VLOGI: Kirjahyllyn tyhjentämistä (ja Vampyyripäiväkirjoja)

Mulla on jo pitkään ollut projektilistalla mun kirjalaatikoiden siivoaminen. Ostin viime talvena kaksi uutta säilytyslaatikkoa kolmen vanhan lisäksi ja uudetkin laatikot ovat jo päässeet lipsahtamaan täyteen. Yhtenä perjantai-iltana muutama viikko sitten päätin käydä tuumasta toimeen ja käydä jokaikisen kirjan läpi: haluanko tosissani omistaa sen? Jos en, kirja sai lähteä ja jos halusin, sille piti etsiä uusi paikka laatikoista.

Projektiin meni kaksi päivää (ja varmaan kymmenen jaksoa Vampyyripäiväkirjoja), mutta se tuli tehdyksi. Seuraavaksi pitäisi jollain ilveellä päästä eroon niistä kirjoista, joista päätin luopua. Tässä videossa siis kirjalaatikoiden siivoamista ja pieniä kurkkaisia siihen, millaisia kirjoja oikeastaan omistan.

Onko sulla tapana siivota sun kirjahyllyjä usein? Jos on, niin millä perusteella päätät hyllyyn jäävät kirjat! Jutellaan kommenteissa tai vaikka Twitterissä!

allekirjoitusminna

Mainokset

VIDEO: Kolme tuntia viikossa kirjablogin parissa ja tuhat eteenpäin siirrettyä velvollisuutta

Minna julkaisi jo keväällä katsauksen omaan blogiviikkoonsa, joten johan se oli minunkin aika tarttua tähän haasteeseen. Syyskuun alussa otin kameran kouraani, ja seurailin blogiin liittyviä askareitani viikon ajan.

Kuten videollakin sanon, Bibobookiin käyttämäni aika vaihtelee valtavasti viikosta toiseen. Tätä videota seuranneella viikolla uhrasin blogille noin kaksi tuntia, kun taas tällä viikolla olen jo tähän mennessä saanut käytettyä editointiohjelman ja tekstitiedostojen äärellä 7,5 tuntia ja veikkaan pääseväni lähemmäs kymmentä tuntia ennen kuin viikko kuluu loppuun. Harvemmin luku ihan nollaan putoaa, sillä yleensä aina on vähintään yksi blogipostaus tulilla.

Tämä video kuvaa varsin tavallista viikkoani kirjabloggaajana. Useampana päivänä tulee tehtyä kaikkea pientä, mutta vähän turhan usein asiat tahtovat jäädä ihan viimeiseen hetkeen. Tässä olisi parannettavaa!

allekirjoituslaura

VIDEO: Mitä tehdä, kun kirjaston lainausraja tulee vastaan ja kirjastovirkailija nauraa ääneen varausten määrälle?

Olen ehdottomasti sitä ihmistyyppiä, joka ei kunnolla innostuessaan tunne kohtuutta. Uuden jumppakauden alussa saatan käydä kylmiltään vaikka viidellä tunnilla viikossa. Toisaalta taas voisin helposti syödä pitsaa ainakin neljänä päivänä viikossa eivätkä sanat liikaa jäätelöä sovi mielessäni yhteen. Samaa linjaa noudattelee myös viime kuukausien suhtautumiseni kirjoihin. Olen innostunut niin monista opuksista, kirjavuoret ovat vallanneet kotimme ja olen aivan varmasti tuttu naama vakiokirjastossani.

Nyt opettelen askel askeleelta hillitsemään lukulistojani, Minnahan itse asiassa juuri kirjoitti asiasta ansiokkaan postauksen. Tuskin koskaan tule olemaan tilanteessa, jossa lukuvuoroa odottaisi vain kolme kirjaa, enkä sitä oikeastaan haluaisikaan. Sen sijaan kaipaisin malttia kirjastolainojen hamstraamisessa.

Tämän päivän videolla ränttään oikein kunnolla kirjahamsterin ongelmista. Mitä pitää tehdä, jos lainaraja tulee vastaan? Entä mikä tilanne sai kirjastovirkailijan repeämään?

Millaisia ahdistuksia tai käytännön ongelmia teillä muilla lukuhiirillä ja kirjastorotilla on ollut? Lohduttavia sanoja, anyone?

allekirjoituslaura

VLOGI: Taannuin teiniksi ja luin neljään asti aamulla

Lukuvlogeja on näkyny suomalaisen kirjatuben puolella yhä enenevissä määrin ja mua on kesästä saakka kiinnostanut tehdä myös oma sellainen! Tartuin toimeen jo heinäkuun lopulla, jolloin kuvasin yhden viikonlopun ajan tekemisiäni ja lukemisiani. Käsiin liittyvien terveysongelmien takia videon editointi jäi kuitenkin elokuussa väliin ja tein projektin loppuun vasta tässä syyskuun alussa.

