Teatterissa: Veriruusut

Istun hiljaa paikallani, suu aavistuksen verran raollaan. Teatterin valot ovat sammuneet merkiksi esityksen loppumisesta, mutta aplodit eivät ole vielä alkaneet. Kuluu sekunti, toinen. Toivon että tämä pimeys ja hiljaisuus jatkuisi vielä, mutta yhdyn mukaan taputuksiin, kun ensimmäiset katsojat paukauttavat kämmenensä yhteen. Olo on täysin tyhjä. Täysin tyhjä.

Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistettiin viime vuonna mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla (köh köh, Sinin siivousvälineen), mutta vuoden 1918 muisteleminen näyttää noudattelevan suomalaisissa teattereissa paljon yhtenäisempää linjaa. Sisällissodan muistovuonna halutaan tuoda esiin inhimillinen kärsimys ja etenkin naisten äänet. Jostain syystä tämä aihe kaikessa kauheudessaan kiehtoo minua niin paljon, että olen hankkinut liput jo kolmeen sisällissota-aiheiseen näytelmään. Ensimmäisen lipun käytin tällä viikolla, kun kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut.

15-vuotias Sigrid joutuu lähtemään töihin Valkeakosken paperitehtaalle, sillä kyllähän sen ikäisen naisen täytyy jo kiikuttaa palkkapussinsa kotiin perheensä elättämiseksi. Tehtaalla Sigrid saa ystäviä leiskuvista työtovereistaan, mutta joutuu myös kokemaan mitä on rankka fyysinen työ ja kuinka kamalalta niljakkaan pomon lähentely-yritykset tuntuvat. Elämä tehtaalla ei rullaa tutuissa uomissaan kovin kauaa, sillä viestit alkavat kulkea pitkin poikin juuri itsenäistynyttä Suomea. Nyt on työläisten aika nousta porvareita vastaan! Nyt on aika ottaa mikä sorretuille kuuluu! Sama palkka naisille ja miehille! Sigrid ja muut tehtaan naiset kiskaisevat ensimmäistä kertaa elämässään jalkaansa housut ja perustavat oman kaartin. He opettelevat ampumaan ja odottavat lähtöä rintamalle. Mutta sitä ei kuulu. Jälleen miehiä pidetään parempina, naiset on jätetty ala-arvoisiin vartijahommiin. Mutta vielä tulee naiskaartinkin aika.

Veriruusut on kaikkea. Siis aivan kaikkea. Esityksen aikana nauroin, pyyhin kyyneleitä poskiltani, nojauduin eteenpäin suu hämmennyksestä auki, tunsin halua peittää silmäni tai takertua vieressä istuvan naisen käsivarteen lohtua hakien. Veriruusut kertoo nuorten naisten itseluottamuksesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen. Se kertoo valinnoista, joiden äärellä pohtivia naisia haluaisin täältä sadan vuoden päästä varoittaa. Veriruusut kertoo ystävistä, rakkaudesta, perheestä, kotimaasta.

Vaikka näytelmän tapahtumat ovat karmaisevia, ei raakuuksien kanssa horjahdeta mässäilyn puolelle. Sisällissodan karmeudet teloituksineen, kidutuksineen ja raiskauksineen kyllä käydään läpi, mutta mukaan mahtuvat myös vuoden 1918 hyvät asiat. Sillä tuskin mikään aika historiassa on vailla yhtäkään onnenhetkeä, vaikka hirmuteot mustaavatkin suuren kuvan. Erityisen onnistunut Veriruusut on rytmityksessä. Välillä vauhti näyttämöllä kiihtyy niin hurjaksi, että katsomossakin hengästyttää, seuraavassa kohtauksessa aika taas jysähtää paikalleen. Jo ainoastaan Markku Pätilän nerokas lavastus pyörivine lavoineen on nerokkuudessaan viiden tähden arvoinen. Suuri pyöreä lava liikkuu ihmisvoimalla, ja siinä ryntäilevät hujan hajan tehdastyöläiset tai sitten se pyörittää jähmettyneitä sotilaita katsojien edessä kuin leivosta kakkutarjottimella. Myös tarinaa kuljettava musiikki mandoliineineen sekä erinäisten ovien ja luukkujen käyttö on taiturimaista.

Veriruusut on esitys, josta en muuttaisi mitään. Kaikki hahmot löytävät tarinasta luontevan paikkansa, heihin kiintyy, eikä kukaan jää yksiulotteiseksi täytehahmoksi. Tai ehkä yhden asian olisin muuttanut. Näytelmä oli kuulemma alun perin huomattavasti pidempi, luokkaa viiden tunnin maraton. Olisi kiehtovaa tietää, olisivatko nämä pakahduttavat tunteet kestäneet läpi pidemmän version, vai olisiko siitä tullut vain kiusallisen piinallinen ohjaajan versio, jonka ääressä malttavat istua vain tosifanit.

Satuin vahingossa esitykseen, jonka jälkeen ohjaaja Lauri Maijala ja Veriruusut-romaanin kirjoittanut Anneli Kanto puivat esitystä. Keskustelusta jäi mieleen ajatus siitä, että samanlaiseen tilanteeseen joutuessamme olisimme kaikki toimineet samoin. Jäin miettimään, olisinko minä muka oikeasti rohjennut viskata hameen nurkkaan ja lähteä kaartilaisena taistelemaan omien arvojeni puolesta huomattavasti suurempia joukkoja vastaan. En tiedä. Ehkä. Ehkä en. Tällaiset asiat meidän pitää näistä menneiden vuosien kauhuista muistaa.

★★★★★
Veriruusut
KOM-teatteri
Alkuperäisteksti: Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa muun muassa Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff ja Ursula Salo.
Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018

Kuvat © Marko Mäkinen / KOM-teatteri