Teatterissa: Tom of Finland -musikaali

”Mitä ei voi sanoa, se piirretään. Mitä ei voi piirtää, se lauletaan.”

32117693510_edb17180f5_o

Touko Laaksonen eli Tom of Finland oli 1900-luvun loppupuolella tunnetumpi maailmalla kuin kotimaassaan Suomessa. Viimeistään muutaman viime vuoden aikana jo edesmennyt taiteilija on tullut tutuksi varmasti lähes kaikille suomalaisille, onhan eroottisia miespiirroksia nähty niin kahvipakettien, postimerkkien kuin liinavaatteidenkin koristuksena. Suomi 100 –juhlavuonna taiteilijan elämää muistellaan lisäksi Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa sekä Turun Kaupunginteatterin musikaalissa, jonka kävin lauantaina katsomassa.

Touko Laaksonen varttui taiteellisessa perheessä. Poika rakasti piirtämistä, mutta oli myös lahjakas muusikko. Itse asiassa vanhemmat olivat ajatelleet, että Touko valitsee musiikin elämänpolukseen ja hänen siskostaan Kaija Laaksosesta tulee taiteilija. Tom of Finland –musikaali marssittaa lavalle innokkaan pojankoltiaisen, jonka viehtymys nahkasaappaita kohtaan on jopa suurempi kuin uusien kirosanojen kuulemisen synnyttämä kutkutus. Joululahjaksi saadut saappaat ovat niin rakkaat, että Touko haluaa jopa nukkua niiden vieressä. Vuodet vierivät ja Touko kasvaa – kirjaimellisesti – kylkeä kääntäen. Sota vie Toukon verisille rintamille, lomilla Helsingin kadut puolestaan tarjoavat toisenlaisen taistelutantereen lemmenkipeille miehille ja naisille. Toukon kiinnostus piirtämiseen, nahkaan ja miehiin jatkuu myös sodan loputtua, ja hiljalleen hän alkaa saada mainetta taiteilijana. Siskonsa Kaijan ja elämänkumppaninsa Veli Mäkisen kanssa Touko muodostaa kiinteän kolmikon. He pitävät yhtä, kunnes kuolema heidät erottaa.

Tom of Finland –musikaalin ensimmäinen puolikas ei kerro juuri mitään uutta yhdestä Suomen kansanvälisesti tunnetuimmasta taiteilijasta katsojalle, joka on lukenut puolikin lausetta Tom of Finlandin elämästä. Sen sijaan se onnistuu tarjoilemaan kiinnostavan, monella tavalla uudenkin näkökulman menneeseen Suomeen. Harvassa ovat tarinat ajalta ennen talvisotaa, jotka kuvaavat pienen pojan pohdintoja seksuaalisuudestaan tai kertomukset sotavuosien hellistä, mutta nimettömistä hetkistä julkisten käymälöiden pimeydessä. Musikaali ei tyydy kuitenkaan kuvaamaan vain seksuaalivähemmistöjen tuntoja, Touko Laaksosen tuska venäläisen sotilaan tappamisesta on varmasti läikehtinyt lähes jokaisen sotilaan mielessä.

Vasta musikaalin väliajan jälkeen tarina kääntyy kunnolla itse Touko Laaksosen elämään. Olli Rahkonen tekee loistavan suorituksen itsevarmuutta keräävänä taiteilijana. Mainio on myös Anna Victoria Erikssonin esittämä Kaija, joka sattuu ihastumaan samaan mieheen veljensä kanssa. Kaijan kamppailut yksinäisyyden kierteessä ovat varmasti tuttuja monelle nykyajankin sinkulle – vika yksinäisyyteen on mitä luultavimmin omassa nirsoudessa. Syyllistävien kommenttien keskellä elämänkumppanin löytäminen ei ainakaan helpotu.

32117614080_0b0b5eb05a_o

Erityismaininnan haluan antaa vaikuttavalle lavastukselle ja herskyvälle tarpeistolle. Juhla-ateriasta ponnahtava sarjakuvanyrkki, varjokuvat poliiseista ja lukuisat piirustusprosessia kuvaavat projisoinnit tekevät lavasta satumaisen leikkikentän. Yleensä olen lavastuksen suhteen viehtynyt minimalistiseen suuntaan, mutta tässä musikaalissa enemmän on enemmän. Myös lihasten ja paljaiden pakaroiden osalta. Ensimmäisellä rivillä istuville näytelmä lentää välillä kirjaimellisesti vasten kasvoja punaisen laskuvarjon tai paperilennokkien muodossa. Lievistä säikähdyksistä huolimatta tässä esityksessä eturivi tarjoaa kyllä kiinnostavat näkymät, ainakin jos alasti rantapallon kanssa kulkeva miesmalli ei häiritse liiaksi.

Reilu kuukausi sitten annoin kiitellen Helsingin Kaupunginteatterin Kirka-musikaalille neljä tähteä. En olisi tuolloin uskonut, että aivan pian tulen kokemaan täyden viiden tähden näytelmän. Tom of Finland nauratti ja itketti, sai silmät loistamaan ihailusta ja antoi ajattelemisen aihetta jokaiselle katsomossa istuneelle. Varmasti myös sille, joka lähti pois ennen väliaikaa. Olisi mukava ajatella, että kaikki lavalla ladellut törkeydet seksuaalivähemmistöistä olisivat jääneet historiaan, mutta valitettavasti näin ei ole. Omalta osaltaan näytelmä on viemässä Suomea toivottavasti tasa-arvoisempaan suuntaan. Musikaali ei sortunut pelaamaan pelkillä pikkutuhmuuksilla, vaan mukana oli muutama kyynelkanavat avaavan vakava kohtaus. Joiden jälkeen tosin vedettiin härskiyshanat niin täysillä auki, että yleisö yltyi ulvovaan nauruun. Mauttomuuden rajaa ei kuitenkaan missään vaiheessa ylitetty, jopa jumalan kävelyttäminen lavalle hoidettiin tyylillä vailla kiusaannuttavaa, möreää ääntä.