Tässä vlogissa on siis hellettä ja hikeä – jotain mistä voi tämän hetkisissä syyskuun tuulissa enää vain haaveilla. (Vaikka musta on nyt kyllä jo kivaa, kun ei ole niin kuuma! Syksy on ihanan tunnelmallista aikaa.) Katso video alta!

Tuon viikonlopun aikana luin…

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Michelle Hodkin: The Evolution of Mara Dyer
Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Tykkäätkö lukuvlogien katsomisesta? Mikä niissä kiehtoo, mikä tökkiin?
Tulevia videoita ajatellen kiinnostaa kaikenlaiset mielipiteet!

allekirjoitusminna

Seitsemän päivää, seitsemän videota – tervetuloa teemaviikolle!

Ihanaa maanantaita! Tänään onkin erityisen hyvä maanantai, sillä Bibbidi Bobbidi Bookissa alkaa tänään blogin historian toinen teemaviikko. Se tarkoittaa uutta postausta joka päivä tällä viikolla ja kuten otsikostakin voi jo päätellä, tällä kertaa postaukset saapuvat luoksenne videoiden muodossa!

Tiedossa on ainakin muutama lukuvlogi, ränttäystä lukemiseen liittyvistä aiheista sekä kirjahyllyjen siivoamista. Pistetään viikko kuitenkin käyntiin komeasti harvinaisuudella, sillä tänään saatte nähtäväksi videon, jossa olemme molemmat mukana ja vieläpä samassa fyysisessä tilassa! Asuinpaikkoihin liittyvien haasteiden vuoksi emme ole päässeet tekemään videoita yhdessä, mutta tämän tekeminen oli niin hauskaa, että tulevaisuudessa täytyy yrittää tehdä näitä useammin! Pääset katsomaan videon alta.

Teemme videossa Guilty Reader Book Tagin, jossa paljastamme huonoja tapojamme lukijoina. Millaisia paheita sinulla on? Katso videolta meidän vastaukset, niin jutellaan kommenteissa ja somessa!

Teatterissa: Musta Saara

Täytyy tunnustaa, että keskiviikkona minua hieman jännitti, kun astelin kohti Kansallisteatteria. Edessä oli Mustan Saaran ensi-ilta, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Pirkko Saision kirjoittama Koivu ja tähti suhahti viime vuonna niin reilusti ohi oman teatterimakuni, etten osannut kirjoittaa siitä edes kunnon arviota. Mietin, olisivatko seuraavat kolme tuntia elämästäni täynnä samanlaisia epäolennaisia huomioita näytelmän soljuessa auttamattomasti aivojeni ohitse.

29694175217_f063c7562f_k

Romanian romaneille on luvattu rakentaa asuntoja Transilvaniaan, mutta Unionin antamat rahat ovat kadonneet. Romanijoukkio lähtee matkalle kohti Ranskaa nähdäkseen suojelupyhimyksensä Mustan Saaran, mutta matka ei tietenkään suju ongelmitta. Omalla matkallaan ovat myös pitkä laiha sika (Jani Karvinen) sekä tanssiva karhu (Erkki Saarela), jotka nauttivat yllättäen koittaneesta vapaudestaan. Samaan aikaan Pariisissa Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) kisaavat Kansallispuolueen johtopaikasta sekä presidentin virasta.

Musta Saara jatkaa Saision HOMO! ja SLAVA! Kunnia. -näytelmien sarjaa. En ole nähnyt kahta aiempaa näytelmää, mutta vaikka tietyt aiheet kulkevat kuulemma läpi kaikkien näytelmien, esitykset ovat kuitenkin itsenäisiä. Musta Saara pohtii Euroopan nykytilaa, valtioiden rajojen yli vaeltavia kansanjoukkoja sekä Välimereen hukkuvia lapsia.

Näytelmä rakentuu palasista, jotka välillä unohtuvat pitkäksikin aikaa, mutta nousevat jälleen uudella voimalla. Se on kovaääninen ja ajoittain surullinen näkemys todellisuudesta, jossa ihmisten piirtämien rajojen suojelu on tärkeämpää kuin toisten ihmisten elämät. Tunnelmaltaan Musta Saara on unenomainen, mutta myös hitusen hajanainen. Jo seuraavana päivänä joutuu hieman pinnistelemään muistiaan – oliko sitä todella teatterissa.

