Sarjakuvasunnuntai – Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump

Hurmaannuin täysin Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti -sarjakuvasta, joten pakkohan se oli liittyä kirjaston varausjonoon myös sarjan toisen osan kohdalla. Big Mushy Happy Lump -teosta ei ole vielä suomennettu, mutta sarjakuvia jopa minä jaksan lukea englanniksi vaikka englanninkielisiä romaaneja laiskuuttani välttelenkin.

Sarah (1)

Big Mushy Happy Lump jatkaa vahvasti samalla linjalla, jolle Andersen mustatukkaisen sarjakuvahahmonsa asetti edellisessä kokoelmassa. Aikuisuuden ongelmien kanssa painiskeleva nainen haluasi vain paeta velvollisuuksia peiton alle, herkutella vailla huolia ja valaa itselleen edes hitusen enemmän itseluottamusta. Jos Viivi ja Wagner oli jossain kohtaa sarjakuva, jonka kohdalla lähes jokainen pariskunta huudahti että tämä kertoo juuri meistä, on Andersen onnistunut luomaan samanlaisen hahmon, johon harvinaisen moni nuori aikuinen (nainen) voi samaistua. Lopulta se ei ole kovin vaikeaa, mutta toisaalta en ole törmännyt ennen Andersenin sarjakuvia yhtä samaistuttavaan tarinankerrontaan. Eli yksinkertainen idea, johon on täytynyt vain tarttua.

Uutuutena tässä kokoelmassa ovat kuvitetut esseet, jotka ovat aivan kirjan loppupuolella. Suurin osa sarjakuvista on yhden sivun eli 2–6 ruudun mittaisia, mutta esseissä tarinaa jatketaan usean sivun verran ilmeisesti Andersenille henkilökohtaisista teemoista. Mustatukkainen piirroshahmo kertoo kuinka rakastui kissoihin, miten toteuttaa neulevarkautensa sekä kuinka yrittää päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksesta, ylianalysoinnista sekä itseluottamuksen puutteesta. Pidemmät tarinat rikkovat mukavasti kirjan nopeatempoista etenemistä ja antavat Andersenille mahdollisuuden kehitellä tiettyjä teemoja normaalia pidemmälle. Visuaalisesti niiden toteuttamista olisi kuitenkin kannattanut vielä hieman kehitellä. Andersenin piirrostyyli on yksinkertainen, mutta vahva. Esseissä mustavalkoisten sarjakuvaruutujen ylä- ja alapuolelle on lisätty leipätekstiä, joka taustoittaa tarinaa. Koska ero voimakkaiden mustien ruutujen sekä varsin pienifonttisen leipätekstin välillä on niin suuri, meinaa lukija väkisinkin pomppia tekstien yli suoraan sarjakuvaruutuihin. Lisäksi teksteissä on hienoista joutokäyntiä, etenkin kun sarjakuvissa Andersenin tyyli on hyvin suoraviivaista ja jaarittelematonta.

Sarah (3)

Täytyy toivoa, että ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma jatkuu tasaisena virtana tulevaisuudessakin. Hauskat oivallukset ja samaistuttava päähahmo muodostavat niin hauskoja strippejä, että niitä tekisi mieli kopioida ja tulostaa vaikka työpöydän viereen muistuttamaan että muillakin on joskus vähän vaikeita päiviä, mutta niistä kyllä selviää.

allekirjoituslaura

★★★½
Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump – ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma
Anders McMeel Publishing, 2017
Sivuja 125
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Vielä kerran bloggaamisesta ja rahasta – kirjoistakin kirjoittamisesta pitäisi voida maksaa

Viime viikonloppuna julkaisemamme Bloggaamisen näkymättömät kulut -postaus sai aikaan varsinaisen keskustelumyrskyn. Omassa postauksessamme on vain muutama kommentti, mutta se ampaisi muutamassa päivässä blogimme luetuimpien joukkoon. Kirsi Kirsin Kirjanurkka -blogista sen sijaan kirjoitti meidän postauksen innoittamana samasta aiheesta ja tuon postauksen alla on jopa 75 kommenttia aiheeseen liittyen. Raha ja erityisesti sen suhde kirjabloggaamiseen tuntuvat aiheuttavan niin paljon keskustelua, että päätimme jatkaa aihetta vielä postauksen verran.

Idea alkuperäiseen postaukseemme nousi jo viime vuoden puolella, kun pyöritimme joulukalenteria Instagramissa. Palkintoihin ja postittamiseen liittyen puhuimme rahasta ja kulujen tasaamisesta, minkä seurauksena myös postausidea syntyi. Julkaisuajankohta osui sattumalta yksiin myös erään yleisemmin kirjablogeissa puhuttaneen aiheen kanssa, eli pitäisikö kirjabloggaajille maksaa arvioiden kirjoittamisesta. Aihe on noussut esiin erityisesti pienempien kustantamojen kohdalla, jolloin rahan tarjoaminen arvion kirjoittamisesta olisi väylä saada kustantamon kirjoille näkyvyyttä.

IMG_2522

Oman käsitykseni mukaan arvioista maksamiseen suhtaudutaan blogiyhteisössä pääosin epäileväisesti. Rahan liikkuminen kustantajalta tai kirjailijalta bloggaajalle saattaa tuntua epäilyttävältä ja siitä nousee monen mieleen kysymys: Jos bloggaajalle maksetaan, voiko hän kirjoittaa puolueettoman arvion? Velvoittaako lukemisesta ja kirjoittamisesta maksaminen tietynlaiseen (positiiviseen) mielipiteeseen?

Lyhyesti: Ei velvoita.

Ennen kuin ärsyynnyt ja väität, etten tiedä kirjoittamisesta ja sen kaupallistamisesta mitään, lue perusteluni. Olemme Lauran kanssa molemmat toimittajia eli kirjoitamme työksemme. Pääsemme satunnaisesti työmme puolesta ilmaiseksi tapahtumiin ja saamme arvostelukappaleita työpaikkojemme kautta. Esimerkiksi teatterilippujen saaminen arvion kirjoittamista varten ei velvoita meitä kehumaan näytelmää sen enempää kuin itse tahdomme. Näiden seikkojen vuoksi näkökulmamme aiheeseen saattaa olla hieman poikkeava muihin bloggaajiin verrattuna.

Mielestäni kirjan lukemiseen käytettävästä ajasta ja arvion kirjoittamisesta voisi aivan hyvin maksaa bloggaajalle palkkion. Rahallinen korvaus voi kannustaa bloggaajaa käsittelemään teosta monipuolisemmin ja yksityiskohtaisemmin, sekä panostamaan kirjalliseen ulosantiinsa enemmän. Palkkioon ei saisi liittyä  ehtoja arvion/blogipostauksen sävystä, vaan tällaiset asiat tulisi olla bloggaajan päätettävissä. Tällaisessa toiminnassa, kuten kaikenlaisessa freelance-pohjaisessa kirjoittamisessa, on kuitenkin yksi ongelma: alalle ei ole muodostunut vakiintunutta tapaa maksaa arvioista, joten sellaisen syntyminen näyttää erittäin epätodennäköiseltä. (Lisäksi kustantajan pitäisi olla varma siitä, että kirja miellyttää bloggaajaa, jotta arviosta kannattaisi bisnesmielessä maksaa palkkio. Sillä kuka haluaisi maksaa negatiivisesta julkisuudesta?)

