Soturikissat pääsivät yllättämään – lasten fantasiasarja on hauska ja viihdyttävä

Olen tähän mennessä pysytellyt teemaviikon kirjojen suhteen aikalailla mukavuusalueellani ja suorastaan piehtaroinut nostalgiassa. Kirjoitin kirjoista, jotka ovat tehneet minusta lukijan, sekä analysoin teinisuosikkiani Twilightia kokonaisen postauksen verran. Tuo postaus sai ihmiset liikkeelle ja keskustelemaan – kiitos siitä! Päätin kuitenkin jo etukäteen, että luen myös jotakin, mihin en ole aiemmin tarttunut. Soturikissat-sarjan kirjat ovat kiehtoneet minua jo vuosia. Ne sattuvat silmiini tasaisin väliajoin kirjakaupan hyllyssä ja joka kerta mietin, miten kissoista kirjoitettu kirjasarja voi oikeasti toimia.

Vastaus: yllättävän hyvin. Se käy selväksi jo sarjaa googlaamalla, sillä kirjoja on julkaistu tähän mennessä yli 30. Suuri osa niistä on myös suomennettu. Kirjat jakautuvat sarjoihin, joista kukin pitää sisällään kuusi teosta. Lisäksi tarinoita löytyy myös sarjojen ulkopuolelta. Kirjailijan nimi, Erin Hunter, on pseudonyymi kuuden kirjalijan ryhmälle, joista kukin on kirjoittanut eri teoksia sarjojen sisällä. Lähdin hakemaan kirjastosta ensimmäisen sarjan ensimmäistä osaa vain huomatakseni, että kaikki kopiot olivat lainassa. Hetken aikaa hyllyjen välissä pohdittuani päätin lainata toisen sarjan ensimmäisen osan, Soturikissat: Keskiyö, vaikka en tiennyt onko sitä mitään järkeä lukea ilman, että tietää ensimmäisen sarjan tapahtumista mitään.

Kirjan alussa on söpönnäköinen kartta, jossa näytetään minkälaisilla alueilla tarinassa seikkailevat kissat ja heidän klaaninsa asuvat. Kartat ovat aina mielestäni plussaa, sillä ne pistävät tarinan maailman jollakin tapaa järjestykseen lukijan päässä. Heti romaanin aloitettuani ymmärsin myös, että aiempaa sarjaa ei todellakaan tarvitse olla lukenut ymmärtääkseen tätä teosta. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: neljä eri klaanien kissaa lähtee uskaliaalle retkelle saatuaan profetian Tähtiklaanin kissoilta. Retken aikana kissat joutuvat vaikka minkälaisiin kiipeleihin ja heistä hitsautuukin lopulta yhdessä toimiva yksikkö. Kirjan päättyessä käy ilmi, että näiden kissojen tarina on oikeastaan vasta alkamassa.

Pohdin etukäteen, miten kissojen näkökulma voi romaanissa toimia. Yllättävää kyllä, kissojen seikkailut olivat viihdyttäviä ja hahmot hellyttäviä. Niille oli annettu paljon ihmismäisiä piirteitä ja niiden toiminnassa oli helposti nähtävissä ihmisissä tutut mallit. Sekaan oli kuitenkin laitettu kissoille ominaisia asioita, sillä esimerkiksi puhumista kuvattiin usein naukumisena ja sähähtelynä. Lisäksi monille ihmisten asioille oli annettu omat nimet: autot olivat hirviöitä, tiet ukkospolkuja ja itse ihmiset kaksijalkoja. Lukijana nautin siitä, että hoksasin kissojen kuvausten perusteella mikä ihmismaailman asia oli kyseessä.

Teos on selkeästi kirjoitettu minua nuoremmalle kohdeyleisölle ja se sijaitseekin kirjastossa nimenomaan lasten fantasiahyllyssä. Jos olisin itse törmännyt sarjaan sanotaanko 11-vuotiaana, olisin varmasti jäänyt siihen koukkuun ja ahminut kirjoja kuin viimeistä päivää. Aikuisenakin Soturikissoista oli hauskaa ja viihdyttävää lukea, sillä tapahtumien vilskeessä ei pääse tylsistymään. Jossain mielessä teoksen kieli kuulosti omaan korvaani hieman liian naiivilta ja alkuun minulla on myös vaikeuksia muistaa hahmojen nimiä (ne ovat usein samankaltaisia ja niitä on paljon).

Sarjan kanssa jatkamista puoltaa ehdottomasti se, että teos loppui uskomattomaan cliffhangeriin ja kissojen kohtalo jäi epäselväksi. Lisäksi olisi mielenkiintoista lukea myös sarjan muita teoksia ja katsoa, onko niissä kirjoittajista johtuvia eroja. Jos siis pelottavan korkealta tbr-pinoltani ehdin, tartun varmasti sarjan seuraavaan osaan.