29694181397_fe02f9b483_k

Aavistuksen silppuisessa esityksessä on muutama erityisen herkullinen kohtaus. Hivenen yllättäen tarinaan liittyvä kreivi Dracula (Timo Tuominen) liikkuu estradilla mahtavasti. Myös lavastukseen on upotettu monia oivaltavia yksityiskohtia. Esitystä säestävä yhtye on nostettu paraatipaikalle lavalle, mikä on mahtava kunnianosoitus esitykseen sävelletylle musiikille. Romanimusiikilta lainaavaa soitantaa on ilo kuunnella ja soittajien keskittymistä kiehtovaa seurata. On myös tunnustettava, että ihastuin aika ajoin lavalle pelmahtavaan tarinankertojakolmikkoon, jonka muodostavat Ulla Tapanainen, Sinikka Sokka sekä Tiina Weckström. He kommentoivat näytelmää välillä omina itseinään, toisinaan taas mitä kummallimmissa rooleissa.

Musta Saara ei ole kovin kepeää tai helppoa katsottavaa, mutta kyllä se ajatuksia onnistu herättämään. Valkonaamaisiksi maskeeratut näyttelijät levittävät unenomaista tuntua myös teatterisalin ulkopuolelle. Olen tällä viikolla jo pari kertaa kävellyt Helsingin keskustassa vastakkain maskeeratun näyttelijän kanssa. Se vain tuntuu korostavan sitä, että tämä tarina ei tapahdu vain Kansallisteatterin seinien sisäpuolella, vaan me kaikki olemme siinä mukana juuri nyt.

allekirjoituslaura

★★★½
Musta Saara
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa muun muassa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström
Esitykset 17.12. asti

Kuvat © Tuomo Manninen/ Kansallisteatteri

Lippu esitykseen saatu Kansallisteatterilta.

•••••

Ps. Heti huomenna starttaa syksyn ensimmäinen teemaviikko, josta jo aiemmin vihjailimmekin. Seuraavien seitsemän päivän aikana julkaisemme siis yhteensä seitsemän kirja- ja lukemisaiheista videota!

TBR-listojen ihana kamaluus – 3 vinkkiä liian ison lukupinon taltuttamiseen

15 kirjaa lainassa kirjastosta, varausraja täynnä ja kymmeniä lukemattomia kirjoja omassa hyllyssä. Goodreadsin Want to read -hyllyn sisältö lähentelee kahtasataa – kuulostaako tutulta? Ahdistaako lukemattomien kirjojen määrä?

bibobook_tbrlistat1

Vielä vuosi sitten olisin vastannut kyllä kaikkiin (paitsi ehkä kirjaston varausrajaan, en ole koskaan ollut mikään varailija). Sitten kyllästyin siihen tunteeseen, etten koskaan ehtisi lukea kaikkia ihania kirjoja. Tein uuden vuoden lupauksen: En käy kirjastossa kuin tekemässä täsmäiskuja, enkä osta poikkeustapauksia lukuunottamatta uusia kirjoja itselleni. Luen enemmän omasta hyllystäni.

Päätöksestä on nyt kulunut yli kahdeksan kuukautta ja enää lukemattomien kirjojen määrä ei ahdista. Lisään edelleen Goodreadsin Want to read -hyllyyn kirjoja, mutta uusia teoksia olen ostanut koko vuoden aikana kuusi ja kirjastossa käyminenkin on vähentynyt. Uusia kirjoja ostin molemmilta ulkomaanreissuilta, jotka olen tänä vuonna tehnyt (Bryssel ja Lontoo). En pysty vastustamaan englanninkielisiä kirjoja, kauniita kirjakauppoja ja matkojen muistelemista niiltä hankittujen kirjojen kautta. Kotimaassa kirjojen ostamisen välttäminen on ollut helppoa, sillä tarvitsee vain pysyä poissa kirjakaupasta.

Kirjasto on sen sijaan ollut vaikeampi pala ja ainakin yksi repsahdus on tapahtunut. Kokonaisuudessaan sekin on onnistunut kuitenkin hyvin. Tavallisesti yritän miettiä etukäteen, mitä menen hakemaan ja sallin itselleni yhden, enintään kaksi, muuta lainausta. Kirjoja pitää lähtiessä olla vain sellainen määrä, että ne pystyy lukemaan kuukaudessa. Rakastan hyllyjen välissä seikkailemista ja uusien kirjojen löytämistä, mutta jätän silti suurimman osan kirjoista hyllyyn. Miksi? Siksi, että ne odottavat siellä vielä varmasti seuraavallakin kirjastoreissulla. En tarvitse niitä kotiin muistuttamaan olemassaolostaan ja lukemattomuudesta.