”Ilmaisen kulttuurin” muodostumista (tai ehkäpä ennemmin kaupallistumisen puuttumista) suomalaisessa kirjablogiskenessä selittävät todennäköisesti kirjabloggaamisen harrastuspohjaisuus ja bloggaajien tekemistä ohjailevat motiivit. Ensimmäisen postauksen julkaisun jälkeistä keskustelua seuratessani totesin, että monikaan kirjabloggaaja ei koe edes haluavansa kaupallistaa blogiaan, vaan toimintaa ohjaavat täysin muut asiat. Laura vahvisti havaintoni ja viittasi omaan kirjablogeja käsittelevään graduunsa. Lauran saamien tulosten mukaan kirjablogeissa teoksista annetun kritiikin tärkein tehtävä on usein innostaa muita sekä itseä lukemaan. Kirjoittaminen on väline kirjata omia ajatuksia ylös ja sitä kautta ohjata muita hyvien kirjojen pariin. Laura heitti keskustelussamme mielestäni oleellisen ajatuksen: Jos kirjablogia alkaa kaupallistaa, täytyy siihen heti alkaa suhtautua erilaisella vakuvuudella. Tällöin bloggaamista aiemmin pitkälle ohjannut harrastusmaisuus ja hauska ja rento tekeminen joutuvat sivuun ammattimaisemman toiminnan tieltä.

IMG_2515

Kaupallistamiseen liittyvään keskusteluun vedetään usein mukaan myös suomalaiset lifestyleblogit. Ne tuntuvat olevan tällä hetkellä niitä harvoja blogeja, joilla voi Suomessa tehdä elantonsa. Toki näidenkin blogien pitäjät tekevät paljon muita töitä, kuten toimivat valokuvaajina, somekonsultteina tai puhujina tapahtumissa, mutta vertailukohta on samantyylinen: lifestylebloggaajille maksetaan tuotteiden arvioimisesta ja niistä kirjoittamisesta joko blogissa tai sosiaalisessa mediassa. Tällä perusajatuksella kirjablogin kaupallistamisen pitäisi siis onnistua Suomessa siinä missä lifestylenkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että koska kukaan ei ole sitä vielä tosissaan lähtenyt tekemään, eikä arvioista maksaminen tosiaan Suomessa ole ollut tapana, voi kirjablogilla itsensä elättämisestä haaveileva joutua tekemään paljon töitä ja useitakin kompromisseja bloginsa sisällön suhteen.

Lifestylen ja kirjabloggaamisen erottavat toisistaan myös ajankäyttö. Lifestylen puolella arvioitavat asiat, kuten esimerkiksi meikit, ovat luonteeltaan erilaisia kirjoihin verrattuna. Meikkejä pystyy testaamaan kerralla useampia, mikä antaa blogin sisältöön volyymiä. Lisäksi erilaisia testattavia asioita ja kaupallistamismahdollisuuksia on tietyllä tapaa ajateltuna enemmän kuin kirjablogeissa. Jos taas kirjabloggaaja haluaa keskittyä eksklusiivisesti pelkkään kirjallisuuteen, voi jo sisällöntuotannon tahdin kanssa syntyä perustavanlaatuinen ongelma: kirjan lukemiseen menee usein ilta jos toinenkin, minkä vuoksi sisältöä voi olla vaikeaa synnyttää tasaisella tahdilla esimerkiksi joka toisena päivänä viikossa. Tässä tilanteessa tulevat eteen jo aiemmin mainitut kompromissit. Kirjablogin kaupallistaakseen voi joutua tinkimään pelkkään kirjallisuuteen tiukasti liittyvästi sisällöstä ja suunnata pikemminkin kirjapainotteisen lifestylen pariin.

Tässä vaiheessa kannattaa kurkata nopeasti vielä muutamia onnistuneesti kaupallistettuja kirjablogeja. Mieleen tulee lähinnä ulkomaisia blogeja, mutta mennään nyt näillä. Modern Mrs Darcy -blogissa yhdistyvät lukemisen ja kirjojen lisäksi lifetylen perusaiheet, kuten sisustaminen ja kauneus. Nose Graze -blogin kirjoittaja Ashley bloggaa sen sijaan kirjojen lisäksi bloggaamisesta ja hän on jopa kehittänyt kirjabloggaajille suunnatun Ultimate Book Blogger -pluginin. Youtubessa taas lempitubettajani Reagan ja Hailey tekevät yhteistöitä amerikkalaisten kustantajien kanssa, jolloin videot ovat sponsoroituja ja niihin sisältyy aina vähintään yksi kustantajalta saatu kirja. Sekä blogeissa että videoissa ansaintatapana on lähes aina myös affiliate-linkit eli kun lukija tai katsoja tilaa kirjan affiliate-linkin kautta, saa bloggaaja pienen siivun kirjan hinnasta itselleen. Bookstagramin puolella taas erilaiset kirjoihin liittyvät fanitavarat (esimerkiksi kynttilät tai tyynyt) ovat monelle tulonlähde.

Suomalaisista kaupallistamisista olisi kiva kuulla lisää. Jos tiedät tällaisia onnistuneita kokeiluja, niin linkkaathan niitä kommentteihin. Ja lisää ajatuksia rahasta kirjablogeissa ja kaupallistamisesta saa myös rustata kommenttiboksiin!

allekirjoitusminna

p.s. Me emme saa blogistamme minkäänlaisia tuloja, vaan teemme tätä harrastuspohjalta ja rakkaudesta lukemiseen ja kirjoihin, sekä yleisemmin kulttuuriin. 🙂

Teatterissa: Love Me Tender

Rakastan Elvistä. Sitä nuorta notkealanteista hurmuria, joka äänellään saa kellohelmat heilumaan ja sydämet läpättämään. Koska myös rakkauteni 50-lukua ja musikaaleja kohtaan on kiistämätöntä, voitte varmasti kuvitella että Lahden kaupunginteatterin Love Me Tender -musikaali on ollut must see -listallani ensi-illastaan lähtien. Joe DiPietron käsikirjoittama musikaali ei kerro itse laulajatähden tarinaa, vaikka teos Elviksen musiikin ympärille rakentuukin ja pääosassa on tötteröpäinen nahkatakkilaulaja. Se oli perikunnan toive.

3044-Veera_Tapanainen,_Mikko_Jurkka,_Matleena_Junttanen,_Kia_Laitakari,_Sami_Ulmanen,_Eleonoora_Martikainen,_Anni_Kajos;_tiskilla_Joel_Makinen

Amerikkalainen pikkukaupunki on hautautunut harmaan arjen alle, kun tiukkapipoinen pormestari on kieltänyt julkisen kuhertelun ja kovan musiikin. Rock ’n’ rollia ei voi kuitenkaan hillitä, kun  kylän raitille kurvaa moottoripyörällä laulavasieluinen Chad (Joel Mäkinen). Jukeboksi alkaa soida ja kadunkulmat täyttyä hempeilevistä pareista. Amor ei kuitenkaan ole nuolileikissään tasapuolinen, ja kylällä riehuvat ennennäkemättömät geometriadraamat kolmiosta varmaan kuusikulmioon asti. Lopulta koko kylä päätyy yön pimeimpinä tunteina selvittämään suhteitaan hylättyyn huvipuistoon, ja kyllä, sielläkin soi Elviksen musiikki.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lahden kaupunginteatterissa, joten jouduin saliin astuessani hieman keräilemään itseäni. Lihamukien luvatussa kaupungissa on tosiaan laitettu viimeisen päälle kuntoon teatterin puitteet! Valtava lava, hulppea esirippu ja Elvis-musikaaliin loihditut lavasteet ovat ihan kansainvälistä tasoa. Sama tilanne on muutaman esiintyjänkin kohdalla. Mäkinen hoitaa oman pestinsä elvismäisellä letkeydellä, mutta illan ehdoton tähti on Sylvia (Annamaria Karhulahti)! Kapakanomistajan ja katkeran äitihahmon rooliin laitettu Karhulahti näyttää, että sivuosassakin voi loistaa kirkkaasti. Vau mikä lauluääni! Muutaman roisinrohkean revittelyn jälkeen tekisi mieli hypätä pystyyn osoittamaan kiljuen suosiota.