Minulla on sinulle nyt kolme neuvoa.
1. Mene katsomaan Tom of Finland kun vielä voit!
2. Pukeudu teemaan sopivasti jopa päivänäytökseen!
3. Nauti väliajalla Tom of Finland –leivos!
Voin vannoa, että päivästäsi tulee näin kerrassaan upea!

allekirjoituslaura

★★★★★
Tom of Finland -musikaali
Turun Kaupunginteatteri
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Libretto: Tuomas Parkkinen
Sävellys: Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Rooleissa:  Muun muassa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala ja Ville Erola.
Esityskausi Turussa päättyy 6.5.2017.

Kuvat © Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Tämän kevään TBR-listaa

Viimeinen kuukausi on ollut kiireinen ja sen vuoksi myös lukemisen osalta suorastaan surkea. Työt, koulu ja ainejärjestövelvollisuudet painavat päälle ja lukemiselle jää aikaa vain pieni hetki illalla ennen nukahtamista.

Luen usein montaa kirjaa yhtä aikaa, joten viimeisen neljän viikon aikana en ole saanut yhtään kirjaa luettua loppuun asti. Siksi tässä postauksessa ei olekaan arviota, vaan ajattelin näyttää teille, mitä kirjoja mulla on kesken ja mitä pitäisi saada vielä luettua tämän kevään aikana ennen kesätöiden alkua.

bibo_tbrlistaa1

Kuvassa näkyvistä kirjoista kaksi päällimmäistä ovat kaikkein kiireellisimmät. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani pitäisi olla luettuna jo ensi viikon perjantaina ja sen alta pilkottava Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo – Creative Insurgency in the Arab World heti perään toukokuun alussa. Kolmantena pinossa on Leigh Bardugon the Crooked Kingdom, jonka tilasin tässä keväällä Suomalaisen Kirjakaupan alennussetelillä (hintaa jäi neljä euroa!).

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on tähän mennessä ollut mielenkiintoinen ja varsin helppolukuinen urakka. Olen lukenut noin 50 sivua ja ne ovat hujahtaneet nopeasti, sillä Morrisonin kirjoitustyyli on sutjakka ja luvut sopivan mittaisia. Teos kertoo mustan orjanaisen elämästä sisällissodan jälkeen vuoden 1873 Yhdysvalloissa. Näillä ennakkotiedoilla yllätyin varsinkin siitä, miten samaistuttava teksti on kyseessä ja kuinka suuressa roolissa tarinan keskiössä olevan talon yliluonnolliset tapahtumat ovatkaan.

Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo meneekin sitten täysin eri kategoriaan. Teos on tietokirja, joka kertoo arabikevään tapahtumista ja katsoo niitä taiteen näkökulmasta. Kraidyn teos on kurssikirjana mediaa ja globalisaatiota käsittelevällä kurssilla ja se on yllättävän uusi, viime syksynä julkaistu. Yleensä kurssikirjat ovat puisevia, eikä niihin tartu kovin mielellään, mutta tässä on jälleen poikkeus sääntöön.

Leigh Bardugon the Crooked Kingdom on jatko-osa sarjan ensimmäiselle tarinalla Six of Crows’lle. Ensimmäinen osa aiheutti ilmestyessään ihastuneita reaktioita muutama vuosi sitten ja minä siellä joukossa mietin, että onpa hieno seikkailu. Jatko-osa ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain tilattua sen vasta nyt. Kun noista pakollisista opintoihin liittyvistä kirjoista päästään eroon, tämä on se mihin ensimmäisenä tartun.

Näiden kolmen teoksen lisäksi hyllyssä odottaa ainakin muutama näytelmä ja runoteos kirjallisuuden opintojen lukupiriä varten, Anu Partasen Nordic Theory of Everything on mulla edelleen kesken ja Sarah J Maasin ihanan A Court of Thorns and Roses -sarjan kolmas osa ilmestyy toukokuun alussa. Niin monta kirjaa luettavana ja niin vähän aikaa!

Mitä sä luet tällä hetkellä? Olisi kiva kuulla, onko joku samanlaisessa tilanteessa kuin täällä ollaan.

allekirjoitusminna

p.s. Lauantaina 29.4. kello 10-12 minua ja Lauraa on mahdollista kuunnella suorassa nettiradiolähetyksessä Vappuradio JKL:ssä! Me puhutaan kahden tunnin ajan kirjoista ja lukemisesta, joten käy tsekkaamassa www.vappuradiojkl.net. 🙂

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Peruskoulun viimeisenä päivänä puin päälleni hennon vaaleanpunaisen mekon ja kävin niiaten noutamassa ihan kelvollisen päättötodistuksen opettajaltamme. Luokkamme oli pysynyt lähes samana koko yhdeksän vuoden koulutaipaleen ajan, joten ilmassa oli pientä haikeutta, vaikka suurin osa porukastamme olikin menossa samaan lukioon. Kevätjuhlan päätyttyä menin kotiin vaihtamaan vaatteet, ja ryntäsin töihin kaupungissa vierailevaan tivoliin. Viiden euron tuntipaikalla seisoin tivolin räkäisimmän narunvetokioskin tiskin takana. Tunsin oloni tärkeäksi, lähes aikuiseksi.

Ohut hauska kirja (2)

Kalle Veirton teos Ohut hauska kirja sai minut muistelemaan omia teinivuosiani. Silloin kesät olivat pitkiä, ystävät kaikki kaikessa eivätkä vanhemmat ymmärtäneet mitään. Teininä yksinkertaisinkin asia (kuten hieman myöhempi kotiintuloaika) vaati juonittelua. Yleensä koko maailma tuntui olevan nuoria vastaan. Ohut hauska kirja kertoo peruskoulun loppumetreillä harppovista Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka ovat liukuneet läpi ysiluokan lukematta yhtäkään kaunokirjaa. Poikia se ei haittaisi – Ekkua kiinnostaa enemmän Helinän vikittely ja Iiro-Matiasta ura vaarallisten aineiden maantiekuljetusten parissa – mutta luokalta ei päästä, jos kirjaesitelmää ei saada pidettyä. Niinpä viimeisellä kouluviikollaan pojat alkavat etsiä koulun kirjaston listoilta löytynyttä opusta, jonka nimi on sattumalta Ohut hauska kirja. Niteen etsiminen vie pojat mutkikkaalle matkalle, joka uhkaa tuhota yhteiset bileet sekä Ekun mahdollisuudet vietellä Helinä.

