kirjastosta hyvissä ajoin
Jos haluat kirjoittaa jouluviikolla jouluteemaisista kirjoista, on aivan turha haaveilla hakevansa ne suosituimmat ja uusimmat kirjat kirjastosta vasta joulukuun puolivälissä. Joulukirjat kannattaa lainata viimeistään marraskuussa tai pitkille varauslistoille liittyä jopa vielä aikaisemmin. Sama koskee myös uutuuskirjoja. Etenkin Helsingissä varausjonot saattavat paisua yli tuhanteen ihmiseen, joten odotuslistalle kannattaa liittyä mahdollisimman aikaisin. Näin myös kirjaston varassa bloggaavien on mahdollista kirjoittaa uusistakin julkaisuista. Tiesitkö muuten, että voit usein varata kirjan jopa ennen sen julkaisua, kunhan kirjasto on lisännyt sen tiedot järjestelmiinsä?

9. Kun innostut omasta jutustasi, muutkin innostuvat
Olimme Helsingin Kirjamessujen jälkeen niin innoissamme blogista ja sisällön luomisesta, että se luultavasti näkyi ulospäinkin. Jostain maagisesta syystä lokakuusta lähtien asiat ovat rullanneet omalla painollaan eteenpäin varsin kauniisti eikä meidän innostuksemme ole laskenut. Kun oman työn näkee tuottavan hedelmää, tuppaa sitä innostumaan aina vain enemmän, mikä taas kantaa hedelmää – ja positiivinen kierre on valmis. Innostuminen kannattaa aina. (Ja lukeminen.)

10. Tyhmätkin ideat kannattaa sanoa ääneen – ne eivät ehkä olekaan tyhmiä
Joulukalenteria suunnitellessamme ideoimme neljä erilaista arvontaa jokaiselle adventtisunnuntaille. Halusimme jouluaatolle jotain spesiaalia ja mieleemme juolahti meidän molempien paljon käyttämä BookBeat. Alkuun idea kuulosti turhan rohkealta, sillä emme ajatelleet olevamme tarpeeksi isoja toimimaan sellaisen yhteistyökumppanin kanssa. Epäluulot todistettiin vääriksi, kun muutaman sähköpostin jälkeen BookBeat lahjoitti meille arvontaan kolmen kuukauden lahjakortin. Pelottavat ja uhkarohkeiltakin kuulostavat ideat kannattaa aina sanoa ääneen, sillä niistä voi vielä syntyä jotain hienoa.

Kiitos jokaiselle viime vuonna blogissamme vierailleelle, kommentteja jättäneille ja kannustavia viestejä somessa lähettäneille. Ilman teitä Bibbidi Bobbidi Bookin tekeminen ei tietenkään olisi yhtä hauskaa ja palkitsevaa, saati edes mahdollista!