Näyttelijäkaartissa sykkii muutenkin upeasti. Rytmitaju ja venyvyys on kohdillaan, kun mahtavat koreografiat kaikkine 50-luvun tunnusmerkkeineen täyttävät runsaudellaan lavan aina vaan uudestaan. Juuri niin ihanan överiä kuin fiftarimusikaalin pitääkin olla! Välillä olo oli ihan muin Hairsprayta olisi katsonut. Yksinäisessä Jimissä (Mikko Jurkka) kiteytyy hersyvästi isähuumori, kiltti opiskelipaikan kaupungista saanut Dennis (Teemu Palosaari) sulattaa sydämet nauttiessaan sen suositun pojan huomiosta ja rakkautta kaipaava Lorraine (Veera Tapanainen) tuittuilee äidilleen samaistuttavan teinimäisesti.

Harmi kyllä välillä osa lauluista hautautuu massiivisen soinnin alle ja laulumikit tuntuvat välillä vähän tukkoisilta. Lisäksi tarinan lopussa narunpätkiä solmitaan yhteen vähän turhankin innokkaasti ja söpöilevästi, mutta syytön Lahden kaupunginteatteri käsikirjoitukseen on. Sen sijaan langetan tuomion stereotyyppisten hahmojen liiallisesta korostamisesta. Huumori lakkaa naurattamasta, jos sen vie liian pitkälle.

3041-Veera_Tapanainen,_Paavo_Kaariainen

50-lukua käytetään fantastisen runsaasti hyväksi koko musikaalissa. Elviksen tuotantoa käydään läpi ahkerasti (erittäin hyvä veto aloittaa suoraan Jailhouse Rockilla, se on yksiä henkilökohtaisia suosikkejani ja muutenkin ehdottomaan vetävä) ja ai että niitä kellohelmoja. Runsas puvustus ja hulppeat lavasteet nostavat esityksen aivan omalle tasolleen. Ja nähdäänhän esityksen aikana myös ehkäpä teatterihistorian nerokkain takaa-ajokohtaus pyörälle ja bussille. Puhdasta kultaa!

Kun taitava orkesteri on nostettu lavalle yleisön ihailtavaksi, tekisi menevimpien biisien aikana hypätä ylös penkistä twistaamaan. Love Me Tender ansaitsisi ehdottomasti sing AND dance along -näytöksen!

allekirjoituslaura

★★★★
Love Me Tender
Lahden kaupunginteatteri
Käsikirjoitus: Joe DiPietro
Suomennos: Heikki Sankari, Jussi ja Kristiina Vahvaselkä
Ohjaus: Ilkka Laasonen
Rooleissa muun muassa Joel Mäkinen, Anni Kajos, Teemu Palosaari, Annamaria Karhulahti, Mikko Jurkka, Veera Tapanainen
Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti

Kuvat ©  Aki Loponen / Lahden kaupunginteatteri

Kun kirja on liian vaikea – Mariaana Jäntti: Amorfiaana

Nyt täytyy tehdä tunnustus: kirjoitan kirjasta, jota en ole lukenut loppuun. Se on kuitenkin osittain tämän tekstin pointti, joten kestä hetki kanssani. Mariaana Jäntin Amorfiaana on tietyissä piireissä yksi suomalaisen kirjallisuuden kulttiteoksista. Vuonna 1986 julkaistu, Jäntin ainoaksi jäänyt romaani on hengästyttävä, pyörryttävä ja niin täynnä sanoja ja ajatuksia, että lukija ei tahdo pysyä kärryillä siitä, missä mennään, milloin ja kenen kanssa. Teos on yksinkertaisesti vaikealukuinen, vaikka siinä on alle 200 sivua.

IMG_2499

Tarinan kehyskertomuksena toimii hetki kadulla, jossa tyttö on jäämässä kolmipyörällään kuorma-auton alle. Tätä narratiivia ei kuitenkaan tarinassa juuri tutkita, vaan teoksen fokus siirtyy kadun varrella sijaitsevaan kerrostaloon ja sen asukkaisiin. Yhdessä huoneistossa käydään oikeutta, jossa ”asianajaja Lorenz Trendén tuomitsee nuoren Alfhildin, laiskanlinnan prinssi Kött heittää fileerausveistä, Paul pöyhii viiksiään ja hieroo punttiaan, Madame menettää kaikki hampaansa, Mr Sternpoff antaa hänelle piristävän ruiskeen, tal.hoit. Parkstein ihmettelee kuljetusautoa, joka kaiken aikaa vaanii lamput loistaen alhaalla kadulla”. (Lainaus kirjan kansiliepeestä.)

Amorfiaana on ”surrealistisessa hulluudessaan vertaansa vailla suomalaisessa kirjallisuudessa”. Tähän kirjan takakannesta löytyvään kuvaukseen voin yhtyä täysin. Jäntin tyyli kirjoittaa on uniikki, enkä ole koskaan aiemmin lukenut mitään, mikä muistuttaisi Amorfiaanaa missään muodossa. Teos on ajalliselta rakenteeltaan hämyinen, sillä yhtä aikaa tarinaan kuluva aika tuntuu uskomattoman pitkältä, mutta se on samalla todella lyhyt. Osa tästä efektistä syntyy varmasti Jäntin kirjoitustyylin pohjalta, sillä hän suosii tajunnanvirtatekniikan tapaista tyyliä, jossa käytetään mielummin pilkkuja kuin pisteitä. Lisäksi kappaleet ovat pitkiä ja kappalejaot harvinaisia, ja niiden kantava ajatus (jos sellaisen pystyy löytämään) saattaa vaihtua täysin yllättäen. Virkkeet muodostuvat monista osista ja niiden välille on usein mahdotonta vetää suoria yhteyksiä, mikä tekee tarinan seuraamisesta työlästä ja ainakin minut se väsytti välistäkin ihan kokonaan.

Luen Amorfiaanaa osana kirjallisuuden aineopintoja yliopistolla. Se kuuluu lukemistoon kurssilla, jolla käsitellään kokeellisia kerrontatapoja. Teoksesta on tarkoitus tehdä pitkälle ja syvälle menevä tulkitseva essee ja esitelmä, ja kiitän onneani, että ne tehdään ryhmässä. Teoksen tulkitsemisen tekee vaikeaksi se, että sitä ei todellakaan kannata lähteä avaamaan sanojen, lauseiden tai edes kappaleiden tasolla. Niissä on liikaa yksityiskohtia, jotka voisivat viedä tulkinnan teoksen kokonaisuuden kannalta täysin väärään suuntaan. Toisaalta Amorfiaanaa on vaikeaa käsitellä myöskään kokonaisuutena, sillä tuo kokonaisuus ei hahmotu helposti kaikkien niiden yksityiskohtien keskeltä. Vai mitä sanot, kun teksti kuulostaa yleisesti ottaen tältä:

Aika kova murina kuuluu seinien takaa ja Alfhild luulee, että mikä se on; ei se ole Mr joka joskus pelleilee ja haukkaa, vaan kauempaa se tulee; että onkohan jättiläiskuristajalla kova nälkä, ja miten silloin miekannoutumatkalle lähteneen jalon Friksos-pojan käy kuristajan nälkäotteessa, miten suloinen aataminomena kestää kiristystä, voiko Urin uskollisuus pettää ja voittaako Friks kauhean kahakan niin että vihdoin voidaan jakaa oikeutta miekan turvin ja kuka silloin on turvassa …

En kirjoittanut edeltävää virkettä loppuun, sillä se jatkuu vielä neljän lauseen verran, mutta esimerkki varmasti auttaa ymmärtämään, miksi teos todellakin haastaa lukijansa. Päätin ottaa Amorfiaanan lukemisen haasteena ja aion lukea sen loppuun vielä tämän kuukauden aikana (ja on pakkokin, sillä esseen ja esitelmän deadlinet painavat päälle). Teos pääsi kuitenkin yllättämään, vaikka olin tietoinen sen kokeellisesta luonteesta jo etukäteen. Vuosikausien lukemisharrastuksen jälkeen on suorastaan piristävää, että jokin teos pääsee koettelemaan ja aiheuttamaan ihmetystä, vaikka koenkin olevani kokenut lukija.

