Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Kesä – sateinenkin – on grillaamisen aikaa. Viime vuosina tavallinen makkara ei ole kuitenkaan enää houkutellut samalla tavalla kuin ennen. Yhden pötkylän voi toki hiilloksella käristää, mutta lautaselle se saa kaverikseen vaihtelevan lajitelman grillattuja kasviksia ja juustoa. Koska olen pohjimmiltani erittäin laiska, päädyn usein lieskojen ääreen täsmälleen samanlaisen ruokatarjottimen kanssa. On ne pari pakollista makkaraa, maissia, halloumia ja pilkottuja kasviksia, joita en ole edes jaksanut tökkiä vartaisiin. Paprika, herkkusieni, kesäkurpitsa – siinä grillini pyhä kolminaisuus.

Törmäsin jossain blogissa Tatu Lehtovaaran kirjaan Grillimestarin kasvisherkut. Nimi oli jo itsessään houkutteleva, Jukka Heiskasen lämpöisinä tirisevät kuvat viimeistelivät tarpeeni rynnätä kirjaston reseptiosastolle nidettä noutamaan.

Grillimestarin kasvisherkut on kattava katsaus mitä mielikuvituksellisimpiin grillillä valmistettaviin kasvisruokiin. Kirjan alussa keskitytään vihannesten ja grillien tuntemukseen. Erityispisteet annan kasvisten sesonkiaikojen luettelosta sekä vihannesten kypsennysaikojen listasta. Grillivalikoimaan tutustuminen ei minua kiinnostanut, sillä vain avotulella grillaaminen on helposti saatavilla. Siinä ei kovin pikkutarkalle hienosäädöille pääse ainakaan näillä taidoilla.

Ehdottomasti suurimman nipun kirjan sivuista ovat vallanneet itseoikeutetusti reseptit. Mukana on paljon tuttua, kuten grillatut paprikat, mutta enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kurkkua, kananmunia, kokonaisia porkkanoita tai salaattia voisi grillata. Villivihannesten, kuten horsman ja takiaisen, käyttö alkoi myös kiinnostaa. Yleisesti reseptien ainesosaluettelot ovat maltillisia, mutta välillä mennään omien ruokavarastojeni ulkopuolelle. Ja toisaalta, en minä ainakaan jaksa lähteä maissejani keittelemään, kun kaupasta saa helposti esikeitettyjä tähkiä. Grillatun ruoan jatkojalostaminen esimerkiksi kylmäksi paprika-tomaattikeitoksi voisi joskus olla myös kiinnostavaa, mutta laiskuuteni taitaa estää tällaiseen toimeen ryhtymisen.

Juhannuksena testiin pääsivät kesäkodin grillissä kirjan kanteenkin näyttävyytensä ansiosta päässeet grillatut tomaatit mozzarellalla. Reseptin raaka-aineluettelo oli lyhyt ja kirjan valokuvat syntisen hyviä. No, oma toteutukseni ei ollut aivan yhtä ammattimainen. Ensinnäkin kesäkurpitsa piti leikata äärimmäisen ohuiksi siivuiksi, jotta sen sai taivutettua tomaatin ympärille. Silvottuani yhden kesäkurpitsan kieputuskelvottomaksi, riensi äitini apuun, mutta hänenkään supervoimilla ei siivuista tullut aivan tarpeeksi ohuita. Lisäksi kirjassa kuvatut tomaatit ja kesäkurpitsat on varmaan valittu viivoittimen avulla, sattumalta aivan niin sopivasti yhteen istuvia vihanneksia tuskin löytyy. Lopputulos oli hyvä, mutta ei ehkä vaivan väärti. Avotulella herkkunyytit eivät lämmenneet edes riittävästi. Tulos oli tomaatti-mozzarellasalaatti hieman modernimmassa muodossa.

Grillimestarin kasvisherkut (2)

Grillattua tomaattia ja mozzarellaa

4 tomaattia
150 g mozzarellaa
1 kesäkurpitsa
½ dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Leikkaa tomaatteihin 3–4 pystyviiltoa siten, ettet leikkaa täysin tomaatin läpi. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja työnnä viipaleet tomaatin viiltoihin. Leikkaa kesäkurpitsasta pitkittäissuunnassa ohuita viipaleita. Kiedo viipale tomaatin ympärille. Kiinnitä kesäkurpitsa tomaattiin cocktailtikuilla. Pirskottele tomaatin päälle öljyä ja mausta tomaatti.

Grillaa tomaatteja suoralla lämmöllä hetki ja siirrä sen jälkeen tomaatit epäsuoraan lämpöön muutamaksi minuutiksi.

Grillattuja tomaatteja voi tarjota sellaisenaan tapas-tyyppisesti tai alkuruokana tomaattileivän kanssa.

Munakoisorullia testasin kaupunkikeittiössä. Paistinpannu ja uunivuoka saivat toimittaa grillin virkaa, ja lähdin siivuttamaan munakoisoja edelliskerran pettymyksestä toipuneena. Munakoiso onkin huomattavasti helpompi leikata ohuiksi paloiksi, ja ne jopa säilyttävät muotonsa kuumennuksen jälkeen, mikä tekee rullien syömisestä helpompaa. Jätin pois muutamia aineksia niiden vähäisen menekin vuoksi, mutta lopputulos oli maittava. Omasta mielestäni sitruuna ja valkosipuli puskivat läpi varsin vahvana, oliiveja vihaava apukokkini puolestaan maistoi vain oliivit. Täytteen kevyt kypsentäminen ennen rullien täyttämistä voisi olla paikallaan.

Grillimestarin kasvisherkut (3)

Munakoisorullat

2 munakoisoa
suolaa
½ dl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä
2 kevätsipulin vartta
½ sitruunan mehu
1 paprika
3 rkl murskattuja oliiveja
1 tl kapriksia
50 g fetajuustoa muruina
mustapippuria
leikattua persiljaa tai minttua

Leikkaa munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Mausta viipaleet suolalla ja tilkalla oliiviöljyä.  Anna maustua noin 15 min.