Omien kirjojen lukemisessakin olen edistynyt kohtalaisesti. Olen tänä vuonna lukenut jo kuusi hyllynlämmittäjää ja seitsemäs on menossa. Rehellisesti sanoen en uskonut, että pääsisin edes näin pitkälle, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin periaatteessa saada koko haasteen loppuun. Lisäksi järjestin omat kirjani uudestaan. Suurin osa kirjoistani sijaitsee laatikoissa sänkyni alla ja hyllyssä on vain pieni valikoima. Kävin kirjat läpi, poistin sellaiset, joita en aio lukea ja siirsin lukuvuoroa odottavat samaan laatikkoon. Tuo laatikko on nyt sängyn alla ensimmäisenä, jotta sieltä on helppoa napata uutta luettavaa. (Siivousprojektista on muuten tulossa videota ensi viikolla!)

bibobook_tbrlistat2

Tässä siis kolme vinkkiä ”niin monta lukematonta kirjaa, niin vähän aikaa” -ahdistuksen taltuttamiseksi:

  1. Sitoudu. Tunne ei häviä sitä päivittelemällä. Jos haluat tosissasi taltuttaa kirjapinosi, projektiin pitää sitoutua ja itseä pitää muistuttaa, miksi kirjakaupan alelaarista ei kannata ostaa lisää kirjoja tai miksi kirjaston hyllyjen välissä ei kannata napata sitä viimeistä kirjaa mukaan. Mieti sitä näin: kirjat eivät katoa minnekään. Ne eivät ole nettilinkkejä, jotka voivat lakata yhtäkkiä toimimasta, vaan ne ovat fyysisiä painotuotteita, jotka kyllä odottavat kirjastossa sitä hetkeä, kun sinulla on oikeasti aikaa lukemiselle.
  2. Aseta rajoja. Kirjastossa ja kirjakaupassa käyminen on ihanaa. Aseta itsellesi raja, esimerkiksi niin, että saat ostaa yhden kirjan kuukaudessa. Kirjaston kanssa voit toteuttaa samaa kuin minä: lainaa vain sellainen määrä kirjoja kuukaudessa, jotka ehdit lukea. Kirjastoreissun suunnitteleminen etukäteen auttaa myös, mutta impulssilainauksillekin kannattaa jättää tilaa.
  3. Innostu omista kirjoistasi. Käy läpi kirjahlyysi – millaisia kirjoja omistat? Miksi et ole lukenut niitä vielä? Onko joukossa teoksia, joista voisit luopua? Lahjoita tai kierrätä tarpeettomat kirjat muuten. Sijoita lukemattomat paikkaan, josta niihin on helppo tarttua.

Jos et vielä pääse näillä alkuun, kannattaa tutustua myös BookRiotissa julkaistuun postaukseen How to Trim Your TBR in 9 (Not So Easy) Steps sekä Writability-blogin On Clearing Out Your TBR -tekstiin. Toivottavasti helpottaa!

allekirjoitusminna

p.s. Kuvissa näkyy oma TBR-listani tälle syksylle, jota tuskin saan luettua loppuun. Millaisia kirjoja sulla on seuraavaksi listalla? Vai pidätkö ylipäätään lukulistaa? Jutellaan kommenteissa!

Antti Tapani – Nostalgiamatka teinivuosieni keikkaseikkailuihin

”Terve. Mie oon Tuiskun Antti täältä Rovaniemeltä. Yhdeksäntoista vuotta ja Lappia edustetaan.”

Näistä Idolsin esikarsinnoissa esitetyistä sanoista alkoi Antti Tuiskun ura, joka on laulukilpailun kolmossijan jälkeen aaltoillut suuresta suosiosta hiljaisen kauden ja oman identiteetin etsimisen kautta nykytilanteeseen, jossa tanssilattiat täyttyvät hittibiisien ensimmäisten tahtien soidessa ja ihmiset heiluttelevat banaaneja loppuunmyydyillä keikoilla. Antti Tuisku on onnistunut vuonna 2003 esitetyn alkukarsinnan jälkeen tekemään sen, mihin ei moni pysty: kääntämään entiset vihaajansa innokkaiksi faneiksi. Se ei ole ollut helppoa eikä riskitöntä. Ihan totta, jos Peto on irti ei olisi uponnut kuulijoihin erikoisuutensa vuoksi, olisi Antin ura saattanut rysähtää rämisten alas.

Antti Tapani (2)

Juuri julkaistu kirja Antti Tapani kertoo artistin tarinan aina lapsuudenkodista vuoteen 2018, kun Antti jättäytyy ainakin puolentoista vuoden keikkatauolle paahdettuaan esiintymislavoilla oman terveytensä kynnyksellä. Kirja herätti vilkasta keskustelua jo ennen ilmestymistään Helsingin Sanomissa ilmestyneen, avoimen artikkelin ansiosta. Siinä valotetaan kirjan kylmäävimpiä jaksoja, joissa Antti kertoo parisuhteesta, joka meinasin viedä häneltä uran ja hengen. Lähisuhdeväkivallan nostaminen keskusteluun on häneltä rohkea teko, sillä edelleen miesten kokema parisuhdeväkivalta saatetaan helposti ohittaa vähätellen.