Tarkoitukseni ei ollut lainata nuortenromaania, mutta toisaalta oli pitkästä aikaa mukava sukeltaa nuorille suunnatun kirjallisuuden maailmaan. Hieman moitteita annan kyllä Kirjasto 10:lle siitä, että nuortenkirjat on sekoitettu muiden romaanien joukkoon. Tällä tyylillä uskon kirjojen kiertävän harvemmin kuin omiin hyllyihin kerättyinä. Tai mistäs minä tietäisin, enhän ole kirjastoalan ammattilainen. Täytyy kyllä myöntää, että jo kirjastossa mieleeni nousi epäilys kirjan luonteesta. Versaalilla kirjoitettu takakansiteksti, emojien kyllästämä etukansi sekä ysiluokkalaiset päähenkilöt ovat omiaan nuorten kosiskelemisessa. Päätin kuitenkin kaiken kevätkiireen keskellä tarttua niteeseen tästä huolimatta, sillä takateksti korostaa kirjan todella olevan ohut ja hauska.

En osaa tietenkään arvioida kuinka hyvin Veirto osuu vuoden 2017 nuorten mielenmaisemaan. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita ja tunnelmia, jotka olin jo luullut unohtaneeni. Suurempia ylilyöntejä en kirjassa huomannut. Onneksi, sillä yksiä maailman kiusaannuttavimmista asioista on nuorisoslangia kömpelösti ja yliampuvasti imitoiva aikuinen. Kirja ei varsinaisesti kutkutellut omaa nauruhermoani, joten en aivan allekirjoita väitettä teoksen hauskuudesta. Ohut se kuitenkin oli ja tekstiltään niin helppolukuista, että sen ahmaisi muutaman lounastunnin lisukkeena.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle kolme ja puoli tähteä, mutta omassa genressään se voisi nousta jopa neljään tähteen asti. Kirjailijoita moititaan usein siitä, että he eivät kirjoita nuorille pojille suunnattuja, hyviä kirjoja. Höpsis sanon minä. Nuo kirjallisuutta karttavat nuoret pitäisi enää saada näiden loistavien teosten ääreen.

allekirjoituslaura

★★★ ½
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Karisto, 2017
Sivuja 152
Luettavaksi kirjastosta

Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pyörii viimeisiä kertoja Seppo Parkkisen näytelmä Canth. Minna Canthin elämää ja uraa kuvaava teos porautuu 1800-luvun loppupuolen aatteisiin sekä teatterimaailman kulisseissa tapahtuviin taistoihin. Kaiken tämän ohella kerrotaan myös tarina 36-vuotiaasta leskestä ja yksinhuoltajaäidistä, joka kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä. Illan aikana keritään auki Canthin ura ensimmäisistä repliikeistä aina kuolemaan saakka. Harmi kyllä itse sankaritar jää tässä tarinassa välillä sivurooliin.

31083519145_5b827df38e_o

Canth pyrkii kurkistamaan teatterin kulisseihin, joten on varsin osuvaa, että lavalla tehdään niin hyvin kirjaimellisesti. Etenkin näytelmän alkupuolella monet vaatteiden vaihdot tapahtuvat yleisön katseen alla, itse asiassa koko esitys alkaa näytelmän lukuharjoituksesta. Hieman epäselväksi tosin jää milloin katsoja kurkistaa nykyhetkeen eli Canth-näytelmän harjoituksiin ja milloin 1800-luvulle. Näytelmässä leikitellään monilla elementeillä, mikä johtaa vääjäämättä kerronnan rikkonaisuuteen. Näytelmän alkupuolen leikkisyys ja kulissien purku jäävät sivuun loppupuolen synkempien värien tieltä. Toisaalta näytelmän lopussa kaikki kulissit on riisuttu, katsoja näkee aina lavan takaseinään asti, jota peittävät enää korkeiksi kasoiksi pinotut tuolit, jotka vielä hetki aiemmin toimivat kauniina rekvisiittana.

Olen aina pitänyt Minna Canthia kiinnostavana henkilönä. Kansallisteatterin versiossa häntä ei erehdytä nostamaan sankarin jalustalle, vaan hänen sisäiset taistonsa pääsetetään valloilleen. Naiskirjailija ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja on helppo glorifioida, mutta se olisi ollut varsin lattea valinta. Näyttämöllä vellovat ristiriidat ja aatteen palo. Itse asiassa Canthin sisäinen maailma sekä katkelmat lukuisista näytelmistä peittävät alleen kirjailijan itsensä. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän Canth painuu taka-alalle. Lopussa Anton Tšehovin Lokki-näytelmä tuntuu saavan enemmän huomiota kuin Canthin kuolema. Hivenen erikoinen ratkaisu näytelmässä, joka kantaa Canthin nimeä.

Pirstaleisesta juonesta huolimatta näytelmä tarjoaa tuttuja kulttuurinimiä vilisevän aikamatkan 1800-luvulle. Kati Lukka ja Pirjo Liiri-Majava ovat tehneet upeaa työtä lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa. Hannu Kellan musiikki on puolestaan hienovaraista, mutta tunnelmallista. Cécile Orblin on väkevä näytelmän nimikkoroolissa, mutta meinaa välillä jäädä diivamaisesti lavalla Ida Aalbergina liitävän Maria Kuusiluoman varjoon. Kuusiluoma ei itse asiassa kuulu näytelmän alkuperäiseen kokoonpanoon, helmikuussa hän oli saapunut tuuraamaan sairastunutta Kristiina Halttua. Vielä tuolloin hän kulki plari kädessään, mutta nyt rooli sujuu ulkomuistista. Punaista esirippua vasten piirtyvä ja pian sen taakse katoava Kuusiluoma onnistuu luomaan visuaalisesti niin näyttävän teatterihetken, että tovin ajan sitä kuvittelee katsovansa näytelmää nimeltä Aalberg.

allekirjoituslaura

★★★
Canth
Kansallisteatteri
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Rooleissa:  Muun muassa Cécile Orblin, Maria Kuusiluoma, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-aho,  Jussi Lehtonen.
Esitykset: Vielä 8.4.