Valuta munakoisoviipaleet tai painele niitä talouspaperilla kevyesti. Grillaa viipaleet todella kuumalla grillillä suoralla menetelmällä molemmilta puolilta nopeasti, jäähdytä.

Leikkaa valkosipuli, kevätsipuli ja paprika pieniksi paloiksi. Pane palat kulhoon ja lisää sinne sitruunamehu, oliivimurska, kaprikset, juusto mausteet ja loppu oliiviöljystä.

Levitä munakoisoviipaleet työlaudalle ja aseta kasvis-juustotäytettä viipaleiden päihin. Rullaa viipaleet. Rullat voi tarjota kylminä, tai ne voidaan laittaa pieneen uunivuokaan ja lämmittää grillissä. Lämmitettävien rullien pinnalle voi ripotella myös juustoraastetta.

Munakoisorullat sopivat tapas-tyyppiseen alkuruokaan.

Vaikka kaikkia reseptien hienouksia ei huvittaisi savunkatkussa lähteä toteuttamaan, on kirjan avulla mahdollista saada monipuolisuutta grillilautaselle. Reseptien lopussa on lueteltu mitkä ruoka-aineet sopivat kunkin kasviksen kanssa yhteen. Jos en jatkossa jaksa väkertää rullien kanssa, voin edes tutustuttaa paprikan, herkkusienen ja kesäkurpitsan uusiin kasvistovereihin.

allekirjoituslaura

★★★
Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut
Minerva, 2016
Sivuja 154
Luettavaksi kirjastosta

Mikä saa lukemaan saman kirjan aina uudelleen?

Pohdin otsikon kysymystä yhtenä iltana viime viikolla pyöräillessäni iltavuoron jälkeen kotiin. Mietin niitä tiettyjä syitä, joiden vuoksi olen lukenut Sarah J Maasin A Court of Mist and Furyn seitsemän (kyllä, seitsemän) kertaa viimeisen 15 kuukauden aikana. Keskimäärin siis kahden kuukauden välein.

Sitten mieleeni pulpahti se, etten ollut lukenut lapsuuden suosikkejani Harry Pottereita moneen vuoteen. Teininä tapasin lukea koko sarjan läpi joka kesä, joten olen lukenut Potterit ainakin neljään kertaan alusta loppuun. Tästä innostuneena marssin eilen kirjastoon etsimään Harry Potter ja Viisasten kiveä. Potterit on yksi ainoita sarjoja, jotka mun on pakko saada lukea suomeksi, mutta yllätyksekseni kaikki suomenkieliset teokset oli Jyväskylän kirjastosta lainassa. Ainoastaan sarjan viides osa oli saatavilla suomeksi. Lainasin siis ensimmäisen osan englanniksi ja ahmin sen eilen. (Jälleen kyllä, kokonaan ja yhden päivän aikana.)

bibobook_samakirjauudelleen

Harry Pottereissa on selkeästi jotain, mikä vetoaa lukijoihin niin paljon, että 20 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen niitä luetaan edelleen poikkeuksellisen paljon. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Taika Dahlbom sivuaa Rowlingin vetovoimaa kirjojen ja sarjojen suurkuluttamisesta kertovassa lauantaiesseessään (joka on muuten täyttä tavaraa, suosittelen lukemaan). Dahlbom vertaa Rowlingin kirjoittamistapaa Dickensiin ja toteaa, että Pottereissa jokaisessa luvussa on aristotelisen draaman kaaren vaatima loppuratkaisu, mutta jotain jää aina myös kesken. Sama kuvio toistuu jokaisen teoksen lopussa – sen kertaiselle narratiiville saadaan ratkaisu, mutta kokonaiskuvassa asiat ovat vielä kesken.

Kenties yksi Harry Pottereiden vetovoimaa selittävä syy löytyy juuri niiden rakenteesta: lukuvuosia mukaileva jako kirjojen välillä ja koukuttavat tarinat johtavat siihen, että kun sarjan aloittaa alusta, se on pakko lukea jälleen kerran loppuun. Niin kävi jälleen: Aloitin Salaisuuksien kammion lukemisen tiistaina aamulla.

Uudelleen lukemisessa on myös se miellyttävä puoli, että lähes jokaisesta tarinasta löytää toisella tai kolmannella lukukerralla uusia näkökulmia tai pieniä yksityiskohtia, joita ensimmäisellä kerralla ei tullut huomanneeksi. Pottereissa on myös hienoa lukea kohtauksia ja miettiä, mihin hahmot tulevat vielä päätymään. (Luin eilen kohdan, jossa Harry näkee Ginnyn ensimmäisen kerran ja virnuilin itsekseni miettiessäni, minne he vuosien saatossa ja tarinan edetessä päätyvätkään.)

Pottereissa koukuttavat myös ihanat hahmot, joiden kasvamista ja kehittymistä on mahtavaa seurata kirjoja lukiessa. Ensimmäistä tarinaa ahmiessani muistin, miten nuoria Harry, Ron ja Hermione koko saagan alussa ovatkaan. Omassa mielessäni he olivat jo nuoria aikuisia, mutta nyt ajatukset piti taas suunnata 11-vuotiaan tasolle ja koko kehityskaaren alkuun.

Sama pätee myös Sarah J Maasin ACOMAFiin. Rhysand ja Feyre, tarinan päähenkilöt, ovat suosikkejani Maasin koko tuotannosta ja no, he ovat varmaan suosikkejani kaikista lukemistani kirjoista ja niiden hahmoista ever. Maasin tarinoissa hahmot kasvavat, muuttuvat ja käyvät läpi kipeitäkin vaiheita. He rakastuvat, riitelevät ja taistelevat toistensa puolesta vaikka sitten kuolemaan saakka. Heihin kiintyy ja kun rakastettu hahmo joutuu pulaan, tilanteessa elää mukana koko sydämellään.