Kirjassa pääsee ääneen myös valittu joukko Antin läheisiä. Hersyvimpiä osioita ovat artistin vanhempien eli Tuulan ja Markun osiot. Äiti ja poika ottavat välillä kiivaasti yhteen, vaikka perheen sisällä vallitsevat lämpimät ja luottavaiset välit. Rakkaudestahan ne vanhemmat vain ärähtävät, kuten sen kerran, kun Tuula näki auton lukioikäisen Antin talon edessä, vaikka pojan piti olla koulussa:

”Onneksi mulla oli avain Antin asuntoon. Mie aukaisin oven ja marssin sisään. Siellä se nukkui tyytyväisenä sängyssään joku tyttö vieressään. Mie karjaisin, että saatanan poika, nyt kouluun ja nopiaan! Joo joo, äiti, se sanoi ja puki kymmenessä minuutissa vaatteet päälle. Antti sano mua niihin aikoihin Ulla Taalasmaaksi, kun pidin vähän vahtia.”

Antti Tapanin taustalla ovat laulajan itsensä lisäksi toimittajat Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa. Kirja on avoin ja kattava, sen sivuille on tallennettu asioita, joista artisti ei ole aiemmin julkisuudessa puhunut. Antti myös käy läpi laajasti omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan, onnistumisen riemua sekä ajoittaisia kateuden puuskia. Hän onnistuu tekemään sen kuitenkin niin, ettei aseta koko lähipiiriään julkisen katseen alle tuomiolle. Julkisuudelle asettamansa rajat Antti on suunnitellut ja muurannut huolellisesti etukäteen. Antti Tuisku on julkinen artistiminä, kun taas Antti Tapani on perheen, ystävien ja Viljo-koiran seurassa viihtyvä, aivan tavallinen tyyppi.

Kirja on jaettu muutamaan lukuun, jotka noudattelevat Antin uran ylä- ja alamäkiä. Tarinaa rytmitetään valokuvilla sekä muutamilla lyriikoilla ja sitaattinostoilla. Välillä kertojaääni summaa asioita yhteen, mutta suurimman osan aikaa kirja rakentuu toimittajan ja Antin dialogin varaan. Tässä piilee myös kirjan ilmeinen heikkous. Kysymys–vastaus-muodon käyttäminen ei ole automaattisesti laiskaa kirjoittamista, mutta sen saaminen toimivaksi on todella haastavaa. Antti Tapanissa Antin ja muiden haastateltavien puheenvuorot ovat luontevia ja uskottavia, mutta haastattelijan kultaisella värillä painetut osiot ovat kuin kaikkitietävän jumalan jyrähdyksiä taivaasta, eivät suinkaan tasavertaisen keskustelijan lausahduksia. Haastattelijan puheenvuoroihin on tekstin sujuvuuden vuoksi ympätty faktatietoja, jotka kuulostavat teennäisiltä. Joskus haastattelija myös huudahtelee kummallisia, aivan turhia välikommentteja, jotka olisi hyvin kirjasta voinut editoida pois, vaikka ne todellisessa haastattelutilanteessa olisivat olleet mukana. Tämä kirja kertoo Antista, joten välillä huomionkipeästi huudahteleva haastattelija vain rikkoo tunnelmaa.