Kuvat © Stefan Bremer ja Krista Mäkinen / Kansallisteatteri

Vieraskynä: Valloittava ja hurmaava bookstagram

Alkusanat: Luet tällä hetkellä Bibbidi Bobbidi Bookin ensimmäistä vieraspostausta eli tämä teksti ei ole lähtöisin minun tai Lauran näppäimistöstä. Sen sijaan tekstin on meille tuottanut ihana Ulla, joka pyörittää Instagramissa maailman söpöintä kirjoihin keskittyvää tiliä. Lisää tietoa tästä ja bookstagram-ilmiöstä alla olevassa postauksessa. Nauttikaa! –Minna

p.s. Jos juuri sinulla on aihe mielessä, joka sopisi blogiimme, laita sähköpostia bibobookblogi@gmail.com, niin jutellaan lisää!

bibobook_bookstagram1

Viime syksynä Instagramia selatessani minä löysin ne: sadat ja tuhannet käyttäjätilit, joissa keskitytään julkaisemaan kuvia kirjojen kansista, sivuista, selkämyksistä, kirjahyllyistä ja kirjoihin liittyvistä fanituotteista. Kuvateksteissä puhutaan kirjallisuudesta, arvioidaan, vinkataan, kerrotaan ketkä fiktiiviset henkilöt kirjoittaja haluaisi mukaansa autiosaarelle ja ollaan yleisesti ottaen rakastuneita kirjoihin. Hullaannuin. Mikä on tämä maaginen maailma Instagramin poutaisessa suvannossa?

Kirjakuvia julkaisevia tilejä tarkastellessani minulle kävi selväksi, että ilmiön nimi on bookstagram. Vakiintunutta suomalaista vastinetta termille ei ole, mutta esimerkiksi kirjagram tai kirjainstagram voisi toimia. Idea on varsin yksinkertainen: tilin ylläpitäjä julkaisee tilillään pääasiallisesti kirjoihin liittyvää kuvamateriaalia.

Bookstagram on iso juttu maailmalla ja suosituimmilla bookstagrammaajilla on kymmeniätuhansia seuraajia Instagram-tileillään. Sen sijaan Suomessa ilmiö on vielä varsin tuntematon. Suurimmalla osalla kotimaisista kirjablogeista on kyllä Instagram-tilit, mutta tiliä käytetään pääasiallisesti blogin sosiaalisen median kanavana, eikä Instagram-tilin seuraajakuntaa pyritä kasvattamaan tavoitteellisesti. Kansainvälistä tyyliä ja näyttävyyttä löytyy kuitenkin ainakin kotimaisista @in_search_of_peter_pan, @bookwoods_ ja @indaylights -tileistä.

Bookstagramissa keskeistä onkin sommittelu ja esteettisyys. Seuratuimmat bookstagram-tilit ovat visuaalisesti kauniita, huolella suunniteltuja ja taidolla toteutettuja. Kuvien tyyli vaihtelee tilikohtaisesti: yhden bookstagrammaajan kuvat ovat värikkäitä ja suloisia kuin karkit, toisen kuvat ovat täynnä mitä erikoisempaa rekvisiittaa ja oheistuotetta, kolmas on minimalisti ja kuvaa pääasiassa valkeita sivuja ja vihreitä kasveja. Kirjojen ympärille asetellaan kuvissa tyypillisesti kynttilöitä, kahvi- tai teekuppeja, kukkia, käpyjä, funko pop -figuureita, huiveja, silmälaseja, koruja, fanituotteita tai keijukaisvaloja, ja kuvien lavastamisessa vain mielikuvitus on rajana.

Vaikka bookstagram saattaakin päälle päin näyttäytyä pääasiallisesti kauniiden kuvien esittelyltä, loppujen lopuksi kyse on yhteisöllisyydestä ja jaetusta rakkaudesta kirjoja kohtaan. Siitä, että yhdessä hehkutetaan keväällä ilmestyvää jatko-osaa suosikkikirjasarjaan, jaetaan kirjasuosituksia ja kommentoidaan uutuusteoksia. Koska minäkin halusin mukaan, pari kuukautta bookstagram-ilmiötä ihasteltuani päätin kokeilla itsekin.

Näin siinä kävi: Kahdessa kuukaudessa olen onnistunut ottamaan noin 1000 valokuvaa kirjoista, julkaisemaan niistä nelisenkymmentä Instagramissa ja haalimaan kasaan noin 900 seuraajan joukon. Olen todennut, että tämä on samanaikaisesti hurjan kiehtova harrastus että mielenkiintoinen haaste. Tällä hetkellä tavoitteenani on, että puolen vuoden kuluttua tiliäni seuraisi 3000 kirjallisuusintoilijaa. Jos haluat lähteä mukaan seuraamaan projektiani, minut löytää Instagramista nimimerkin @tarinannuppuja takaa. Kannattaa käydä kurkkaamassa myös Bibbidi Bobbidi Book -blogin ihanan Minnan bookstagram-tili @minnasbookshelf!

bibobook_bookstagram3

Seitsemän vinkkiä tavoitteelliseen bookstagrammaamiseen

1 | Valitse tilillesi napakka nimi. Tyypillisestä bookstagram-tilin nimestä löytyy joko sana “book”, “chapter”, “page” tai “read”. Englanninkielinen nimi on hyvä, mikäli haluaa tavoitella kansainvälistä seuraajakuntaa.

2 | Hyödynnä valo. Älä ota kuviasi illalla pimeässä saunassa, vaan pyri kuvaamaan lähellä ikkunaa päivänvalossa, jotta kuvista tulee hyvälaatuisia ja raikkaita.

3 | Julkaise säännöllisesti. Mitä useammin julkaiset kuvia, sitä useammin muut käyttäjät löytävät tilillesi. Säännöllinen postaustahti auttaa kasvattamaan seuraajiesi määrää.

4 | Osallistu. Kommentoi toisten kuvia, ota osaa lukuhaasteisiin ja ystävysty toisten bookstagrammaajien kanssa. Ilmiössä hienointa on lämmin yhteisö.

5 | Kiinnitä huomiota siihen, miltä kuvasi näyttävät vierekkäin tililläsi. Hyvä ohjelma feedin suunnitteluun on esimerkiksi Unum, jonka voi ladata ilmaiseksi ainakin iOS- ja Android-käyttöjärjestelmien puhelimille.

6 | Käytä hashtageja, joilla muut löytävät kuvasi. Näppäriä hashtageja, joilla pääset alkuun, ovat esimerkiksi #bookstagram #bibliophile #bookstagrammer #bookphotography #igreads #beautifulbooks #bookish ja #bookworm.