Sellaisen lukukokemuksen aikana muilla vastuilla ei ole väliä. Muusta elämästä tulee epärelevanttia.

Ja ehkä se on jälleen se tunne, jota kirjojen uudelleen lukemisella jahdataan. Potterit vievät mut takaisin lapsuuteen, siihen aikaan, kun isä luki niitä mulle ja siskolle ääneen ennen nukkumaan menoa. Tai siihen, kun makasin omassa sängyssäni ja luin sarjan uusinta kirjaa viiteen asti aamulla, vaikka yhdeksältä piti olla koulussa. Myös Maasin teokset nykivät jonkinlaisia naruja, sillä niiden aiheuttama tunnekokemus on niin vahva, että kun kerran aloitan kirjojen lukemisen, en lopeta, ennen kuin ainakin sarjan kakkososa on luettu kokonaan. Mielummin lukisin koko A Court of Thorns and Roses -sarjan alusta loppuun.

Syyt, joiden vuoksi luen samoja kirjoja aina uudestaan, ovat siis lyhykäisyydessään nämä: herkulliset ja koukuttavat juonikulut, hyvin rakennetut henkilöhahmot ja heidän kasvutarinansa, sekä tunne-elämykset.

Mikä saa sut lukemaan kirjan uudestaan? Kerro kommenteissa tai vaikka meidän Facebookissa. Fb-sivua kannattaa muutenkin seurata, jotta tiedät, milloin uusin postaus on tullut ulos. 🙂

Ihanaa viikkoa sulle!

allekirjoitusminna

 

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

”Kyydissä olleet neljä matkustajaa olivat ohjanneet ilma-aluksensa Providencen luokse ja antaneet hänelle hieman syötävää. Banaanin ja pikkuleipiä, joita hänen ”kannattajansa” olivat itse leiponeet osoittaakseen tukensa ja kiitollisuutensa siitä, että Providence oli opettanut heille elämästä jotain hyvin kaunista ja vakuuttavaa. Aivan kuin lentäisimme kaikki kanssasi pilvissä, sanottiin yhdessä Tupperware-purkkiin sujautetussa viestissä. Olet ikioma Helinä-keijumme!

IMG_6591

Täytynee tunnustaa, että valitsin jälleen kerran kirjan sen pitkän, mutta viekoittelevan nimen perusteella. Romain Puértolasin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven paljastui vähintään yhtä polveilevaksi kertomukseksi kuin sen nimikin.

Providence on aivan tavallinen, joskin hyvin viehättävä, postinkantaja. Sinä yhtenä päivänä koko maailma saa kuitenkin kuulla hänestä. Koko Euroopan lentoliikenne pysäytetään Islannissa purkautuneen tulivuoren vuoksi. Lentokentät, autovuokraamot ja juna-asemat täyttyvät hätääntyneistä ihmisistä, mutta kaikkein suurin huoli taitaa olla juuri Providencella. Hänen pieni adoptiotyttärensä Zahera odottaa äitiään Marrakechissa, eikä aikaa voi hukata. Zahera on kärsinyt koko elämänsä julmasta sairaudesta, joka tekee hengittämisestä ajoittain lähes mahdotonta. Tyttö on saatava pian hoitoon Ranskaan, muuten toisensa löytäneet äiti ja tytär ovat pian ikuisesti erossa. Koska kukaan muu ei voi auttaa urheaa posteljoonia, hän päättää opetella lentämään ihan itse. Hieman oppia saatuaan Providence aloittaa lentomatkan, jota seuraa koko maailma aina köyhimmästä lapsesta suurvaltojen presidentteihin asti.

”Onnittelen teitä Amerikan yhdysvaltojen nimissä ja luovutan teille ensimmäisen lentonne kunniaksi amerikkalaisen rauhanmitalin. Jaa mitäkö tekemistä lennollanne ja rauhalla on toistensa kanssa? Ei mitään, mutta minulla ei nyt sattunut olemaan muita mitaleja. Näitä minulla on varastot täynnä. Näitä ei saa millään menemään.”

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on kaunis kuvaus rakkaudesta ja sen aikaansaamasta hyvyydestä. Pelkkään hempeilyyn ei kuitenkaan juututa, vaan Puértolas kuorruttaa tarinaa hersyvällä huumorilla ja absurdeilla juonikäänteillä. Tapahtumien mahdottomuus meinasi aluksi jopa ärsyttää vakavamielistä lukijaa, mutta kun omista ennakkoluuloistaan päästi irti, alkoi tarina lennättää mieltä kuin jäntevästi räpsyttävät käsivarret Providencea.

Aluksi luulin, että valtaisan pilven nielaiseminen liittyy jotenkin Providencen tapaan lentää, mutta todellisuudessa kirjan nimi viittaakin vakavasti sairaaseen Zaheraan. Puértolas on onnistunut kääntämään vaikean sairaalakielen lapsenomaiseksi satupuheeksi, jossa kavala sairaus onkin keuhkot täyttävä pilvi. Zahera ymmärtää tarkkaan mitä hänen sisällään tapahtuu, mutta puhuu siitä kauniisti hieman kierrellen ja pelkäämättä. Se täytyy myös todeta, että Prvidencen Pariisiin jumittava tulivuorenpurkaus ei suinkaan ole vuoden 2010 islantilainen tervehdys Euroopalle, vaan kuvitteellinen tapahtumasarja käynnistyy vasta kun parrakas nainen on voittanut Euroviisut.

Tämä kirja pitäisi ehdottomasti lukea lukupiirissä, sillä viimeisten sivujen jälkeen ainakin minulla oli suunnaton tarve päästä keskustelemaan teoksen herättämistä ajatuksista! Sen enempää paljastamatta olen kirjan luettuani pohtinut paljon tarinoita sekä kirjailijan oikeutta omiin kertomuksiinsa. Kirjan lukeneet, ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyllä vaan ärsyttää, kun ei löydä keskustelukumppania vaikuttavan lukukokemuksen päätteeksi. David Nicholssin Yhtenä päivänä aiheutti aikanaan valtaisaa keskusteluhätää, mutta tuolloin en löytänyt lähipiiristä KETÄÄN joka olisi teoksen lukenut. Siinä sitten kärvistelin yksin.

 allekirjoituslaura

★★★½
Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2016
Sivuja 224
Luettavaksi kirjastosta

Kirjafriikin Netflix-vinkit

Poiketaan jälleen arvioiden tasaisesta tulvasta hetkeksi muunlaisen viihteen maailmaan – siis Netflixiin. Sateisena kesänä ei taida olla parempaa puuhaa kuin ottaa kiinni telkkarisarjoja, joita on jäänyt katsomatta ajanpuutteessa aiemmin keväällä.

puck_crimesofpassion

Tuva Novotny esittää Puck Burea Maria Langin romaaneihin perustuvassa rikossarjassa. Kuva.

 

Ajattelin jakaa teille kolme sarjaa, joista olen itse pitänyt kuluneen kevään ja kesän aikana. Nämä ovat kaikki aika erilaisia, mutta yhteinen nimittäjä on se, että kaikki perustuvat romaaneihin. Ja kaikissa on ihania, vahvoja naishahmoja!

1. Anne with an E

Anne with an E on Netflix Original -sarja, joka perustuu L. M. Montgomeryn Anna-kirjoihin. En ole itse koskaan lukenut Anna-kirjoja, mutta sarjasta tykkäsin todella paljon! Päähenkilö on symppis ja onnistuu omalla persoonallaa taivuttelemaan epäluuloisen pikkukylän asukkaat puolelleen. Sarjassa käydään myös kiinnostavaa, joskin ehkä vähän jo kulunutta, keskustelua feminismistä. Ensimmäinen kausi ei ole kovinkaan pitkä (seitsemän jaksoa!), joten tämä on juuri sopivaa kesäkatsottavaa.

Kenelle: Draamaa kaipaavalle, joka haluaa katsoa koko kauden kesän aikana

2. Shadowhunters

Tarviiko tästä edes vinkata? Cassandra Claren Mortal Instruments -sarjan faneille Shadowhuntersin katsominen taitaa olla lähes itsestäänselvyys. TRiivistettynä: Sarja seuraa nuoren Claryn elämää, kun tämä saa tietää olevansa demoninmetsästäjien sukua. Olin ensimmäisen kauden jälkeen varsin skeptinen siitä, voiko sarja kehittyä oikeaan suuntaan, mutta kakkoskausi on ollut positiivinen yllätys. En vieläkään pidä Claryn näyttelijästä kovinkaan paljon, mutta juonikuviot ovat menneet kokonaisuudessaan parempaan suuntaan.

Kenelle: Fantasiasta pitävälle, jota eivät pienet kauneusvirheet jaksoissa haittaa

3. Maria Lang: Crimes of Passion

Olen katsonut Crimes of Passion -kokoelman nyt kahteen kertaan, kerran viime kesänä ja uudelleen tänä kesänä. Ensimmäiseen kauteen/kokoelmaan kuuluu kuusi jaksoa, joista kukin kestää 90 minuuttia. Jaksoissa seikkailee ruotsalainen aviopari Puck ja Eje, sekä heidän ystävänsä rikoskomisario Christer Wijk. Kolmikko selvittää yhdessä rikoksia ja jaksojen parasta herkkua onkin Puckin ja Christerin välinen kemia ja heidän tapansa selvittää murhaajan henkilöllisyys. (Ja Christeriä esittää tietenkin superkomea, Ola Rapace!)

Kenelle: Rikossarjojen ystävälle, nordic noirista pitävälle kesäkatsomiseksi

Oletko katsonut näistä mitään? Jos olet, niin tykkäsitkö? Ja hei, suosituksia otetaan myös vastaan! Jotain Crimes of Passionin kaltaista haluisin katsoa vielä lisää. Kommentoi tähän alle tai vaikka meidän Facebookiin!

allekirjoitusminna

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Pakko tunnustaa, että kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni kirjastoautossa. Kaupungissa kasvaneella kivijalan päälle rakennettu kirjasto oli aina niin lähellä, ettei koskaan tullut käytyä sen pyörillä kulkevan pikkusisaruksen luona. Kesäiset viikot maalla aivan kirjastoauton pysäkin vieressä muuttivat onneksi tilannetta viime vuonna, ja tänä juhannuksena sain jälleen mahdollisuuden vierailla tunnelmallisessa kirjastoautossa. Kesäloman (6 päivää) turvin ehdin myös paneutua näihin aarteisiin.

Hotelli Tulagi (2)

Jack McGuire on rakastanut lentämistä pikkupoikana tehdyistä lentoretkistä lähtien. Lapsena tyydytyksen saivat aikaan jo pienoismallit ja naapurin lentokoneen kyydissä istuminen, mutta vartuttuaan Jackia odottaa armeija ja lopulta rankat taistelut toisessa maailmansodassa Tyynellämerellä. Sodan loputtua koti ei enää tunnukaan kodilta, joten Jack pakkaa tavaransa, ostaa vesitason ja perustaa Hotelli Tulagin Salomonsaarille, paratiisiin jonka hän näki vilaukselta jo sota-aikana. Jack ei ole suinkaan ainoa, joka yrittää ommella sodan repimiä henkisiä haavoja umpeen turkoosin veden ja palmupuiden ympäröimänä. Hotelliin saapuu vuorollaan joukko ihmisiä, joiden täytyy jättää sodan kauhut taakseen. Vaikka Jack selvisi sodasta paremmassa kunnossa kuin monet toverinsa, täytyy hänenkin vielä kasata sirpaleista ehjä kuva.