Saatan kirjoittaa Amorfiaanasta vielä jatkossakin, kunhan pääsen luku-urakan loppuun ja saan ajatuksiani tarinan merkityksestä selvemmäksi (jos sillä ylipäätään on jokin merkitys). Jos teos kiinnostaa sinua, voit tutustua siihen esimerkiksi vuonna 2016 kirjoitetun pro gradu -työn kautta tai lukemalla tämän blogitekstin kirjan kustannusprosessiin liittyen.

Ja nyt, oletko lukenut Amorfiaanan? Tai oletko lukenut jotakin vastaavaa? Jotakin, mikä yllättää ehkäpä juuri kokeellisuudellaan? Näistä olisi kiva kuulla lisää!

allekirjoitusminna

Johanna Holmström: Sielujen saari

Samalla he ovat myös tuskallisia muistutuksia elämästä, joka jatkuu ilman heitä jotka ovat jääneet saarelle, vailla toivoa poispääsystä. Muistutuksia ajasta, joka kuohuu ohi. Menetetyistä vuosista. Kasvavista lapsista ja harmaantuvista rakastajista. Vanhemmista, jotka kuihtuvat heidän silmiensä edessä, ja sisaruksista, jotka vain kyllästyvät ja unohtavat tulla käymään.”

Sielujen saari (2)

Viime kesänä olin pyöräreissulla Turun saaristossa. Erään etapin suoritimme lautalla matkustaen, ja tuo lautta pysähtyi matkalla Seilin saarella. Vehreälle saarelle jäi muutama matkalainen, mutta meille ohikulkijoille sen rakennukset vaikenivat saaren vaiheikkaasta ja surullisesta historiasta. 1600- ja 1700-luvuilla Seilin saarella hoidettiin leprapotilaita. Sairastuneilla ei ollut toivoa kotiinpääsystä, yksinäisestä saaresta tuli heidän viimeinen leposijansa. Viimeinen spitaalipotilas haudattiin vuonna 1785, minkä jälkeen Seiliin alettiin tuoda mielisairaita. Hourujenhuoneessa ei myöskään kannattanut haaveilla paluusta entiseen elämäänsä. Seilin mielisairaala lakkautettiin vuonna 1962, ja sen jälkeen Seili on ollut Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.

1800-luvun loppupuolelta lähtien Seilissä oli vain naispotilaita, ja nämä karut kohtalot ovat innoittaneet monia taiteilijoita. Esimerkiksi Jenni Vartiainen laulaa surullisesta saaresta, ja kävin muutama vuosi sitten katsomassa musiikkinäytelmä Seilin Turun kaupunginteatterissa. Viime vuonna traagisesta saaresta julkaisi kirjan Johanna Holmström. Sielujen saari on todella korventavaa luettavaa.

Kirjan tapahtumat alkavat Turussa vuonna 1891, kun Kristina on soutamassa kotiin pitkän päivän jälkeen kahden lapsensa kanssa. Joen vesi on mustaa, ja vene riutuneelle naiselle aivan liian raskas. Kristina laskee molemmat lapsensa veden vietäviksi, ja tajuaa hirmuisen tekonsa vasta seuraavana aamuna yöunet nukuttuaan. Lapsenmurhaaja päätyy Seilin saarelle, jossa hän joutuu käymään elämänsä valintoja läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Sielujen saarelle päätyy myös porvarisperheessä varttunut Elli, jonka karkumatka miehen kanssa päätyy lehtien palstoille ja tarjoaa naiselle menolipun hourulaan. Omalla tavallaan saarella on vankina myös Sigrid, vaikka hänen tehtävänsä onkin hoitaa mielenterveytensä menettäneitä naisia. Sairaille ei luvata paluuta mantereelle, mutta Sigridkin saa huomata, että saarelta ei ole niin helppo lähteä takaisin tavalliseen maailmaan.

”Viimein hän meni Kristinan kamariin ja istui sängyn vierelle pallille, risti kätensä polville ja sitten hän käänsi katseensa syrjään ja kertoi kaikista kauheuksista joita miehet voivat keksiä, kun näkevät yksinäisen tytön metsässä, himosta joka jatkuvasti piinasi metsässä käyviä miehiä, se oli kuin kutka jota ei voinut raapia. Hän kertoi Karlssonin pikku-Nannasta, joka sai syfiliksen suuhunsa, kun oli seitsemän vanha. Svedlundin Margaretasta, jonka kimppuun kaksi kylän miestä kävi, kun hän oli menossa lypsämään Fredrikssonin lehmiä. Miehet olivat juoneet, he olivat kotimatkalla, kun Margareta sattui kohtaamaan heidät kylätiellä. Hän oli silloin kolmentoista eikä selvinnyt siitä. Kaksi päivää myöhemmin hän hukuttautui koskeen sahan lähelle. Sellainen se oli, naisen osa.”

Sielujen saari on riipaiseva kuvaus karuista kohtaloista, joihin yhteiskunta kaikkein heikoimpiaan ajoi. Naisten siveyden ollessa kuin arvokkain jalokivi sen menettäminen saattaa suistaa henkilökohtaiseen kadotukseen. Ja vastuu oli toki aina naisten, ei miesten. Tuohon aikaan ymmärrys mielenterveyden järkkymisestä on ollut niin hataraa, että annetut hoidot eivät useissakaan tapauksissa auttaneet, ne vain eristivät sairastuneet ikuisiksi ajoiksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Mielen liikkeitä ei osattu ennustaa, vaan niiden oletettiin johtuvan milloin mistäkin, jopa kuukautiskierrosta. Tilanteiden epäreiluus suututtaa, tällaisia kohtaloita ei toivoisi kenellekään. Etenkään, kun hoitoon saattoi päätyä jopa täysin terve ihminen. Toisaalta kirjaa lukiessani mieleeni nousi väkisinkin eräs yliopistossa käymäni kurssi, joka keskittyi mielenterveyteen ja taiteeseen. Luennoitsija muistutti, että kaikkina aikoina lääkärit ovat tehneet sen, minkä ovat sen hetkisen tietämyksensä perusteella ajatelleet olevat potilaan parhaaksi. Vaikka monet hoitokeinot kuulostavat nykyihmisestä alkukantaiselta kidutukselta (esimerkiksi potilaan liottaminen kylmässä vedessä loputtoman pitkiä aikoja), on niiden aikanaan ajateltu auttavan. Nykylääketieteessäkin on varmasti monia käytäntöjä, joita muutamien vuosikymmenten päästä pidetään todella brutaaleina.

Johanna Holmström on onnistunut luomaan tarinan, joka kuvaa sadan vuoden aikajaksoa yhden saaren ympärille kiertyneiden ihmiskohtaloiden kautta. Kirjassa ei mässäillä kurjuudella, vaan käytetty kieli aaltoilee kauniisti kuin meri Seilin ympärillä. Tarinan eteneminen yhdestä naisesta toisen kautta kolmanteen mahdollistaa pitkän aikahaarukan, mutta ajaa myös lukijan luopumisen eteen. Huomaan, että minulle on aina haikeaa tällaisissa kirjoissa siirtyä teoksen seuraavaan osaan, jonka päähenkilöksi nostetaan joku toinen. Luettujen sivujen aikana tiettyyn henkilöhahmoon ehtii tutustua ja kiintyä, hänen näkökulmiaan pitää perustavanlaatuisina. Seuraavaan hahmoon siirtyminen on samalla luopumisprosessi. Tällaista koin myös esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen ääressä.

