Teatterissa: Making of Lea, Medusan huone & Harriet

Olen tänä keväänä ehtinyt gradukiireistä huolimatta käydä muutamaan otteeseen teatterissakin. Aivoja uuvuttavan kevään tuloksena en ole tosin oikein osannut kirjoittaa näkemistäni näytelmistä mitään tänne blogin puolelle. Itse asiassa en ole oikeastaan osannut antaa näytelmille edes tähtiarvioita, vaikka yleensä pyörittelen sellaisen mielessäni heti esityksen jälkeen.

Koska olen kuitenkin tämän kevään aikana nähnyt useampia kiinnostavia esityksiä, päätin koota satunnaisia ajatuksia ylös tähän yhteen postaukseen kolmesta erillisestä näytelmästä. Toimikoon se jatkossakin muistutuksena siitä, että aina ei irtoa.

Kom-teatteri: Making of Lea

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että olin todella väsynyt kivutessani tuona iltana Kom-teatterin katsomoon. Edellisen kerran vierailin kyseisessä teatterissa katsomassa sydämeni vieneen Veriruusut. Odotukseni olivat jälleen korkealla, sillä Making of Lea oli saanut monissa paikoissa osakseen suitsuttavia ylistyksiä.

Totta puhuakseni tämä näytelmä ei jäänyt kaivelemaan alitajuntaa sillä kutkuttavalla tavalla, jolla erityisen innostavat näytelmät jäävät. Aleksis Kiven tuskailu ja suomenkielisen teatterin haparoivat ensiaskeleet olivat kiehtova teema, mutta parhaiten mieleeni iskostui lavan yläpuolella roikkunut käännöskone. Minusta on aivan mahtavaa, että näytelmässä on otettu huomioon, kuinka monia kieliä Suomessa 1800-luvullakin puhuttiin ja millaisia kielimuureja se saattaa luoda. Kielenkääntöpömpeli, joka tulkkasi vieraskielisetkin puheet suomeksi katsojien iloksi, oli riemastuttava.

Q-teatteri: Medusan huone

Myös Medusan huone on saanut monet henkäilemään ihastuksesta ja voimautumaan feminististen ajatusten palossa. Feministiset teemat saivat minutkin kärkkymään lippuja useampana päivänä loppuun varattuihin näytöksiin, joten olin tietysti innoissani ensimmäisestä visiitistäni Q-teatterissa. Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä oli visuaalisesti kiehtova ja voimakas. Vuorosanoja oli suhteellisen vähän, ennemmin lavalle marssitettiin asetelmia, tunnetiloja ja värejä.

Muutamaan otteeseen nauroin oikein vapautuneesti. Joissain kohdissa eteemme maalatut asetelmat vähän ahdistivat. Pidin kovasti kohdasta, jossa kyseenalaistettiin se, kannattaako nyt siitä naisten tilasta tehdä ihan kokonainen näytelmä vai pitäisikö siihen nyt jotain muutakin saada. Kaikista kiinnostavista elementeistään huolimatta, suuren osan aikaa minulla oli tunne, että olen keskellä jotain hivenen sekavaa unta. Tärkeät teemat tuntuivat jotenkin, no, hieman latteilta. Olisin kovasti halunnut pitää tästä enemmän. Ehkä jonain virkeämpänä ajanjaksona elämässäni tämä olisi voinut kolahtaa kovempaa.

Ryhmäteatteri: Harriet

Päädyin ostamaan lipun Ryhmäteatterin Harrietiin, kun liput olivat alennuksessa Helsingin Sanomien tilaajille. Lopulta opiskelijatarjous oli minun kannaltani edullisempi, mutta tulipahan ainakin innostuttua ja lähdettyä, kiitos siis siitä Hesari. Oikein hävettää, että olen asunut kohta kaksi vuotta muutaman korttelin päässä Ryhmäteatterista ja silti sain itseni kiskottua sinne vasta nyt.

Odotukseni näytelmää kohtaan olivat ennakkoon olemattomat, mutta lopulta (ehkä juuri siksi?) näytelmä on näistä kolmesta suosikkini. Suhtauduin hyvin skeptisesti siihen, että muutaman hetken kestänyttä kohtausta rullataan uudelleen ja uudelleen koko näytelmän ajan. Kuka nyt jaksaisi katsoa yhden näytelmällisen verran uusintana yhden miehen kuolemaa? No näemmä minä ainakin. Olen viime aikoina miettinyt paljon muistamisen teemoja. Mitä me muistamme, miten ja miksi? Mitä meistä muistetaan? Kuka meidät muistaa? Mitä on tärkeä muistaa, minkä voi huoletta unohtaa? Koko näytelmä perustui näille kysymyksille sekä muistojen tulkinnalle. Kun monien takaisinkelausten jälkeen tutuksi käyneet hahmot näytelmän lopuksi katosivat valojen sammuessa lopullisesti historian pimeyteen, kyynelkanavani aukesivat aivan yllättäen. Olisin halunnut istua iäisyyden pimeässä teatterisalissa, pysähtyneessä hetkessä. Harmi, että aplodit katkaisivat voimakkaan tunne-elämykseni.

***

Täytyy toivoa, että viimeistään kesäkuussa aivoni palaavat jälleen normaaliin toimintavalmiuteensa. Ja jo ensi yönä aion nukkua paremmin kuin viime yönä, jolloin Notre-Damen kohtalo piti minut hereillä yön pimeimpiin tunteihin saakka.

 

En kai ole ainoa, joka kärsii aika ajoin tällaisesta kulttuurisesta tyhjäpäisyydestä? Kun aivot eivät tunnu yksinkertaisesti ottavan yhtään mitään monitasoisempaa vastaan?

 

Kuvat © Aino Nieminen / Q-teatteri, Noora Geagea / Kom-teatteri, Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri