Teatterissa: Avoin liitto

Aivan sattuman kaupalla olen parin viikon aikana päätynyt katsomaan kaksi kahden henklön näytelmää, joiden keskiössä on rakoileva avioliitto ja miehen uskottomuus. Kansallisteatterin Kohtauksia eräästä avioliitosta ei oikein kolahtanut minuun, mutta Teatteri Jurkan Avoin liitto sen sijaan iski niin nauru- kuin ajatushermoon.

Vaimo ja mies eivät ole enää onnellisia yhdessä. Mies ravaa ennemmin vieraiden naisten luona ­– kerää panoja – kuin yrittäisi päästä vaimonsa lähelle. Nainen puolestaan tasapainottelee epätoivon rajalla ja yrittää itsemurhaa useampaankin kertaan. Tavoitteena ei ole niinkään itsensä tappaminen vaan ennemmin huomion saaminen mieheltä.

Lopulta mies ehdottaa ratkaisuksi pattitilanteeseen avointa liittoa. Ainakin se vapauttaisi hänet itsensä tunnontuskista, joita vieraissa sängyissä makaaminen hänessä tuottaa. Pitkällisen suostuttelun jälkeen mies saa vaimonsa allekirjoittamaan sopimuksen, mutta lopulta vapaudelta tuoksunut oikotie onneen alkaa tuntua miehestäkin kurjalta vaihtoehdolta.

Liisa Mustonen ja Matti Ristinen ovat lavalla valloittavia. Heistä oikein huokuu yleisön päälle kaikki se raivo ja epätoivo, jotka vellovat tarinan ytimessä. Pitkätkään monologit eivät ala pitkästyttää, vaan pieneen teatterihuoneeseen on saatu loihdittua niin välitöntä tunnelmaa, että välillä luulee seuraavansa oikeaa avioparin henkistä ja fyysistä käsirysyä. Käsikirjoituksessa on myös onnistuttu käsittelemään valtavan taitavasti vaikeitakin asioita. Enpä olisi kuvitellut nauravani itsemurhaa käsittelevälle sananvaihdolle (vaikka surullisen koominen puoli tässä keskustelussa on terveydenhuolto, ei varsinaisesti itseltään hengen riistäminen).

46136070514_857714aba2_k

Tämä oli ensimmäinen visiittini Teatteri Jurkassa. Vaikka tiesin kyseessä olevan Suomen pienin ammattilaisteatteri, en uskonut koon näkyvän niin konkreettisesti itse tilassa. Aula oli niin pieni, että narikoille päästäkseen piti tunkeutua epätoivoisesti valtavan ihmismassan läpi. Ahdisti. Myös itse teatterihuone oli niin pikkuinen, että olin koko ajan kosketuksissa vieruskavereihini. Sekin vaati vähän totuttelemista. Päädyin lopulta aivan eturiviin, joten olin myös hyvin lähellä näyttelijöitä. Ei tullut mieleenkään suoristaa jalkoja, etten vain olisi kampannut kumpaakaan heistä.

Intiimi tila tuo toki itsessään voimaa koko näytelmään. Kun pariskunta tappeli käsiaseesta, teki mieleni väistellä yleisönkin suuntaan sojottavaa piippua, vaikka toki tiesin, että ase oli pelkkää tarpeistoa. Näyttelijöiden äänenpainot, ilmeet ja eleet tuntuvat todella voimakkailta, kun niiden ja katsojan välissä on parhaimmillaan vain metrin verran tilaa.

Pari ulkoteatterillista asiaa on vielä loppuun todettava. Jos tilat ovat ahtaat, on aivan käsittämätöntä, että ihmiset a) lähtevät ryysimään jonon ohi aiheuttaen enemmän haittaa muille kuin etua itselleen ja b) eivät täytä penkkirivejä järjestyksessä vaan jättävät jonnekin hankalaan kulmaan vapaita paikkoja, joihin suostuvat menemään vasta kun on selvää, että jokaiselle tuolille täytyisi loppuunmyydyssä esityksessä yksi takalisto painaa. Näin pienessä näyttämössä toivoisi myös, että kesken esitystä ei lähdettäisi supattamaan tai kaivamaan omaa laukkua, se kaikki nimittäin kuuluu aivan varmasti kaikille muillekin. Aikuiset ihmiset.

allekirjoituslaura

★★★★
Avoin liitto
Teatteri Jurkka
Ohjaus: Liisa Mustonen
Käsikirjoitus: Dario Fo ja Franca Rame
Suomennos: Aira Buffa
Rooleissa: Liisa Mustonen ja Matti Ristinen
Esitykset 1.4. saakka

Kuvat © Marko Mäkinen / Teatteri Jurkka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s