Sielujen saari kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalleen, jos kaunis kieli, traagiset kohtalot ja historian poimut ovat sinun juttusi. Kirja on kypsän ja tunneherkän kirjailijan kirjoittama. Oikein yllätyin omasta ihastuksestani, sillä pari vuotta sitten lukemani Holmströmin Itämaa oli todella erilainen, eikä omaan makuuni istuva.

”Koottava itseni? Niin kuin nuo tuolla? Meillä on koko hospitaali täynnä potilaita, jotka eivät ole pystyneet kokomaan itseään. Samanlaisia naisia kuin minä, Herranen aika, Lea on sairaanhoitaja ja häntä me hoidamme täällä, koska hän ei kyennyt kokoamaan itseään. Elvira on opettaja. Niin kuin minun sisareni. Sano, millä tavalla minä olen erilainen kuin he?”

allekirjoituslaura

★★★★ ½
Johanna Holmström: Sielujen saari
Käännös: Jaana Nikula
Otava, 2017
Sivuja 367
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 23. Kirjassa on mukana meri

Kirjabloggaamisen näkymättömät kulut – näin paljon blogin pitäminen oikeasti maksaa

Kun edellisen kerran kirjoitimme bloggaamisesta, sai postaus erittäin hyvän vastaanoton ja se tuntui aiheena kiinnostavan teitä lukijoita. Päätimme raottaa verhoa uudemman kerran ja kirjoittaa tällä kertaa asiasta, josta harvemmin näkee kirjablogien puolella puhuttavan – siis rahasta.

bibobook_bloggaamisenkulut2

Bloggaamisen voisi kuvitella olevan halpa harrastus. Tarvitset vain läppärin ja jonkinlaisen kameran – puhelimen kamerakin riittää. Helpoimmillaan se on juuri tätä, mutta kun tätä hommaa tekee pidempään, tulee todellisuus esiin varsin nopeasti.

Suorat kulut: Domain ja sen mappaus,
SoundCloud ja arvontojen palkinnot

Tiesimme jo suunnitellessamme Bibbidi Bobbidi Bookia, että tämä projekti on niin sanotusti go big or go home. Siksi päätimme heti alkuun, että ostamme blogille oman domainin, jotta saamme osoiteriville helposti muistettavan osoitteen. Domain maksaa päätteestä riippuen 10-30 euroa vuodessa, ja meidän .fi-päätteinen osoite maksaa 30 euroa per vuosi. Lisäksi sen mappaus WordPressillä (eli sen yhdistäminen tähän sivustoon) maksaa noin 12 euroa vuosittain.

Pohdimme myös WordPressin maksullisen version ostamista heti alkuun, sillä Minna pitää verkkosivujen ulkoasujen kanssa näpräilystä ja koodailusta, mutta kun sopiva layout löytyi ilmaiseksikin, niin päätimme luopua tästä suunnitelmasta. Se on tietenkin edelleen vaihtoehto, jos joskus tämä nykyinen visuaalinen ilme alkaa kyllästyttää.

Nettisivun lisäksi rahaa kuluu SoundCloudin premium-versioon, sillä maksuttomassa versiossa on latausraja tiedostoille. Huomasimme tämän siinä vaiheessa, kun Laura teki Kirjojen kasvattamat -podcastsarjaa ja puolivälissä sarjan ilmestymistä SoundCloud ilmoitti olevansa täynnä. Kuluja tästä tulee 55 euroa vuodessa, mutta olemme huomanneet palvelun rahan arvoiseksi. (Jos tiedät jonkin paremman ja/tai halvemman tavan podcastien lataamiseen ja säilyttämiseen, niin vinkkejä otetaan vastaan!)

Suoriin kuluihin liittyvät tietysti myös arvontojen palkinnot. Järjestimme viime vuonna synttäriarvonnan lokakuussa ja lisäksi Instagramissa pyörineessä joulukalenterissamme oli mahdollisuus voittaa jotakin joka sunnuntai. Itse palkintojen lisäksi summaan täytyy tietysti lisätä vielä postittaminen. Yhteensä kaikkiin näihin palkintoihin on mennyt noin 90 euroa. (Tässä kohtaa mainittakoon, että osa palkinnoista lahjoitettiin joulukalenteriin. Esimerkiksi BookBeatin lahjakortin saimme arvottavaksi yritykseltä itseltään.)

Suorat kulut siis yhteensä:
Domain kolmeksi vuodeksi – 90 e
Domainin mappaus kahtena vuonna – 24 e
SoundCloud Premium vuodeksi – 55 e
Palkinnot – 90 e

Yhteensä 259 euroa

Epäsuorat kulut: kamerat, läppärit,
Adoben ohjelmistot, kuvausrekvisiitat

Suoriakin kuluja enemmän bloggaamiseen liittyy kuitenkin epäsuoria kuluja. Sellaisia asioita, jotka eivät olisi aivan pakollisia tai liittyvät myös elämän muihin osa-alueisiin, mutta ovat myös kirjablogin kannalta tarpeellisia.

Laura osti videoiden innoittamana Canonin pokkarin, sillä järkkärillä kuvaaminen tuntui todella jähmeältä ja hankalalta. Yli 800 euron ostos on kuitenkin tuottanut suurta iloa myös blogihommien ulkopuolella, esimerkiksi uutena vuotena sillä sai upeita kuvia ihan pimeälläkin. Videoiden lisääminen blogiin johti myös siihen, että hankimme Adoben lisenssin, jolla saimme käyttöömme tutut editointiohjelmat. Ilmaisversioitakin on tarjolla, mutta kaikkein mieluiten sitä editoi ääntä ja videota niillä itselle tutuilla ohjelmilla. (Käytämme molemmat muuten Canonin G7x Mark II -kameraa.)

Jotta nämä editointiohjelmat toimivat kunnolla, pitää niitä pyörittävän koneenkin olla kunnossa. Minna hankki uuden tietokoneen vuoden alussa osittain juuri siksi, että vanha ei enää kyennyt käynnistämään videoiden editointiohjelmaa ja välillä kuvien siirtäminenkin tietokoneen muistiin tökki. Toki läppäriä tarvitsee paljon muuhunkin (esimerkiksi oikeisiin töihin…), mutta se on erittäin oleellinen hankinta myös blogia ajatellen. Koneelle tuli hintaa noin tuhat euroa.

Blogissa julkaistaviin kuviin tulee kiinnitettyä jatkuvasti enemmän huomiota todella itsekriittiselläkin otteella. Kun kuvista haluaa mahdollisimman hyviä, niiden tarpeistoon tulee välillä laitettua myös hieman rahaa. Toisaalta kuvausrekvisiitaksi hankitut kukat ilahduttavat kodissa pitkään kuvien julkaisun jälkeen ja askartelutarvikkeet menevät käyttöön kuvien koristamisen jälkeenkin.

Epäsuoria kuluja ei voi tässä kohtaa suoraan erotella, mutta niiden summa huitelee todennäköisesti useissa tuhansissa euroissa. (Huh.)

Lopuksi: Itse kirjat (hah!) ja tapahtumissa käyminen (siis lähinnä Kirjamessut)

Mitä syvemmälle bookstagramiin ja kirjablogien maailmaan sukeltaa, sitä vahvemmin joutuu myös itse vaikutukselle alttiiksi. Ei ole siis ihme, että kirjauutuuksien hankkiminen omaan hyllyyn kiehtoo enemmän kuin aikoihin. Onneksi suomalaiset kirjastot ovat huippuhyviä, muuten tässä oltaisiin kohta tili tyhjänä ja asuttaisiin kirjoista tehdyissä taloissa, kun vuokrarahat uppoaisivat kirjoihin.