7 | Inspiroidu toisten bookstagrammaajien tileistä! Omia suosikkejani ovat muun muassa @silkreads, @whisperingspines, @therusticwindow, @katelynnreads, @stefiereads, @readinglikeroyals ja @flippingchapters.


bibobook_ulla_vieraskyna

Ulla on jyväskyläläinen kirjallisuudenopiskelija ja innokas bookstagrammaaja, joka rakastaa satukirjoja ja itkee, vaikka tarinassa olisi onnellinen loppu. Ullan bookstagram on @tarinannuppuja.

Maria Jotuni: Huojuva talo

En ole sitten lapsuudessani luukuttamieni kasettikuunnelmien ollut suuri äänikirjojen ystävä. Aina välillä yritän uppoutua luetun tarinan maailmaan, mutta jokin siinä aina tökkää. Kirjastosta lainatulle cd-levypaketille ei olekaan enää kotona soitinta (tämän tajuaminen oli hälyttävää!) tai sitten lukijan äänessä jokin särähtää omaan korvaani. Oikeanlaisen äänikirjan löytäminen on ollut minulle hankalaa senkin vuoksi, että nykykirjoja ääneen luettaessa on kuulijan vaikea päätellä kuka kirjan hahmoista on äänessä. Tämän vuoksi minulta jäi kesken viime syksynä Riikka Pulkkisen Totta.

Huojuva talo (2)

Tämän kevään aikana olen vihdoinkin kuunnellut loppuun asti ensimmäisen äänikirjan näin aikuisiällä. Yle Areenan valikoimasta päätyi jokin talvinen päivä soimaan Maria Jotunin Huojuva talo. Lean ja Eeron piinallisesta avioliitosta kertova kirja on vahvaa kuunneltavaa. Vaikka teos on valmistunut jo 1930-luvulla, ovat monet sen käsittelemät teemat ja reaktiot edelleen ajankohtaiset. Tapaamme selittää omaa ja läheistemme käytöstä parhain päin, vaikka siihen ei olisi syytä. Henkisen ja fyysisen väkivallan leimaamasta parisuhteesta on ollut vaikea lähteä ennen ja on se raskasta edelleenkin. Joltain osin kertomus nostaa ilmoille menneen maailman pölyjä. Vaikka Lea onkin monella tapaa itsenäinen, kahlitsevat vanhanaikaiset sukupuoliroolit häntä edelleen. Myös henkilöhahmojen ajatukset rakkaudesta ja elämästä ovat nykyajan näkökulmasta tarkasteltuna ajoittain jopa humoristisia.

Jotunin teoksen on Ylelle lukenut Erja Manto, ja tämän kokemuksen perusteella olen valmis siirtymään hänen perässään muidenkin äänikirjojen pariin. Manton ääni on eloisa, mutta myös miellyttävän matala. Hän eläytyy lukemaansa tekstiin, ja vaikka hän ei varsinaisesti äänillä luekaan kuten lapsille satukirjoja, on henkilöhahmoilla eri elämänvaiheissa erilaisia äänenpainoja. Erityisen hyvin Manto eläytyy tyttölasten viattomaan ja pohdiskelevaan puheenparteen. Monella tapaa kirja tuntui mielessäni henkilöityvän jopa enemmän Mantoon kuin Jotuniin. Jos olisin lukenut teoksen itse, olisi se varmasti herättänyt erilaisia ajatuksia. Äänikirjoissa kuten podcasteissakin lukijan ääni on todella merkittävässä roolissa. Jos puhetyyli ei nappaa, kiinnostavakin sisältö jää kuuntelematta.

Kuuntelin äänikirjan kokonaan Yle Areenan mobiilisovelluksella, joka kaipaisi mielestäni vielä hiomista. Oikean kappaleen löytäminen kuuntelukertojen välissä vaati selailua. Kätevintä olisi, että sovellus lähtisi soittamaan tarinaa automaattisesti oikeasta kohdasta play-nappia painettaessa. Toki syy saattaa olla oma huolimattomuuteni, ehkäpä joku teistä osaa sanoa, jos tällainen ominaisuus sovelluksesta löytyykin. Myöskään soittonopeuden kiihdyttäminen ei taida olla Areenassa mahdollista. Tätä kikkaa käyttävät ilmeisesti äänikirjojen himokuuntelijat, ja olisihan sitä tehokkuuden nimissä hauska kokeilla. Yleisesti Areenan äänikirjatarjonta perustuu vahvasti vanhoihin kirjoihin ja klassikoihin. Toisaalta on hyvä, että Areena ei lähdekään kilpailemaan maksullisten äänikirjasovellusten kanssa, sillä kirjauutuuksia kyllä varmasti luetaan äänikirjoiksi muutenkin. Areenan valikoimista puolestaan voi napsia kirjoja, joihin tuskin tulisi itse tartuttua, ja joita ei varmaankaan löydy kovin monesta muusta digisovelluksesta.

Huojuva talo oli Manton lukemana viihdyttävä, mutta ei kuitenkaan niin koukuttava, että olisin jaksanut ahmia teosta kovin nopeaan tahtiin. Työmatkoja paarustaessa äänikirjan kuuntelemiseen meni sen verran pitkä aika, että kirjan alkupään juonikuviot ovat jo iloisesti pyyhkiytyneet pois päästäni. Tämä oli kuitenkin rohkaiseva kokemus, ehkä minustakin vielä tulee äänikirjaihminen. Jotunin tekstissä tuli hyvin ilmi se, kuka milloinkin puhuu, ja minulle sopivan lukijan löytyminen nosti kiinnostusta entisestään. Huojuvan talon koskettavien viimeisten sanojen jälkeen aloin kuunnella heti perään Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Juhani Rajalinin Avarasta luonnosta tuttu ääni on rauhoittava, ja tuo mukavan säväyksen kansallisromaaniin. Teos ei kuitenkaan sovi yhtä hyvin äänikirjaksi kuin Huojuva talo, jokaisen repliikin aloittava puhujan nimi on uuvuttavaa kuunneltavaa etenkin dialogissa.