Myös toinen kirjan ongelmista liittyy kertojaääneen. Ainakaan minulle ei nimittäin selvinnyt kuka hän on. Haastattelija viittaa itseensä yksikön ensimmäisessä persoonassa ja kertoo omista taustoistaan aina lapsena koettuun koulukiusaamiseen asti. Mutta kuka hän on? Kirjan kansilehdessä mainitaan sekä Aron että Vanha-Majamaan nimi, mutta heidän asemaansa kirjassa ei avata sen enempää. Tällainen osittainen kirjoittajien hämärtäminen ja toisaalta henkilökohtaisten tuntemusten korostaminen minämuotoisessa tekstissä luo kirjaan epäjohdonmukaisen tunnelman.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, minä nautin kirjasta suunnattomasti! Teksti on sujuvaa ja Antista välittyvä kuva tuntuu oikealta. 350-sivuisen kirjan lukaisee kiirehtimättäkin päivässä. Antti Tapani on kirjana huomattavasti onnistuneempi kuin vuonna 2010 ilmestynyt Hengitän – Äänessä Antti Tuisku, jota en ole näiden vuosien aikana saanut luettua loppuun pomppivan ja epäjohdonmukaisen kerronnan vuoksi. Vuonna 2016 julkaistu Petokesä on puolestaan puhdas kädenojennus innokkaimmille faneille, Antti Tapanista sen sijaan voi saada miellyttävän lukukokemuksen niin aktiivinen keikkaluuta kuin kauempaakin artistin uraa tai yleisesti populaarimusiikkia seuraava ihminen.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten liene objektiivisin arvioija tälle kirjalle. Antti Tuisku kappaleineen on kulkenut mukanani noista ensimmäisistä Idolsissa lausutuista sanoista lähtien. Olen käynyt keikoilla silloin kun niitä vielä järjestettiin hikisissä liikuntasaleissa. Olen jonottanut nimmarijakoihin, pitänyt päälläni Antin Linnan juhlissa käyttämää takkia ja kuunnellut onnittelulaulun 18-vuotissyntymäpäivänäni Altar Boyz -musikaalin näyttelijöiltä. Olen seurannut muutosta totaalisesta mollaamisesta täyteen Hartwall Areenaan. Antti Tapani on kertomus Antti Tuiskusta, mutta samalla se punoutuu yhteen minun sekä monen muun innokkaan kasvutarinan kanssa.

allekirjoituslaura

★★★★
Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majama: Antti Tapani
WSOY, 2018
Sivuja 352
Luettavaksi omasta hyllystä

Helmet-haasteen kohtaan 20. Taiteilijaelämäkerta

Kun bloggaamisesta tuli stressaavaa (ja peukalot rupesi reistaamaan)

Peukalon tyvessä tykyttää. Kipu on hiipinyt ensin vain pienestä vihlauksesta hiljalleen koko peukalonhangan alueelle. Se jyystää ensin oikeassa kädessä, kunnes se päättää hypätä myös vasempaan. Puren hammasta yhteen ja kirjoitan menemään – koska työt on pakko tehdä ja niiden tekemiseen tarvitsen käsiä. Illalla sängyssä maatessa hyvää asentoa ei tahdo löytyä, sillä särky on vaeltanut peukaloista ranteiden kautta kyynärpäihin. Yhden aikaan yöllä on pakko mennä kaivamaan pussi jäisiä mustikoita pakastimesta ja pidettävä sitä molemmissa kyynärpäissä. Kun kylmän turruttamat kyynärpäät asettelee huolellisesti sänkyyn ja makaa liikkumatta, uni viimein saapuu.

bibobook_blogistressi2

Stressireaktio, työkaveri määrittelee. Mietin, että miten niin, eihän tässä mikään ole. Sitten löydän itseni kiroamasta peukaloita taas yhden työpäivän päätteeksi. Kirjoitan Instagramissa tagiin kaipaavani kuukauden lomaa. Joo, ehkä se on stressireaktio. Yksi työ loppuu ja toinen alkaa. Samalla pitäisi opiskella, urheilla, ylläpitää sosiaalista elämää ja blogata.

Pitääkö sun kirjoittaa sitä blogia niin usein? kysyy äiti. Onkohan se nyt ihan kannattavaa panostaa siihen blogiin noin paljon? kysyy stressireaktion diagnosoinut työkaveri. Tekisi mieli väittää molemmille, että on. Melkein mistä tahansa muusta tekemisestä voisin elämässäni luopua, mutta en blogista. Jos luovun blogista, tuntuu kuin luopuisin monesta muusta: yhteisöstä, netin kautta muodostuneista ystävistä, kuukausien aikana tehdystä kovasta työstä, lukemisesta ja kirjoista. Eikä, aivot huutaa. En luovu blogista.

Kahdesta erillisestä lähteestä kuultu kehotus vähentää bloggaamista jää silti kaivelemaan. Toivon salaa, että voisin bloggaamisen sijaan lopettaa vaikka opiskelun – jättää gradun tekemättä, siinäpä vasta villi ajatus. Rationaalinen puoli sanoo kuitenkin, että äidin ja työkaverin huomautuksissa saattaa olla perää. Kesän aikana blogiin on tullut panostettua aikalailla: Bibbidi Bobbidi Bookissa on ilmestynyt lähes poikkeuksetta kolme postausta viikossa, Instagramin puolella päästiin koko vuoden tavoitteeseen jo elokuun lopussa ja heinäkuu oli kaikkien aikojen kuukausi kävijöiden suhteen. Tehtiin podcast-jakso yhdessä Oma huoneen tyttöjen kanssa ja järjestettiin miitti. Onhan siinä.