Millaisia ajatuksia tämä postaus ja luvut herättävät sinussa? Entä haluaisitko lukea bloggaamiseen liittyviä juttuja lisää? Jutellaan kommenteissa!

p.s. Loppuun vielä disclaimer: Tekstissä kerrotaan meidän kokemuksista bloggaamisen parissa. Kirjablogia voi toteuttaa kuitenkin monilla eri tavoin, jolloin rahaakin menee täysin eri tavalla. Jokainen tapa on yhtä hyvä ja arvokas. Ihanaa lauantaita sulle!

Kjell Westö: Kangastus 38

”Noina ensimmäisinä päivinä joku puhui hänelle pään sisältä, joku jonka ääntä hän ei tuntenut. Tämä joku kehotti: Lähde pois täältä. Olet typerä jos jäät. Löydät kyllä uuden työn, sinulla on hyvät suositukset. Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.”

Kangastus 38 (2)

Kävin viime vuonna katsomassa Kansallisteatterin tulkinnan Kjell Westön Kangastus 38 -romaanista. Tuo näytelmä oli yksi parhaista viime vuonna näkemistäni, joten palo lukea esityksen pohjana toiminut kirja roihusi täydellä liekillä. Lainasin kirjan kirjastosta heti syksyllä, ja luinkin siitä muutaman luvun. Oli jännittävää huomata, kuinka lukiessani kuulin jotkin lauseet päässäni näyttelijöiden lausumina. Samalla pystyin paremmin hahmottamaan myös tiettyjä teatterissa käytettyjä tyylikeinoja. Sitten tulivatkin syksyn kiireet ja kirja unohtui. Aloitin sen tämän vuoden puolella uudelleen ja tällä kertaa sain sen luettua loppuun asti. Spoiler: En pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin näytelmästä.

On vuosi 1938. Maata repineestä sisällissodasta on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta, ja Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia. Hitler ja natsit puhututtavat ihmisiä aina Suomessa asti, ja näkemyksiä on monenlaisia. Matilda Wiik työskentelee asianajaja Claes Thunen tunnollisena ja korvaamattomana konttoristina. Vapaa-ajallaan hän nauttii Helsingin elokuvateatterin tarjonnasta, kulkee kaupungin katuja ja yrittää pitää menneisyyden haamut etäällä mieltään piinaamasta. Thunen järjestämässä Keskiviikkokerhossa Matilda tapaa miehen menneisyydestään, eikä hänen huolella siloteltu ja säntillinen elämänsä ole enää ennallaan. Omalla tahollaan asianajaja Thune yrittää toipua avioerostaan. Se ei ole kovin helppoa, kun vaimo on lähtenyt Thunen parhaan ystävän matkaan ja julkaissut vielä kohua herättäneen eroottisen novellikokoelman.

”Jary oli kärsinyt esiintymiskammosta nuoruudesta lähtien, pari vuotta sitten se oli yltynyt niin että hänen piti lopettaa teatterissa. Samaan aikaan hänen muukin ylivirittyneisyytensä oli lisääntynyt. Hän oli alkanut nähdä juutalaisvihaa myös arkisissa tilanteissa, missä vain pilailtiin viattomasti, niin kuin pilaillaan mistä tahansa rodusta tai kansallisuudesta.”

Eräs kirjan traagisista hahmoista on Keskiviikkokerhon jäsen Joachim ”Jogi” Jary, maallistunut juutalaisnäyttelijä, joka tosin on joutunut luopumaan ammatistaan mielenterveysongelmiensa vuoksi. Tai ainakin niiden vuoksi häntä jatkuvasti hoidetaan. Kun suomalaiseenkin yhteiskuntaan alkaa Saksasta hiipiä antisemitistisiä ajatuksia, alkaa uskonnon tärkeys korostua Jaryn elämässä. Kun hänen sukulaispojaltaan vielä tuomaripelillä viedään reilusti ansaittu kultamitali juoksukisoissa saksalaisten kunniavieraiden miellyttämiseksi, on Jary raivoissaan. Kaikista pahinta on se, että Jaryn ystävät eivät ota miehen pelkoja juutalaisvihasta tosissaan. Heistä miehen vauhkoaminen on jopa ärsyttävää, se vain pilaa illan.

Westön kirjassa ehdottomasti parasta on sekä Helsingin että ajan ristiriitaisuuksien kuvaaminen. Hymyilin innostuneena joka kerta kun kirjassa mainittiin tuttuja paikkoja, ja olin suorastaan riemuissaan kun tapahtumat kulkivat paljon entisillä kotikulmillani Töölössä että nykyisen kotini lähettyvillä Linjoilla. Thunen ja rouva Wiikin kohtaamiset sekä Jaryn epäreilu kohtelu puolestaan valottavat ajan henkeä. Rikkailla oli hyvin erilainen elämä kuin vähävaraisilla työläisillä. Thune jopa yllättyy, kun Matildan ystävättären asunto on siisti ja viihtyisä, vaikka se sijaitseekin hitusen epäilyttävällä alueella. Ruotsinkielinen sivistyneistö tuntuu elävän omassa pienessä kaupungissaan kaupungin sisällä, eikä sinne ole rouva Wiikin kaltaisilla asiaa.

Kirjan teksti sen sijaan on varsin raskassoutuista. Westö ei ole merkinnyt sitaatteja, joten varsinkin kirjan alussa joutuu välillä ponnistelemaan erottaakseen ääneen lausutut sanat hahmojen sisäisistä monologeista. Välillä teksti jää myös junnaamaan paikalleen, huomasin toisinaan lukeneeni sivun ilman että siitä jäi mitään päähän. Ehkä juuri siksi kirja jäi kesken ensimmäisellä lukukerralla.

Kirja on kaikesta huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se antaa oivallisen katsantokannan sekä sisällissodan perintöön että toisen maailmansodan alkuhetkiin.

”Toivottavasti että pahastu, rouva Wiik sanoi, mutta minua hämmästyttää että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. Eikä Jary ilmeisesti ole etuoikeutettu. Ei juoksija eikä hänen setänsä.”

allekirjoituslaura

★★★½
Kjell Westö: Kangastus 38
Käännös: Liisa Ryömä
Otava, 2013
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjassa muutetaan

Romantiikkaa vailla? Tässä 20 vinkkiä ystävänpäivälukemiseksi – draamaa, eroticaa, fantasiaa ja scifiä

Ystävänpäivä on aivan ovella ja silloin itse kukin saattaa kaivata elämäänsä hieman romanssia. Romanttisen hömpän suurkuluttajana päätin siis koota tähän postaukseen vinkkejä ystävänpäivälukemiseksi. Alta löytyy kirjoja lajiteltuna genren mukaan draamaan, eroticaan sekä fantasiaan ja scifiin. Muutaman teoksen kohdalla kerron tarinasta hieman pidemmin, mutta jokaisen kategorian alla on myös Tartu näihin -osio, josta löytyy lyhyesti vielä lisää luettavaa. Olen itse lukenut kaikki listalla mainitut kirjat, joten voin lämpimästi suositella nappaamaan jonkun niistä ja kömpimään sohvalle teen ja suklaan kera. ❤

IMG_2443

DRAAMAA

Jamie McGuire: Beautiful Disaster
Beautiful Disaster kertoo yliopisto-opiskelijoista Abbysta ja Travisista, jotka eräänä iltana lyövät vetoa Travisin nyrkkeilyottelusta. Jos Travis voittaa, Abby nukkuu kuukauden hänen sängyssään. Jo ennen matsia voi arvata, kuinka tässä lopulta käy. Abby muuttaa Travisin luo ja sotkuinen suhde on valmis. Valmistaudu turhautumaan hahmoihin, mutta silti tsemppaamaan heitä eteenpäin.