Mitkä ovat sinun äänikirjasuosikkisi? Millä sovelluksella niitä kuuntelet? Haluan ehdottomasti jatkaa testailuja.

allekirjoituslaura

★★★ ½

Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava, 1963
Äänikirja
Lukija: Erja Manto
Kuunneltavaksi Yle Areenasta

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Marissa Meyerin paljon hehkutusta kerännyt Cinder oli istunut kirjahyllyssäni yli vuoden ennen kuin tartuin siihen muutama viikko sitten. Olin lukenut kirjasta noin 60 sivua ja sitten unohtanut sen kokonaan. Ja hitsit, se oli sittenkin hyvä.

bibobook_cinder2

Cinder aloittaa The Lunar Chronicles -sarjan, jota on tähän päivään mennessä ilmestynyt viisi osaa. Tarinat ovat uudelleenkerrontoja perinteisistä saduista ja nimensä mukaisesti Cinder perustuu löyhästi Tuhkimoon.

Cinder on Uuden-Pekingin lahjakkain mekaanikko. Hän on kyborgi, eli hänen kehonsa koostuu osittain koneen osista. Cinderin jalka ja käsi ovat metallisia, ja hänen aivoihinsa on istutettu jotakin, joka muistuttaa tietokonetta. Cinderin verkkokalvoille heijastuu tietokoneen ruutua muistuttava näyttö, jolla hän pääsee käsiksi internettiin ja joka myös havaitsee ihmisten kertomat valheet. Eräänä päivä Cinderin verstaalle tupsahtaa Kai, Uuden-Pekingin prinssi, rikkoutuneen androidinsa kanssa. Cinder lupautuu korjaamaan robotin, mutta matkaan tulee mutkia.

Kyborgina Cinder on halveksuttu, sillä tulevaisuuden maailmassa kyborgit ovat kakkosluokan kansalaisia. 16-vuotias Cinder elää äitipuolensa Adrin ja sisartensa Peonyn ja Pearlin kanssa, ja tuo työllään perheelle rahaa. Maailmassa riehuu kuitenkin rutto, joka tappaa kansalaisia kiihtyvällä vauhdilla, ja johon ei ole olemassa vastalääkettä. Kun Cinderin sisarpuoli Peony sairastuu ruttoon ja joutuu karanteeniin, myy äitipuoli-Adri Cinderin koehenkilöksi tutkimukseen, jossa etsitään rutolle vastalääkettä.

Testeissä Cinderistä paljastuu kuitenkin jotakin poikkeuksellista ja alkaa näyttää siltä, että Cinder saattaisi olla vastaus maapallon ongelmiin.

Tässä kohtaa saatat ajatella, että tämä ei kuulosta kovinkaan paljon alkuperäiseltä Tuhkimolta. No, se on ihan totta, mutta tulossa on jotain paljon parempaa. Cinder ei seuraa orjallisesti vanhaa satua, mutta sen ominaisuudet ovat silti nähtävissä tarinassa herkullisesti.

Olen peräänkuuluttanut maailman rakentamista aiemmissa suurin piirtein samaan genreen sijoittuvissa kirja-arvioissani (esimerkiksi täällä) ja jälleen kerran voin todeta, että siinä on onnistuttu erinomaisesti. Neljännen maailmansodan jälkeinen maailma on täynnä kiehtovia kyborgeja ja androideja, sekä pieniä yksityiskohtia, joista ei tunnu saavan tarpeekseen.

Tarinan henkilöt ovat myös helposti lähestyttäviä ja pidettäviä. Cinderiä käy sääliksi, kun lukee miten hänen äitipuolensa häntä kohtelee. Samalla tyttö on kuitenkin pystyvä ja itsenäinen sankari, joka ei jää turhaan tuleen makaamaan, vaan ottaa asiat omiin käsiinsä. Lisäksi myös prinssi Kai on kaikessa hurmaavuudessaan hellyyttävä. Hän on  nuori hallitsija, joka laukoo typeriä vitsejä maailman johtajien kokouksessa, mutta ottaa silti johtajan viittansa vakavasti. Cinderin ja Kain romanssin kehittyminen on herkullista luettavaa ja sen verkkainen kehitys kutkuttavaa. Loppuratkaisu tuo kuitenkin tässäkin suhteessa yllätyksen.

Lunar Chroniclesin toinen osa, Scarlett, perustuu Punahilkkaan. Cinderin perusteella odotettavissa on jälleen toimintaa, romanssia ja tietenkin sama supermielenkiintoinen maailman, johon Cinderkin sijoittui. Odotan innolla seuraavaa osaa!

allekirjoitusminna

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)
Feiwel & Friends, 2012
Sivuja 390
Luettavaksi omasta hyllystä

 

Teatterissa: Spring Awakening

”Ja kerran, kun kaiken mä kerron, niin ehkä myös maailma ymmärtää.”

SA

Vuosisadat kuluvat, mutta teinien elämä ei ole koskaan helppoa. Oma paikka maailmassa pitäisi löytää, vaikka sisällä myllertävät uudet ja oudot tunteet. Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, millainen nuoren pitäisi olla. Paitsi nuorella itsellään. Kaikkien muiden tunteiden yläpuolelle nouse tasaisin väliajoin häpeä. Häpeä siitä mitä ja kuka on. Ympärillä olevat ihmiset osaavat empimättä kertoa ainakin, mikä nuoressa on vikana. Tampereen Työväen Teatterissa esitettävä Spring Awakening muistuttaa, millaisia epävarmuuden tyrskyjä nuorten sisällä pärskii.

Musikaali sai ensiesityksensä Yhdysvalloissa vuonna 2006, mutta se perustuu saksalaisen Frank Wedekindin jo vuonna 1891 kirjoittamaan näytelmään Frühlings Erwachen. Alkuperäisen näytelmän esittäminen kiellettiin ja sitä sensuroitiin, sillä se käsitteli ajalleen epätyypillisen avoimesti monia tabuina pidettyjä aiheita aina homoudesta teiniraskauteen.