Hotelli Tulagin kerronta hyppii aikatasolta toiselle. Alkutilanteessa Jack on jo hotellinomistaja, joten lukija tietää hänen selviävän sodasta. Selvää on myös hänen parhaan ystävänsä raaka kuolema. Heikki Hietala onnistuu silti pitämään lukijan otteessaan; jännitettäviä ihmiskohtaloita kirjan sivuilla riittää, vaikka päähenkilöiden tilanne onkin etukäteen tiedossa. Hietala vie lukijaa vuoron perään hävittäjän ohjaamoon keskelle taistelua japanilaisia vastaan ja taas Jackin lapsuuden maisemiin. Jotenkin Hietala onnistuu jopa kirjoittamaan rakkaudesta tuoreilla sanoilla. Kliseisyys ei nosta nolostuksen hikeä niskaan, vaan sydänalassa kutittelee mukavasti rakkauden ensihetkiä seuratessa. Edes runsaat sotakohtaukset eivät pääse pitkästyttämään alaan vihkiytymätöntä lukijaa. Tekstiä on tosiaan hiottu viimeiseen asti!

Päällimmäisenä tunteena kirjan kannen sulkiessaan lukijalle jää toivo tulevasta. Tarinan aikana saa silti pidätellä kyyneleitäkin. Myös sodan vaikutuksia yksittäisten ihmisten kohtaloihin voi kirjan avulla pohtia. Joillekin sota tarjoaa tervetulleen muutoksen elämään, toisilta se vie ympäriltä läheiset sekä uskon tulevaan. Ja vaikka taisteluista olisi selvinnyt naarmuitta, miten normaaliin arkeen tulisi enää suhtautua? Kun on elänyt jopa vuosia vain taistelusta toiseen tietämättä onko illalla enää hengissä, on kotiin palaaminen vaikeaa. Äkkiä elämässä pitäisi luovia itse ilman esimiesten käskyjä, ja suunnitella liikkeitään seuraavaa elokuvailtaa pidemmälle. Traagiseksi tämän tekee se, että nämä kauhut eivät jääneet suinkaan toiseen maailmansotaan, vaan tällaisen turvattomuuden ja pelon keskellä elää edelleen lukemattomia ihmisiä.

Hotelli Tulagi tuntuu erinomaisen kerrontansa vuoksi erityiseltä eräästä toisestakin syystä. Kirja ei tunnu lainkaan suomalaiselta! Kotimaista kirjallisuutta lainkaan väheksymättä – itsehän luen suurimmaksi osaksi suomalaisia kirjoja – tuntuu Hietalan teos todella raikkaalta. Hämmästyttävää kirjassa on myös se, että se on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Englannissa ja Yhdysvalloissa ennen suomenkielisen version ilmestymistä. Kustantajan mukaan se on tiettävästi ensimmäinen suomalaisen alun perin englanniksi julkaisema romaani. Tropiikkia henkivä kansi sekä yhdysvaltalaiset päähenkilöt tuovat mukavaa vaihtelua kotimaisen kirjallisuuden kenttään. Kirjailijan klaukkalalaisesta taustasta vihjaavat vain muutamat pienet viitteet Suomeen sekä länsinaapuriimme.

allekirjoituslaura

★★★★
Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Sitruuna Kustannus, 2014
Sivuja 360
Luettavaksi kirjastoautosta

Meredith Wild: Hardwired (Hacker #1)

CW: Seuraavassa arviossa keskustellaan kirjasta ja kirjasarjasta, joka sisältää voimakasta seksuaalista sisältöä.

bibobook_hacker1

Mietin pitkään, kirjoitanko tätä postausta ollenkaan. Kyseessä on nimittäin teos, joka on tyylilajiltaan eroottista fiktiota ja jonka käsitteleminen blogissa voisi olla hieman kyseenalaista. Sitten päätin, että en ala sensuroimaan itseäni ainoastaan sen vuoksi, että joku voi pahoittaa mielensä tai että joku voi tuomita minut lukutottumusteni perusteella – kaikenlaisista kirjoista ja tarinoista pitää mielestäni pystyä keskustelemaan.

Teksti alkaa content warning -ilmoituksella eli varoituksella siitä, että kyseessä on teos, joka sisältää voimakkaita seksuaalisia kohtauksia. Tulen jatkossakin merkkaamaan tämän kategorian teokset jollakin tavalla, jotta te siellä ruutujen toisella puolella pystytte päättämään, haluatteko lukea näitä tekstejä vai ette. CW-merkintä on mielestäni aiheellinen ainakin niissä arvioissa, joiden otsikoista ei voi erikseen päätellä, mihin kategoriaan kirja kuuluu.

Tämä alustus mielessä, siirrytään itse arvioon!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ”romanttinen hömppä” on mulle aivojen nollaus tavaraa. Meredith Wildin Hardwired-teos osuu tähän kategoriaan paremmin kuin hyvin. Kyseessä on viisiosaisen Hacker-sarjan avausosa, joka kertoo juuri collegesta valmistuneesta Ericasta ja hänen ensiaskelistaan aikuisuuteen. Erica pyörittää muotiin keskittyvää sosiaalisen median startup-yritystä ja yrittää saada yritykselleen rahoitusta. Pitchatessaan yritystään sijoittajille, hän törmää komeaan ja vastustamattomaan Blake Landoniin. Alkukiemuroiden jälkeen Erican ja Blaken välille syttyy romanssi, jonka ympärillä sarjan kaikki osat lopulta pyörivät.

Ensimmäisessä osassa keskitytään kaksikon suhteen alkuun ja tietenkin siihen uskomattoman kuumaan ja tajunnanräjäyttävään seksiin. Erica yrittää vastustaa Blakea viimeiseen saakka, mikä tuntuu kyseisen genren kirjoja enemmänkin kahlanneena vähän turhauttavalta, sillä sehän on ilmiselvää, että ei vastustelusta kuitenkaan mitään tule.

Pari päätyy yhteen, mistä alkaa tuskien taival kohti onnellista yhdessäoloa. Soppaa sekoittavat Blaken kontrolloivat taipumukset (kuulostaa epäilyttävästi 50 Shades of Greylle) ja Erican itsenäisyyden kaipuu. Lisäksi mukaan on sekoitettu Erican isän yhtäkkinen ilmestyminen kuvioihin, menneisyydessä tapahtunut raiskaus ja Blaken mystinen menneisyys hakkerina. Juonikuvioita siis riittää hengästymiseen saakka.

Hengästymisestä tuli mieleen – ne seksi-kohtaukset. Wild kirjoittaa ihan miellyttävällä tyylillä ja varsinkin englanniksi lukiessa teksti on sujuvaa, eikä edes seksi-kohtauksien aikana tarvitse kovinkaan paljon irvistellä tai punastella (toisin kuin eräissä muissa tämän genren kirjoissa). Kyseenalaisempaa on sekä Erican että Blaken motiivit seksin harrastamiseksi, sekä tapa, jolla Blake alun perin lähestyy Ericaa. Pariskunta törmää toisiinsa Las Vegasissa, missä Blake ei yksinkertaisesti usko, kun Erica antaa tälle pakit kerta toisensa jälkeen. Tarinan uskottavuus kärsii tässä kohtaa myös pienen kolauksen, sillä jostain syystä ainakin omassa mielessäni kaikki tuntuu tapahtuvan uskomattoman nopeasti, sekä ennen kaikkea heppoisin perustein.

Myönnettäköön, että asioiden tapahtuminen nopeasti on eroottisen fiktion helmasynti (tai jos ei synti, niin tunnuspiirre ainakin). Otetaan esimerkiksi Sylvia Dayn Crossfire-sarja, jossa päähenkilöt rakastuvat ja päätyvät kaikenmaailman ongelmien kautta onnellisesti naimisiin alle puolessa vuodessa. Tapahtumien kuvaamiseen menee neljä noin 400 sivuista kirjaa.

Hardwiredissä liikutaan täysin samalla nopeudella. Ensimmäisen osan tapahtumat mahtuvat muutaman viikon sisään. Kirjan loppupuolelta löytyy vielä yksi moka, joka hieman laimensi lukukokemusta. En nimittäin missään vaiheessa huomannut sitä tapahtumakulun nopeutumista ja juonen tiivistymistä, joka löytyy lähes jokaisesta kirjasta ennen loppuhuipennusta. Sen takia myös koko loppuhuipennus meni minulta ohi ja kirja tuntui loppuvan täysin yllättäen. Jännityksen rakentamisessa on siis parantamisen varaa.

Kaiken kaikkiaan Hardwired oli ehkä hieman kädelämpöinen kokemus, mutta voin kuitenkin suositella sitä romanttisesta hömpästä tykkääville. Mulla on kakkososakin jo luettuna, joten arviota siitä on tulossa pian!

allekirjoitusminna

★★½
Meredith Wild: Hardwired (Hacker #1)
Forever, 2013
Sivuja 288
Luettavaksi e-kirjana iBooksista

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Vuonna 2013 päädyin sattumalta arvioimaan Hämeen Sanomiin Enni Mustosen juuri julkaistun Paimentyttö-kirjan. Tuolloin en vielä voinut tietää, että tuo teos aloittaisi viime vuosien suosikikseni kohonneen kirjasarjan, jonka uuden osan ilmestymistä saisin odottaa monena tulevanakin keväänä.

Ruokarouvan tytär (2)

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan viides osa ilmestyi huhtikuussa, mutta ehdin niteen kimppuun vasta juhannuksena. Ruokarouvan tyttäressä siirrytään täysihoitolan omistajaksi edenneen Ida Erikssonin elämästä hänen tyttärensä Kirstin vaiheisiin. Eletään 1920-lukua, eivätkä opinnot yliopistossa kiehdo Kirstiä yhtä paljon kuin ystävättären ompelimossa auttaminen. Kirstin kasvattisisar Alli sen sijaan rakastaa opintojaan ja kerää mainetta runonlausujana. Tulenkantajien piirit kiehtovat Allia, ja molemmat sisarukset saavat kokea rakkauden ensiroihut. Nuoruus ei ole kuitenkaan pelkkää runoilua ja äidin selän takana tehtyjä hurvitteluretkiä. Kirsti kaipaa elämälleen uutta suuntaa. Hän panee opintona jäihin ja muuttaa Pariisiin. Muutamien sattumusten kautta nuori suomalainen päätyy itsensä Coco Chanelin muotitaloon töihin. Myös Ernest Hemingway kuuluu Kirstin uuteen tuttavapiiriin.