Sylvain Reynard: Gabriel’s Inferno
Sylvain Reynardin Gabriel’s Inferno on tietyssä mielessä eroticaa, mutta toisaalta puhdasoppista romanttista draamaa. Tarinassa yliopisto-opiskelija rakastuu professoriinsa, mutta myöhemmin käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia jo teineinä. Mukana on ihana pieni tujaus kirjallisuutta ja taidehistoriaa, sillä tarina pyörii kovasti Danten Infernon ympärillä.

Nicholas Sparks: Dear John, See Me
Nicholas Sparksilta voi suositella ystäväpäiväksi lähes mitä tahansa. Notebook – Rakkauden sivut on klassikko, joka itkettää ketä tahansa, samoin Dear John (suomennettu Haikein terveisin). Dear Johnista on myös leffa, jossa näyttelevät Amanda Seyfried ja Channing Tatum. Sparksin uudemmasta tuotannosta ainakin See Me on lukemisen arvoinen. (Olen lisäksi arvioinut sympaattisen Usko rakkauteen täällä.)

Tartu myös näihin:
Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
Gayle Forman: Jos vielä jään
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

IMG_2449

EROTICAA

Sylvia Day: Scandalous Liaisons
Sylvia Dayn tunnetuin kirjasarja on todennäköisesti Crossfire, mutta hänen tuotannossaan on paljon yksittäisiä helmiä, jotka ovat täynnä kuumia miehiä, kauniita naisia ja suhdekiemuroita. Omia suosikkejani ovat historialliset rakkaustarinat ja niistä erityisesti Scandalous Liaisons ja Pride and Pleasure. Scandalous Liaisons on oikeastaan novellikokoelma, joka sisältää kolme eri tarinaa. Jokaisessa keskitytään eri pariskuntaan, mutta henkilöt vilahtelevat toistensa tarinoissa, sillä ne sijoittuvat lähes samaan lokaatioon ja aikaan. Oma suosikkini novelleista on Lucien’s Gamble. Pride and Pleasuressa taas on ihanan itsenäinen naispäähenkilö ja kutkuttava juonikuvio.

Meredith Wild: Hardwired
Meredith Wildin tuotanto on erotican saralla viimeisin lukemani ja olen kirjoittanut Hacker-sarjasta täällä blogissakin. Tarina kertoo amerikkalaisesta startup-yrittäjästä Ericasta, joka, yllätys, yllätys, rakastuu rikkaaseen mieheen. Suhdekiemurat ovat viihdyttäviä, jos muutamista ongelmista tekstin ja juonen kanssa onnistuu pääsemään yli. Lisäksi sarjaa on olemassa ainakin viisi osaa, joten sitä voi huolella bingata vaikka koko ystävänpäivän.

Anna Todd: After
Anna Toddin After seuraa (jälleen kerran) kahta yliopisto-opiskelijaa, jotka rakastuvat toisiinsa. Tässäkään suhteessa ei kuitenkaan vältytä ongelmilta ja välillä ongelmat kasvavat itseasiassa niin isoiksi, että lukijaa suututtaa ja harmittaa päähenkilöiden puolesta. After on alun perin One Direction -fanifiktiota, mutta trust me, sitä ei huomaa. Ainoa viittaus bändiin on päähenkilö Hardinin ulkonäkö, joka sekään ei häiritse, jos ei One Directionia tunne, Afteriakin on olemassa neljä osaa, joten tunteiden vuoristorataa riittää pidemmäksikin aikaan.

Tartu myös näihin:
Lisa Hilton: Maestra
Audrey Carlan: Calendar Girl
J Kenner: Release Me
Lisa R Jones: Pakopaikka

IMG_2468

FANTASIAA JA SCIFIÄ

Sarah J Maas: A Court of Thorns and Roses
Sarah J Maasista ei voi tässä blogissa puhua tarpeeksi. Hän on seksuaalisen energian ja hahmojen välisten jännitteiden kuvaamisen mestari ja osaa todellakin rakentaa kunnollisen odotuksen ja romanssin, johon lukija imeytyy mukaan koko sydämellään. Näitä hetkiä löytyy erityisesti A Court of Thorns and Roses -sarjasta. Ensimmäinen osa kannattaa lukea nopeasti ja kevyesti, sillä parhaat palat odottavat toisessa ja kolmannessa osassa. Varsinkin A Court of Mist and Fury on kaiken hehkutuksen arvoinen. (Myös Throne of Glassissa on herkullisia romansseja ja huikeaa seikkailua, suosittelen!)

Kiera Cass: Selection
Kiera Cassin Selection (suomennettu Valinta) sijoittuu dystopiaan, jossa ihmiset on numeroitu yhteiskuntaluokkien mukaan. Maan prinssille täytyy löytää vaimo, minkä vuoksi järjestetään valinta. Jokaisesta luokasta valitaan tyttö, joka lähetetään palatsiin. Päähenkilömme America on jo rakastunut toiseen, mutta what do you know, prinssi alkaa sittenkin kiinnostaa. Tiedossa on siis paljon romanssia ja jahkaamista, sekä (liian) kevyttä yhteiskunnallisten asioiden käsittelyä. Sopivan aivotonta siis.

Marissa Meyer: Cinder
Cinder on nimensä mukaisesti uudelleenkerronta Tuhkimo-sadusta. Tällä kertaa tarina sijoittuu kuitenkin tulevaisuuteen, tuhkimo eli päähenkilömme Cinder on kyborgi ja Uuden Pekingin taitavin mekaanikko. Tarina keskittyy selkeästi enemmän seikkailuun, mutta romanssi on sen kanssa tasavahva juonielementti. Meyerin Lunar Chronicles -sarja on niittänyt mainetta kirjablogiskenessä jo vuosien ajan, eikä se ole ihme. Cinder sopii nimittäin sellaisellekin lukijalle, joka ei normaalisti scifiin tartu. Olen kirjoittanut tarinasta täällä.

Tartu myös näihin:
Cassandra Clare: Luukaupunki
Maggie Stiefvater: The Raven Boys
Leigh Bardugo: Six of Crows

Toivottavasti löysit listauksesta lukuvinkkejä. Kuulisin mielelläni myös sun ajatuksia sopivasta ystävänpäivälukemisesta. Jutellaan kommenteissa!

allekirjoitusminna

p.s. Ihanaa ystävänpäivää kirjablogiyhteisön jäsenille ja meidän lukijoille! On ihan huippua, että seuraatte meidän menoa täällä blogissa ja bookstagramin puolella. Ilman tätä yhteisöä bloggaaminen olisi paljon tylsempää.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Kun Ronja Salmi valittiin Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtajaksi, ajattelin että nyt on viimein aika lukea jotakin hänen kirjoittamaansa. 12 tarinaa kirjoittamisesta osuu aihepiirinsä puolesta lukulistalleni erinomaisesti: toimittajana tekstin luominen ja työstäminen ovat elämässäni jokapäiväisiä asioita. Kirjan on kirjoittanut Salmen kanssa yhdessä Mikko Toiviainen, joka tunnetaan poikien lukutaitoon liittyneestä kampanjastaan.

IMG_2357

Teos sisältää nimensä mukaisesti 12 kirjoittamiseen liittyvää tarinaa. Kertojina on muusikoita, bloggaaja, luova johtaja, elokuva-alan ammattilaisia, poliitikko… Kirjo on laaja, mutta jokaisen haastatellun henkilön työ sisältää kirjoittamista jossakin muodossa. Itseäni kiinnostivat etukäteen eniten bloggaaja Eeva Kolun sekä toimittaja Reetta Rädyn ajatukset. Lopulta nämä kaksi olivatkin ne mielenkiintoisimmat, mutta myös esimerkiksi elokuvamiesten Teemu Nikin ja Jani Pösön työtavoista oli hauskaa lukea.