Samalla hävettää. Hävettää oma kykenemättömyys suoriutua kaikesta ja hävettää se, että tästäkin asiasta piti ruveta stressaamaan, vaikka sitten tiedostamatta. Mietin, miten ironista on, että kesän aikana ollaan neuvottu muita bloggaamisessa, mutta sitten en osaa tehdä sitä itse kunnolla.

Pikkuhiljaa rupean pohtimaan, että uskaltaisikohan tästä puhua? Uskaltaisiko sanoa, että asetin itselleni standardit, joihin en sitten yltänytkään ja nyt väsyttää?  Uskaltaisinko tunnustaa, että ihanasta harrastuksesta tuli hetkeksi taakka?

”Mun peukaloissa on joku tulehdus, enkä pysty tekemään mun postausvuoroja ens viikolla.” WhatsApp-viesti lähtee Lauralle elokuisena lauantaina. Ei se mitään, kuuluu vastaus. Arvioita on jemmassa. Huokaisen helpotuksesta, sillä tiedossa on viikko ilman blogia. Aamupäivät ennen iltavuoroja kuluvat kaikkialla muualla paitsi tietokoneella. Muutamaan päivään peukaloitakaan ei särje niin paljon.

Äidin ja työkaverin kehotuksissa taisi olla perää. Sitten myönnän Lauralle, etten pysty kesänkaltaiseen tahtiin enää syksyllä. Hävettää, mutta vähemmän, koska perusteet ovat hyvät. Oikeasti en halua jättää gradua tekemättä, enkä mitään muutakaan elämän osa-aluetta hoitamatta. Jostain pitää karsia ja tässä saumassa se taitaa olla blogi. Sovitaan viikottaisista postausvuoroista – kerran viikossa kummaltakin tulee uusi teksti. Tuntuu paremmalta. Kerran viikossa on tahti, johon voimavarat riittävät.

En vaihtaisi bloggaamista pois mistään hinnasta. Tämä blogi ja sen ympärille kertynyt yhteisö on henkireikä, josta parhaimmillaan saa lisää energiaa ja innostusta. Kirjoista ja kirjallisuudesta käydyt keskustelut herättävät usein uusia ajatuksia ja sitä myöten uusia postausaiheita. Blogin tekeminen kehittää kirjoittajana, valokuvaajana, videon tekijänä, äänityössä – se antaa toimittajalle ammatillisesti valtavan määrän osaamista, jota palkkatyössä olisi vaikeaa hankkia. Kirjablogi auttaa konkreettisesti lukemaan enemmän: mitä enemmän lukee muiden lukemista hienoista kirjoista, sitä enemmän tekee itsekin mieli lukea.

Tälläkin hetkellä tosin sattuu vasempaan etusormeen ja oikean käden kämmeneen. Ei pahasti, mutta jomottaa kuitenkin. Tästä postauksesta toipumiseen menee ainakin puoli päivää (siis käsien suhteen, henkisesti varmaan kauemmin).

Siispä, jatkossa on blogattava järkevämmin. Tehtävä sisältöä niistä aiheista, joista tuntee vahvimmin. Kirjoitettava arvioita niistä kirjoista, joista on jotain merkityksellistä sanottavaa. Ja priorisoitava omaa jaksamista, sillä kova faktahan on, että blogi ei tästä katoa, vaikka minä hetkeksi katoaisinkin.

Lopuksi sanon tämän vielä kerran: yhteisö on yksi parhaita asioita tässä harrastuksessa. Ilman teitä lukijoita ja internet-ystäviä tässä hommassa ei olisi mitään järkeä. Kiitos, kun olette, luette ja kommentoitte.

allekirjoitusminna

Kuinka löysin lapsuuteni suosikkikirjan vuosien etsimisen jälkeen – ja kuinka väärin olinkaan kaiken muistanut

Suoritin peruskoulun ensimmäiset luokat Hämeenlinnan Normaalikoulussa. Muistikuvani ensimmäisistä vuosista ovat yhtä hajanaiset kuin varmasti lähes kaikilla on ikävuosilta seitsemän ja kahdeksan. Muutama vähän sumuiseksi jäänyt muisto on noilta ajoilta jäänyt jopa kaihertamaan.

Ainakin ensimmäisellä luokalla lukujärjestykseemme oli merkattu palkkitunteja. Pikkukoululaiselle ei niiden merkitystä avattu, mutta kai  ne olivat aikansa eriyttämistä. Koska osasin jo lukea ja laskea, minulle nämä tunnit olivat lähinnä hauskaa puuhailua kirjojen parissa. Tuohon aikaan olin vielä hullumpi kirjastomyyrä kuin nykyään, joten ylimääräinen lukuaika ei haitannut yhtään.