Olisi ihana ajatella, että musikaalissa esitetty nuorten hätä olisi vain kaikua kaukaa, menneiltä vuosisadoilta. Että kenenkään ei enää tarvitsisi kätkeä omaa itseään eikä kärsiä henkisestä tai fyysisestä väkivallasta minuutensa vuoksi. Niin ei kuitenkaan ole. Seksin kyllästämässä nykymaailmassa seksuaalisuuteen liittyvien asioiden luulisi olevan arkipäivää, mutta nuoret kamppailevat edelleen monien tabujen ristitulessa. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Wendla (Inna Tähkänen) tutustuu omaan kehoonsa peittonsa alla. Itsetyydytys on aihe, jota ei juuri populaarikulttuurissa tai teattereiden lavalla nykypäivänäkään esitetä.

Vaikka näytelmä käsittelee häpeää, on se tehty häpeilemättä. Ennen väliaikaa nähdään seksikohtaus, jossa ei punastellen piilotella vällyjen välissä. Satuin istumaan katsomossa koululaisryhmän keskellä, ja lavalla näkyneet takapuolet ja rinnat näyttivät herättävän moninaisia ajatuksia. Maassa, jossa saunassa istutaan alasti vieraiden keskellä, lavalla nähty alastomuus tuntuu edelleen varsin rohkealta. Pääpari Wendla ja Melchior (Julius Martikainen) eivät suinkaan ole ainoat, jotka näyttäytyvät ilkosillaan. Näin paljon alastomuutta en ole teatterin lavalla koskaan nähnyt, mutta jokainen alaston pakara on perusteltu. Nakuilu ei ole itsetarkoitus, sillä pyritään välittämään jokin suurempi viesti.

Spring Awakening tuo lavalle suuren joukon opiskelijoita, mutta kiusallista ammatillista keskeneräisyyttä ei suinkaan nähdä. Päähenkilöt taipuvat upeisiin laulusuorituksiin ja moni sivuhahmokin on laulajana fantastinen. Usein tällaisissa tuotannoissa hyviä laulajia riittää vain muutamiin rooleihin, mutta Tampereella kukkii lahjakkuus. Taitavia tanssijoitakin voisi hyödyntää vielä enemmän. Oivaltavilla koreografioilla ja valosuunnittelulla näyttämö täyttyy visuaalisella ilottelulla. Minimaalinen lavastus riittää, kun näyttelijät kykenevät olemuksellaan ja liikkeillään täyttämään estradin.

Muutamia teknisiä ongelmia näytelmässä on. Mikrofonit rahisevat ja ääni meinaa lähteä ajoittain kiertämään. Rock-musikaaliin sopivat kapulamikit jakavat varmasti myös yleisön mielipiteen. Laulukohtauksissa näyttelijät kaivavat vaatteidensa poimuista mikrofonit, joihin laulamalla he kertovat sisäisiä tunteitaan. Menevään revittelyyn kädessä pidettävä kapula sopii toki hyvin, mutta sen tonkiminen liinavaatteiden keskeltä rakastelun jälkeen tuntuu riitelevän herkän balladin tunnelmaa vastaan.

Spring Awakening on täynnä aitoja tunteita, jotka risteilevät yleisön päällä hallitsemattomasti. Villi naurahdus saattaa hetkessä muuttua kostuviksi silmiksi. Lapsen hyväksikäyttöä kuvittava koreografia on niin raaka, että sielua värisyttää kauhusta. Liiallisuuksiin ja rienaavuuteen ei kuitenkaan sorruta. Kaikki tunteet näytetään estotta, mutta tyylillä, tuskalla mässäilemättä. Näyttelijät onnistuvat kuvaamaan tunteita aidosti. Pienten tyttöjen haaveilut, teinipoikien uho ja nuorten ärhkäkäs keskisormien heiluttelu eivät tunnu päälle liimatuilta, sellaista elämä vaan on.

allekirjoituslaura

★★★★
Spring Awakening
Tampereen Työväen Teatteri
Ohjaus: Samuel Harjanne
Käsikirjoitus ja laulujen sanat: Steven Sater
Musiikki: Duncan Sheik
Suomennos: Sami Parkkinen
Kapellimestari: Niina Alitalo
Rooleissa:  Muun muassa Inna Tähkänen, Julius Martikainen, Jasper Leppänen, Veera Tapanainen, Olli-Tapio Tikkanen ja Kaisla Ollila.
Esitykset: 22.3., 24.3. ja 9.–10.5.

Kuvat © Kari Sunnari./ Tampereen Työväen Teatteri

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

Luen aina takakansitekstin ennen kirjan avaamista. Ihan samalla tavalla kuulen mielelläni elokuvasta pienen juonitiivistelmän ennen kuin ensimmäiset kohtaukset vyöryvät valkokankaalle tai ruudulle. Jostain syystä olen aivan hukassa, ellen tiedä kuka on teoksen päähenkilö tai mihin suuntaan tapahtumien voisi olettaa kulkevan. Tarvitsen summittaiset ohjeet, ennen kuin voi kunnolla eksyä matkalla tarinaan.

Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut (1)

Toivon kovasti, etten olisi lukenut Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut –teoksen takakansitekstiä. Kaikki oli hyvin, kunnes silmäni tavoittivat tekstin toiseksi viimeisen lauseen. ”Esikoiskirjailija Hanna Kauppinen täytti 18 vuotta kirjan julkaisuviikolla.” Ensireaktioni oli syvä ihailu. Kyllä minäkin täysi-ikäisyyden kynnyksellä haaveilin kirjan kirjoittamisesta ja ihannoin Leena Lehtolaista, joka oli julkaissut esikoisteoksensa 12-vuotiaana. Minun haaveeni eivät konkretisoituneet kovakantiseksi niteeksi, tietokoneen syövereihin jäi vain muutamia kehnohkoja novelleja. Kaikesta tästä ihailusta huolimatta olisin toivonut, että en olisi tiennyt Kauppisen ikää tarinaa lukiessani. Mutta palataan siihen hetken päästä.

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut kertoo Milasta, joka etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, joiden omistajia hän auttelee elääkseen. Koko tytön omaisuus mahtuu olkalaukkuun, jossa olisi tilaa vielä yhdelle rakastetulle kirjalle. Taikuus ja mysteerit värittävät kirjan juonta, kun kaupunkiin perustetaan uusi antikvariaatti, jota johtaa eriskummallinen Herra H. Myös kauppiaan Toni-poika vetää Milaa puoleensa. Maaginen kirjakauppa on kuitenkin vaarassa, kun kaupunkiin saapuu herra Kunnas. Myös Milalla on asioita, joita hän ei halua kaikkien tietoon.