Salmi ja Toiviainen ovat kirjoittaneet haastattelut puoliksi ja heidän erilaiset kirjoittamisen tyylinsä ovat helposti nähtävissä. Salmi käyttää vähemmän suoria sitaatteja ja tiivistää haastateltavan sanomisia, kun taas Toiviainen kirjoittaa haastateltavan näkökulmasta minä-muodossa. Alkuun tyylien vaihtelu häiritsi, mutta lopulta siihen tottui. Jotkin tarinoista olisivat sen sijaan kaivanneet vielä yhden oikolukukierroksen, jotta pilkut ja taivutusmuodot olisi saatu oikeille paikoilleen.

Sisällön puolesta teoksen sanoma on kannustava: kovimmat ammattilaisetkin taistelevat välillä kirjoittamisen kanssa. Omalle kohdalleni osuu tasaisesti päiviä, jolloin teksti ei kulje ja kirjoittamista pitää maanitella sujumaan. On helpottavaa tietää, että se on sellaista myös ihmisille, joita ihailen ja katson ylöspäin. (Tähän väliin myönnän, että tämän kyseisen arvion kirjoittaminen on vaatinut maanittelua ja monta yritystä. Tänään tuntuu, että sanat eivät halua tulla aivoista sormien kautta näytölle.)

12 tarinaa kirjoittamisesta sopii kevyeksi lukemiseksi kenelle tahansa kirjoittamisesta kiinnostuneelle. Ammattikirjoittajien tarinat saattavat olla jopa parempaa apua kirjoittamiseen kuin monet kirjoitusoppaat.

allekirjoitusminna

★★★
Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
Sivuja 221
Luettavaksi kirjastosta

Pelko persiissä kohti toistemme suosikkeja – Lempikirjahaasteen kokemuksia

Tammikuussa haastoimme toisemme lukemaan vuoden 2017 suosikkikirjamme. Koska kirjamakumme ovat varsin erilaiset, oli meillä pieni pelko persiissä, että mitä sieltä nyt tuleekaan lukupinon huipulle odottamaan. Laura haastoi Minnan lukemaan kerrankin kotimaista Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan muodossa, Minnan haaste oli puolestaan YA-fantasiaa eli Stephanie Garberin Caraval. Alkuperäiset postaukset kirjoista löydät täältä ja täältä.

Caraval (1)

Laura: Pelkäsin kovasti, että Minna haastaa minut lukemaan jotain englanniksi, olen nimittäin tätä nykyä todella laiska lukemaan millään muulla kielellä kuin suomella. Ollessani vaihdossa Maltalla ahmin kirjoja englanniksi, mutta siellä ei ollutkaan muuta mahdollisuutta. Hyvin syttynyt innostus laantui palattuani Suomeen kotimaisen kirjastojärjestelmän ulottuville.

Stephanie Garberin Caraval kertoo maagisesta pelistä, jossa kerran vuodessa jollain onnekkaalla on taianomaisten seikkailujen jälkeen mahdollista voittaa uskomattoman upea palkinto. Donatella ja Scarlett elävät julman isänsä nyrkin varjossa pienellä kotisaarellaan. Monen vuoden haaveilun jälkeen sisarukset pääsevät osallistumaan Caravaliin, juuri ennen Scarlettin järjestetyn avioliiton astumista voimaan. Sadunhohtoisessa pelissä todellisuus ja peli sekoittuvat nopeasti, eikä kukaan tiedä mikä lopulta on totta.

Luen todella vähän nuorille tai nuorille aikuisille suunnattuja fantasiakirjoja, mutta olen aivan varma, että nuori Laura olisi palvonut tätä kirjaa. Eipä sillä, myös 27-vuotias Laura oli aivan haltioissaan sukeltaessaan yhä syvemmälle mystisen pelin kiemuroihin. Vaikka yleensä luen varsin realistisia kirjoja, tällainen pieni maagisuus ei lainkaan haittaa, päinvastoin se tuntuu piristävältä. Garber on onnistunut luomaan värikkään maailman, jonne haluaisin itsekin päästä seikkailemaan päälläni mitä upein ja röyhelöisin muotiluomus (vaikka vähän epäilen, että korsetit ja suuret tyllihelmat eivät pelaamisen kannalta se järkevin asuvalinta).

Minnan arvion lukemisesta oli niin paljon aikaa, etten enää muistanut hänen antamaansa tuomiota, mutta nyt sen luettuani voin sanoa, etten kokenut lopussa aivan yhtä suurta tunnemylläkkää kuin Minna. Ehkä itse vähän nostelin kulmiani sille, kuinka nätisti kaikki langanpätkät saatiin solmittua yhteen, vaikka vyyhti oli jossain kohtaa aivan tuhannessa takussa. Caravalin jatko-osa ilmestyy keväällä, ja se on kyllä pakko päästä lukemaan! Luultavasti tosin odotan jälleen suomennoksen julkaisua, ei nyt aseteta liikaa haastetta tähän vuoteen.

Minna saa ehdottomasti jatkossakin toimia minun kirjavinkkarinani! Tällaiset matalan tason YA-fantasiat voisivat olla hyvinkin minun juttuni tasapainottamaan kiireistä arkea. Koska todellisuuspako on ehdottomasti yksi kirjan ominaisuus, jota arvostan.

IMG_2369

Minna: Laura haastoi minut lukemaan suomalaista kirjallisuutta ja nimenomaan suomen kielellä. Pistin siis kirjaston varausjonoon Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa -kirjan ja saapui lukupinoon varsin nopeasti. Päätin jo haasteen alussa, etten lue Lauran arviota kirjasta, jotta saan rauhassa muodostaa omat mielipiteeni tarinasta. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että olimme kuitenkin samaa mieltä kirjasta.

Säädyllinen ainesosa sijoittuu suurimmaksi osaksi 1950-luvun Helsinkiin. 27-vuotias kotirouva Saara on juuri muuttanut kaupunkiin miehensä ja poikansa kanssa. Hän on arka ja jossain määrin pelokaskin nainen, eikä Töölön kulmilta löydy ystäviä. Asia kuitenkin muuttuu, kun Saara tutustuu samassa kerrostalossa asuvaan Elisabetiin (eli Lisiin).

Kirjan alkuosan kerronta on hidastempoista ja keskittyy selkeästi rakentamaan hahmoja. Saaralta saadaan kuulla paljon pohdintaa uuden kodin rakentamisesta ja rakkaudesta sekä poikaa että aviomiestä kohtaan (vaikka aviomiestä Saara ei ehkä oikeasti rakastakaan kovin paljon). Lisin tarinaa sen sijaan rakennetaan pitkien kirjeiden kautta. Kirjeet on esitetty jo kuolleelle, vanhalle ranskalaiselle ystävälle ja kirjan loppupuolella selviää, että ne on myös kirjoitettu ranskaksi, vaikka kielikysymykset eivät suomenkielisessä tarinassa nousekaan esille.

Alun hitauden vuoksi unohdin kirjan melkein kahdeksi viikoksi ja nappasin sen sängyn viereen vasta aivan kuun lopussa. Loppuosassa oli jo enemmän vauhtia, kun Saaran ja Elisabethin suhde alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja Saara otti Lisin toiveesta työpaikan vastaan. Juonessa minua kismitti se, että herkullinen asetelma ei oikeastaan lunastanut itseään: loppuratkaisu on kurottu kiinni nopeasti ja pinnallisesti, ja siitä jäi tunne, että tarinaa olisi ollut vielä.

Kaiken kaikkiaan Säädyllinen ainesosa oli kuitenkin positiivinen kokemus ja osoitus siitä, että ehkä minunkin pitäisi joskus vetää pääni ulos sieltä fantasiamaailmasta ja tutustua enemmän kotimaiseen, realistiseen kirjallisuuteen.

Millaisia kokemuksia sulla on mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä kirjallisuuden suhteen? Kerro ihmeessä kommenteissa, sillä aihe on niin herkullinen, että haluamme molemmat varmasti jutella siitä lisää!