Muistan, että joko ensimmäisellä tai toisella luokalla kävimme näillä palkkitunneilla läpi kaksi kirjaa, joista pidin suunnattomasti. Toisessa seikkaillaan ikuisessa kaupungissa eli Roomassa. (Tai pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että seikkailut sijoittuvat sittenkin Turkuun, vaikka Rooma näyttelee kirjassa omaa osaansa.) Sain jo jonkin aikaa sitten tiristettyä muistini syövereistä tuon kirjan nimen: Seitsemän kukkulan taika. Se on Annina Holmbergin teos ja ollut aivan uutukainen minun sitä tankatessani. Täytyykin muuten laittaa varaus menemään kirjastoon tästä teoksesta!

Toinen kirja olikin sen sijaan hankalampi. Muistin siitä tasan tämän: Maailmaa uhkaa jonkinlainen vesikriisi, jonka vain kirjan päähenkilöt voivat estää. Lasten on haettava taikapulloihin maailman vanhinta vettä. Jos he valuttavat pulloihin uutta vettä, pullot särkyvät ja peli on pelattu. Vanhaa vettä he hakevat puroista ja lähteistä, mutta eivät näytä löytävän oikeaa paikkaa. Muistin myös kirjan loppuratkaisun, mutta spoilereiden välttämiseksi jätettäköön se nyt salaisuudeksi.

Marja Luukkonen Suuri vesiretki (1)

Näillä tiedoilla aloin etsiä kirjaa. Voitte kuvitella, että tällainen hakukonehaukkakaan ei näillä hakusanoilla onnistunut tehtävässään ilman apua. Kysyin asiaa ensin Facebookin suuresta kirjallisuusryhmästä, mutta vinkkejä ei herunut. Twitterissä avunpyyntöni lähti mukavasti leviämään, ja sain muutaman vääräksi osoittautuneen vihjeen. Sitten sain viestin: ”Kirjastotäti äitini ehdotti seuraavaa: Marja Luukkonen – Suuri vesiretki, mutta epäilee itsekin, ettei taida ihan sopia kuvaukseen.” Viestin epäileväinen sävy tarttui itseenikin, mutta päädyin toki jälleen kerran Googlen ääreen. Hetkinen. Kirjailija Marja Luukkonen on syntynyt Hämeenlinnassa, mikä on saattanut johtaa sen valikoitumiseen hämeenlinnalaiskoulun lukemistoon. Vihertävän sävyinen kansikuvakin näytti etäisesti tutulta. Voisiko etsintäni olla päätöksessä? Valitettavasti kirjan juonikuvausta ei löytynyt netistä, joten jouduin odottamaan kirjan kohtaamista kirjaston varausjonon kautta.

Huomasin heti muistaneeni jotain lähtökohtaisesti väärin. Kirjan päähenkilöt eivät olekaan poika ja tyttö, vaan ihmislapsi ja lemmikkikissa. Kirjassa on myös paljon maagisia sävyjä, joita en tunnistanut. Jos olen tosiaan lukenut kirjan 7- tai 8-vuotiaana, enkö muka muistaisi yksinäisen pikkutytön noiduttua kotitaloa, puhuvia eläimiä tai Kadonneiden poikien tapaista lapsijoukkiota? Mutta sitten. Päähenkilö Kakku saa käsiinsä pullot, joihin pitää hakea vettä Alkujärven pelastamiseksi. Ja kyllä, yksi pullo särkyy, kun siihen laitetaan vääränlaista vettä. Ja kyllä, myös loppuratkaisu täsmää. BINGO!

Vaikka vuosia aivojani vaivannut unohdus on nyt hinkattu pois, olen hieman hämilläni. Miten muistini poimuihin on tallentunut niin vahvasti muisto hajoavista taikapulloista, vaikka ne ovat lopulta varsin pienessä – joskin ratkaisevassa – osassa koko Suuri vesiretki -kirjassa? Miksi en muistanut ilmapalloilla lentävää poikaa tai kummallista sirkusta? Eikö juuri tällaisten erikoisuuksien pitäisi tallentua paremmin aivoihimme?

Joka tapauksessa arvoitus on nyt ratkennut, ja voin seuraavaksi siirtää energiani johonkin muuhun asiaan. Ai miltäkö kirja tuntui näin 20 vuotta ensilukemisen jälkeen? Ei se ollut yhtä hyvä kuin muistin. Ehkä tämän vuoksi lapsuutensa suosikit kannattaisi jättää muistojen ja nostalgian pölyn alle uinumaan kauniina, mutta utuisina kuvina.

allekirjoituslaura

Millaisten hämärien muistikuvien varassa sinä olet metsästänyt kirjaa? Entä onko paikalla esimerkiksi kirjastoalan ammattilaista, joka olisi joutunut etsimään kirjaa vähintään yhtä epäselvien kuvausten perusteella?