Vuosikymmenien aikajakson kattavissa sarjoissa on ainakin kaksi haastetta, johon kirjailija voi kompuroida pilaten koko tarinan. Ensinnäkin tapahtumien pitäminen kiinnostavana mutta uskottavana läpi teosten, vaatii nokkelia juonikuvioita. Toisekseen hahmojen täytyy antaa kehittyä, ja kun aika tulee, on uuden sukupolven aika nousta kirjojen päähenkilöiksi. Kokeneena kirjailijana Enni Mustonen on onnistunut välttämään nämä vaarat, ja Ruokarouvan tytär luotsaa tarinan perheen elämän uuteen ajanjaksoon. Kirjasarjan ystävät ovat seuranneet Idan kasvamista pienestä orpotytöstä vastuuntuntoiseksi yrittäjäksi ja äidiksi. Hänen siirtymisensä taka-alalle voisi olla surullista, mutta kun Mustonen tarjoaa tilalle tuoreelta tuntuvan hahmon aikuiseksi varttuneessa Kirstissä, ei lukija jää itkemään taustalle siirtyneen Idan perään. Mustosen kerronta tempaa jälleen kerran lukijan täysin mukaansa, ja silmien ahmiessa kirjan rivejä, voisi olla aivan varma, että ympäröivä maailmakin on tehnyt paluun 1920-luvulle. Repliikeissä sulavasti soljuvat kielet ja murteet tuovat hahmoihin uskottavaa persoonallisuutta.

Yksi suunnitteluvirhe kirjassa kyllä on. Kansilehdessä hehkutetaan Kirstin matkaa Pariisiin. Myös koko kirjan kansikuva ohjaa lukijan ajatukset kohti Eiffel-tornin ympärillä kuhisevaa muodin mekkaa. Kaikessa tässä on pientä vedätyksen makua. Ennen kuin Kirsti keksii lähteäkään ulkomaille, kuljettaa Mustonen lukijan läpi monien koukeroiden koto-Suomessa. On edetty jo pitkälti yli 300 sivun kun Kirstin matka kohti Ranskaa edes alkaa. Sinänsä kirjan juoni ei kärsi tästä. On mukavaa tutustua aikuistuneeseen Kirstiin tutuissa ympyröissä aiemmissa kirjoissa esiteltyjen hahmojen keskellä ennen kuin kirjan miljöö muuttuu totaalisesti. Kirjan alkuosa on yhtä tenhoava kuin loppuosakin, mutta kannen luomien ennakko-odotusten perusteella lukija on koko ajan henkiset matkalaukut pakattuina lähtemässä kohti Pariisia. Ja sitä laivaa saa kyllä odottaa.

Lisätietoa kirjojen todellisista historiallisista ilmiöistä, tapahtumista, ympäristöisä ja ihmisistä voi käydä lukemassa sarjan Facebook-sivuilta. Kannattaa kuitenkin varoa juonipaljastuksia! Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on parhaimmillaan kronologisessa järjestyksessä luettuna, mutta malttamattomimmat tai erityisesti Pariisia rakastavat voivat ongelmitta hypätä matkaan kesken sarjan. Julistin Ruokarouvan viime vuoden toiseksi parhaaksi lukemakseni kirjaksi, ja veikkaan sarjan viidennen osan kipuavan korkealle tämän vuoden lukusuosikeissani.

Minua ilahduttaa erityisesti se, että sarjalle on luvassa jatkoa ja ensi keväänä Kouvolassa esitetään Ruokarouvan tyttäreen perustuva musiikkinäytelmä. Se on aivan pakko päästä näkemään!

allekirjoituslaura

★★★★

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava, 2017
Sivuja 496
Luettavaksi omasta hyllystä

Nicholas Sparks: Usko rakkauteen

Romanttiset tarinat on mun heikko kohta. Ne on mulle tapa nollata aivoja raskaampien luku-urakoiden jälkeen, esimerkiksi kouluhommien päälle tykkään lukea aivottomista suhdesotkuista ja no, rehellisesti sanoen, kuumista miehistä ja vieläkin kuumemmista juonenkäänteistä.

Romanttinen hömppä on mulle tapa rentoutua ja se toimii tässä tarkoituksessa erityisen hyvin: juonikuviot on usein yksinkertaisia, päähenkilöt vielä vähän yksinkertaisempia, eikä lukijan tarvitse olla kovinkaan hyvässä vireystilassa pysyäkseen tarinoissa kärryillä. Nicholas Sparksin Usko rakkauteen ei ollut tässä genressä poikkeus: Tarina oli viihdyttävä, hahmot sympaattisia ja juoni vei mukanaan.

bibo_uskorakkauteen2

Sparksin vahvuuksia ovat ehdottomasti elämänmakuiset taustatarinat ja ihmisten välisen kanssakäymisen aitous. Tarinoita lukiessa ei tarvitse ihmetellä, miksi jokin hahmo teki jotakin tai miksi juoni kulkee tiettyyn suuntaan. Motiivit ovat suurin piirtein loogisia ja pääteltävissä juonen kulusta – kun jokin menee pieleen, on se aina jäljitettävissä esimerkiksi hahmon aiempaan elämään.

Usko rakkauteen kertoo New Yorkilaisesta tiedetoimittajasta, joka juuri julkisuuden kynnyksellä saa juttuvinkin amerikkalaisessa pikkukaupungissa tapahtuvasta kummallisesta valoilmiöstä. Tavoitteenaan paljastaa koko juttu huijaukseksi, toimittaja matkaa kaupunkiin (joka sijaitsee keskellä ei mitään) ja ryhtyy tonkimaan paikkakunnan historiaa. Tutkimuksissaan hän törmää viehättävään kirjastonhoitajaan, jota hän ei jostain syystä saa mielestään.

Mysteeriäkin suuremmassa osassa tarinassa ovat luonnollisesti päähenkilöiden välinen kemia ja pikkukaupungin suhdekiemurat – jotka ovat rajallisuudessaan viehättävää seurattavaa. Kuten Sparksin romaaneissa (lähes) aina, tässäkin rakkaus lopulta voittaa.

