Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

”En kestänyt enää sitä, että hän ei antanut elonmerkkejä itsestään. Minulle oli tärkeää keskustella hänen kanssaan, eikä hän voinut jättää minua yksin. Hän on minulle huomionsa velkaa, hän ei voi jättää minua yksin musertuneena tutkimaan mikroskoopilla yhteisen elämämme vuosia. Ei ollut tärkeää, minä valehtelin, tulisiko hän takaisin kotiin minun ja lastemme luokse. Tarpeeni oli toinen: ymmärtää. Miksi hän oli näin yliolkaisesti heittänyt pois viisitoista vuotta yhteisiä tunteita ja kokemuksia, rakkautta?”

Salanimen taakse kätkeytynyt kirjailija, jonka teokset ovat kietoneet lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa pauloihinsa. Vihdoin minäkin pääsin tarttumaan italialaisen Elena Ferranten tuotantoon Hylkäämisen päivät -kirjan kautta. Olgan elämää järisyttävästä avioerosta kertova kirja värisyttää lukijankin tunteita.

Eräänä huhtikuisena iltapäivänä Olga ja Mario ovat korjaamassa lounasastioita pöydästä, kun mies ilmoittaa viidentoista vuoden avioliiton olevan ohi. Lapset riitelevät toisessa huoneessa ja koira pitää unissaan pientä ääntä. Kaikki näyttäisi olevan kuten ennenkin, mutta todellisuudessa kaikki on muuttunut. Olgan elämä on yhdessä hetkessä romahtanut murskana lattialle. Mario jättää perheen yhteisen kodin, ja myöhemmin Olgan pelot toisesta naisesta osoittautuvat todeksi. Mies katoaa Olgan elämästä, edes omat lapset eivät tunnu riittävältä syyltä pitää yhteyttä, puhumattakaan Otto-koirasta joka saa Olgan välillä hulluuden partaalle. Lapset Gianni ja Ilaria alkavat miettiä kenen puolella he ovat. Saako isän kanssa olla enää hauskaa, jos isä saa äidin suunnattoman surulliseksi?

Hylkäämisen päivät on todella syvälle tunteiden kallioon porautuva kirja, joka louhii näkyville jätetyn naisen karmivimmatkin ajatukset. Olga ajautuu niin pahaan syöksykierteeseen, että jossain vaiheessa palaaminen takaisin tavalliseen arkeen näyttää täysin mahdottomalta. Oma ja jopa lasten turvallisuus hautautuu päänsisäisen kuminan ja ahdistuksen alle.

Kirjan alku tuo minulle vahvasti mieleen Selja Ahavan teoksen Ennen kuin mieheni katoaa, joka näyttäytyi minulle vahvasti ero- ja hyvästijättökirjana. Kesken arkisten askareiden niiltä kaikkein rakkaimmilta huulilta tipahtavat sanat, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Olgan päänsisäiset neuvottelut ja tunnemyräkät ovat varmasti monella tavalla tuttuja elämän kriisikohdissa kamppaileville. Ferrante osaa todellakin kuvata tämän kamppailun taiturimaisesti.

Hylkäämisen päivät on riipaiseva, mutta kirjan loppupuoli ajautuu odottamisen apatiaan, mitään ei varsinaisesti tapahdu, jotain vain odotetaan. Toisaalta sellaista Olgan elämä varmasti siinä kohtaa on, jonkin ratkaisun odottamista.

”Hän oli täyttänyt elämäni joka hetken ja oli nyt kadonnut, kuin kysymyksessä olisi ollut vain leikki. Hänen päätöksensä oli epäoikeudenmukainen ja yksipuolinen. Hän oli puhaltanut menneisyyden pois niin kuin puhalletaan pois kädelle laskeutunut häiritsevä hyönteinen. Ei ainoastaan hänen oma menneisyytensä, vaan myös minun menneisyyteni oli romahtanut raunioiksi. Pyysin, rukoilin että hän auttaisi minua ymmärtämään, oliko sillä ajalla ollut minkäänlaista tarkoitusta, ja milloin se oli alkanut menettää merkityksensä. Oliko se olut vain tuntien, kuukausien ja vuosien tuhlausta vai oliko sillä kuitenkin ollut jokin salainen tarkoitus, joka teki siitä hedelmällisen kokemuksen.”

★★★★
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Käännös: Taru Nyström
WSOY, 2017 (uusi laitos)
Sivuja 253
Luettavaksi kirjastosta