Kauppisen teksti on huoliteltua ja ajoittain hyvinkin kaunista. Mutta. Niin, mutta. Kun kirjailijan ikä on tiedossa, alkaa kirjasta huomioida tiettyjä naiiveja kerronnallisia ansakuoppia. Juuri sellaisia, joihin olisin luultavasti itsekin samassa iässä langennut. Kauppinen aloittaa kirjansa esimerkiksi hyvin seikkaperäisellä ulkonäön kuvauksella. Onko jokainen yksityiskohta todellakin tarpeellinen? Myös jotkin sanavalinnat ja juonen silmukat paljastavat laatijansa iän. Samanlainen tunne minulle tuli aikanaan, kun luin Ennuskivien mahti –kirjan, jonka Flavia Bujor julkaisi 12-vuotiaana. Toinen asia onkin sitten se, olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt kummankaan kirjailijan ikää ennen lukukokemusta. Kauhistuttavaa tuomita mahdollisesti iän perusteella!

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on mukava välipala raskaampien kirjojen välissä. Teksti on sujuvaa ja juoni etenee vauhdilla. Kauppisella on tosin raivostuttava tapa vihjailla tulevista yllätyskäänteistä. Juonessa on kiinnostavia aukkoja, mutta Kauppinen on ympäröinyt ne välkkyvillä neonvaloilla, niin ettei varmasti yhdeltäkään lukijalta jäisi huomaamatta, että tässähän ei kerrota kaikkea. Lukijaa se ennemminkin ärsyttää.

allekirjoituslaura

★★★
Hanna Kauppinen: Kirja. jota kukaan ei koskaan lukenut
Myllylahti, 2016
Sivuja  198
Luettavaksi kirjastosta

Teatterissa: Tarkastaja tulee

Kotona vanhempien luona vietetyissä viikonlopuissa parasta on spontaanius ja yllätyksellisyys: tällekään viikonlopulle meillä ei ollut sen suurempia suunnitelmia, mutta päädyimme silti vahingossa koko perheen voimin Kouvolan teatterin uuden jännitysnäytelmän ensi-iltaan. Tarkastaja tulee oli kokonaisuudessaan hieman verkkainen, mutta lopulta monikerroksinen näytelmä.

tarkastajatulee1

Alkuasetelma on yksinkertainen: yläluokkainen englantilainen Birlingin perhe on viettämässä tyttärensä kihlajaisjuhlia eräänä keväisenä iltana vuonna 1912. Juhlan keskeyttää kuitenkin tarkastaja, joka haluaa kuulustella perhettä itsemurhan tehneestä Eva Smith -nimisestä nuoresta naisesta.

Tarkastaja Goolea esittävä Sami Kosola kiteyttää hahmonsa pienet kummallisuudet hyvin. Hahmo tuntuu tuovan esiin jokaisen perheenjäsenen piilevän syyllisyyden ja herättää näissä myös pelkoa ja inhoa omia reaktioitaan kohtaan. Hannele Laaksosen roolityö perheenäitinä on Birlingeistä uskottavin. Omanarvontuntoinen hienostorouva ei hetkeäkään usko tehneensä vääryttä muita kohtaan. Myös Raimo Räty perheenpäänä vakuuttaa.

Ensimmäinen puoliaika liikkuu hitaasti ja vie juonta ennalta-arvattavaan suuntaan. Näytelmän on kirjoittanut alun perin englantilainen J. B. Priestley vuonna 1945 ja kirjoitusajankohta myös näkyy tekstissä monin paikoin. Näytelmän alussa perheen isä kertoo lapsilleen ja vieraalleen, miten maailma on 30 vuoden päästä täysin toisenlainen paikka, kehittynyt ja sivistynyt. Samalla katsoja ajattelee, kuinka oikeassa herra Birling onkaan – ei vain niin kuin hän itse luulee.

tarkastajatulee2

Ennustimme juonenkäänteet väliajalla perheen kanssa ja kuiskailimme toisella puoliajalla toisillemme, kun tarina siirtyi juuri siihen suuntaan kuin olimme ajatelleetkin. Tarkastaja saa satimeen jokaisen perheenjäsenen erikseen ja pitää vielä palavan loppupuheenvuoron ennen poistumistaan: ”Ihmiskunta tulee oppimaan läksynsä tulessa, veressä ja ahdistuksessa.” Tarkastajan poistuttua alkaa näytelmän kiinnostavin osuus.

En halua paljastaa mielenkiintoista loppuratkaisua, joten tyydyn vain sanomaan, että se herätti meidän perheessä paljon keskustelua. Mietimme kuka oli lopulta syyllinen, mistä Goolen hahmossa oikeastaan olikaan kysymys ja miten taidokkaasti tarina loppuikaan. Kotona näytelmän jälkeen oli vielä pakko lukea tarinasta lisää ja selvittää, mitä muut olivat siitä ajatelleet.

Kokonaisuudessaan tarina oli myös erittäin kantaaottava. Se käsitteli yhteiskuntaluokkia ja naisen asemaa ajalleen tyypillisellä tavalla, mutta kuitenkin varsin radikaalisti. Birlingin perhe joutuu tarinan aikana syyllisyyden kurimukseen, johon kuka tahansa voi pienemmässä mittakaavassa samaistua. Samalla se kuitenkin kritisoi yläluokan hienostelua ja elämäntyyliä ja vertaa sitä työväen oloihin.

Lopputulema tästä kaikesta on se, että olin menossa katsomaan hassun hauskaa jännitysnäytelmää, jossa poliisi selvittää murhaa, mutta päädyinkin näkemään kantaaottavan ja ajatuksia herättävän tarinan sen sijaan. Ei mitään kevyttä lauantai-illan katsottavaa, mutta hyvä siitä huolimatta.

allekirjoitusminna

★★★
Tarkastaja tulee
Kouvolan teatteri
Ohjaus ja lavastus: Henrik Timonen
Pukusuunnittelu: Leila Kosonen
Rooleissa: Raimo Räty, Hannele Laaksonen, Emma-Sofia Hautala, Sasu Junkkari, Panu Poutanen, Rebecca Viitala ja Sami Kosola.

Kuvat © Nadi Hammouda / Kouvolan teatteri