Voin siis suositella tätä varsin söpöä tarinaa täysin varauksetta kaikille romantiikan nälkäisille lukijoille. Tämä sopii erityisesti kesälukemiseksi vaikka riippumattoon mökille!

allekirjoitusminna

★★★★
Nicholas Sparks: Usko rakkauteen
WSOY, 2005
Sivuja 390
Luettavaksi kirjastosta

Puolivälin tsekki ja Anni Polva -haaste

Minna kirjoittikin jo aiemmin omasta alkuvuoden lukusuorituksestaan, joten pakkohan sitä on omakin listansa julkaista, vaikka se varsin vaatimaton onkin. Kesäkuun loppupuolelle tultaessa olen lukenut yhdeksän kirjaa ja kuunnellut yhden äänikirjan. Hivenen surullista, eikö?

Kesälukemista (2)

Toisaalta ei tässä kannata aivan tyystin heittäytyä murheen alhoon tai uhriutua. Kymmenen nautittua kirjaa reilun kuuden kuukauden aikana on varmasti enemmän kuin useampana edellisenä vuonna. Vaikka ryhdistäytymiseni lukuharrastuksessa on ollut hidasta, on edistystä kuitenkin tapahtunut. Ja siitä saan kiittää blogiamme.

Kuten huomaatte, olen kirjoittanut arvion lähes kaikista lukemistani kirjoista tänne blogiin. Heli Heinon Venuksen vuosi -kirjan arvioin puolestaan Maaseudun Tulevaisuuden sivuilla. Jos en olisi saanut julkaisuaikatauluista pontta lukemiseen, olisin lukenut alkuvuoden aikana ehkä yhden kirjan, jos sitäkään. Kiireisinä aikoina elämästään on turhan helppoa karsia mukavia asioita pois. Minä skippaan yleensä aina ensimmäisenä liikunnan ja lukemisen, vaikka molemmat tuottavat arkeen iloa ja jaksamista. Nyt kun minulla on ”velvollisuus” kirjoittaa arvioita, tulee kirjoja myös luettua. Pieni pakko ja deadline ovat parhaita muusia.

Luetut kirjat:
1. Liza Marklund: Halkovaras
2. Wendy Loggia: Ikuisesti sinun – Tuhkimotarina
3. Paperi T: post-alfa
4. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Sanasinfonia – Novelleja Sibeliuksesta
5. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
6. Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut
7. Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
8. Heli Heino: Venuksen vuosi
9. Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Äänikirjat:
1. Maria Jotuni: Huojuva talo

Joka joulu valmistaudun uuteen vuoteen haaveilemalla kirja viikossa -lukutahdista. Ihan himpun verran ollaan siitä tänä(kin) vuonna jäljessä, mutta onneksi pian koittaa elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma sekä pitkä juhannusvapaa, joten eiköhän kirjastosta raijaamaani lukupinoa saada hieman madallettua. En malta odottaa esimerkiksi Enni Mustosen Ruokarouvan tytärtä, jonka kävin ostamassa itselleni juuri juhannusta varten. Myös dekkareita ja romantiikkaa on kesäisellä lukulistallani.

52 kirjaa vuodessa -tavoitteen lisäksi minulla on ollut pitkään toinenkin haave. Haluan lukea kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat. Olen lukenut sarjan 29 osasta aika monta, mutta tuskinpa kaikkia. Kesä saa minut nostalgiseksi, ja tuohon tunteeseen auttavat lapsuudesta tutut niteet. Lupaan palata oikein videon kanssa kertomaan teille, miten tuo luku-urakka sujui. Postausta aiheesta voitte odotella loppukesästä. Tai ensi vuonna. Tai sitä seuraavana. Kuka näistä nyt koskaan tietää.

allekirjoituslaura

Video: Kirjahyllyni dekkariaarteet

Tällä viikolla bloggaajat ja muut kirjallisuuden ystävät ovat juhlineet dekkareita ympäri Suomea. Myös me päätimme osallistua Dekkariviikon hulinoihin sopivasti näin teemaviikon päätöspäivänä julkaisemalla blogimme ensimmäisen videon!

Kirjahyllyyni on vuosien varrella kertynyt useampia dekkareita kuin olen ehtinyt lukea. Henkilökohtaisen kirjastoni selkeitä dekkarikuningattaria ovat vähemmän yllättäen Leena Lehtolainen ja Camilla Läckberg. Ylpeästi voin todeta, että kokoelmissani on myös yksi entiseen kotikaupunkiini sijoittuva teos sekä maltalaisen rikoskirjallisuuden helmi.

Olen jossain vaiheessa elämääni ahminut dekkareita todella kovalla tahdilla. Tuon jakson jälkeen voin todeta lukeneeni valtaosan Lehtolaisen tuotannosta, eikä Hämeenlinnan pääkirjaston dekkarihyllyssä ollut montakaan sarjaa, jota en olisi ainakin silmäillyt. Viime vuosina dekkarit ovat jääneet pahasti lukuromaanien jalkoihin, mutta ehkä voisin tänä kesänä hieman ryhdistäytyä. Toisaalta on se kyllä kummallista, että juuri aurinkoisina kesäpäivinä halutaan paneutua synkkienkin rikosromaanien maailmaan. Luulisi pimeän marraskuun olevan sille otollisempaa aikaa.

Olen selvästi jumittunut muutamaan dekkarikirjailijaan, mutta lisäisin lukulistoilleni mieluusti uusia tuttavuuksiakin. Mitä dekkareita sinä suosittelisit minulle? Entäpä mitä ajatuksia tämä kirjallisuuspohdiskelu videomuodossa sinussa herätti? Ainakin ennen seuraavaa videota voisin hankkia editointiohjelman, joka kykenee muuhunkin kuin vain videopätkien tuuttaamiseen yhteen putkeen. Videoaiheita on mielessä jo useampia, katsotaan mitä tässä lähdetään seuraavaksi toteuttamaan!

Hyvää dekkariviikon sunnuntaita kaikille!

allekirjoituslaura

Camilla Läckbergin Enkelintekijä sekä Leena Lehtolaisen Rautakolmio ja Kuusi kohtausta Sadusta saatu arvostelukappaleina.