Kirja, jonka ääressä itkin, itkin ja itkin – Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

”Työ vie meiltä todella, todella paljon. Tällä työllä ei ole onnellista loppua, koska ylösnousemusta ei ole. Hyvin tehty työ tarkoittaa sitä, että ruumis on tunnistettu ja omaiset voivat aloittaa surutyönsä. Työ on mielenkiintoista, mutta tarinan loppu on aina traaginen.”
–Cristina Cattaneo, oikeuslääkäri, Milano

Olin Erasmus-vaihdossa Maltalla keväällä 2014, ja kiinnostavin suorittamistani kursseista oli ehdottomasti Contemporary Migration Issues Across the Mediterranean. Luennoitsija kertoi, kuinka jo monia vuosia Välimeren ylittävien ihmisten määrä on ollut kasvussa ja millaisia ongelmia tilanne on aiheuttanut sekä lähtijöille että Välimeren rannoilla sijaitseville EU-maille. Minulle nämä asiat olivat uutta tietoa, eipä Suomen mediassa tuolloin vielä kovin vuolaasti kerrottu tilanteesta Euroopan unioni toisella laidalla. Viimeistään vuonna 2015 kukaan suomalainenkaan ei voinut enää väittää, ettei olisi kuullut noista Välimerta ylittävistä, hengenvaarallisista veneistä.

Luen suhteellisen vähän tietokirjoja, mutta kun lukulistalleni sattuu todellinen helmi, ihmettelen aina, miksi en lue enemmänkin tietokirjoja. Taina Tervosen ja Anni Aution teos Hukkuneet päätyi tbr-hyllylleni Tieto-Finlandian finaaliskuusikkoon pääsemisen ansiosta. Vuosien takaiset opinnot Maltalla ja sen jälkeen jatkunut uutismylläkkä Suomessa saivat minut kiinnostumaan aiheesta, joskin pelkäsin aluksi, että kirja saattaa olla vähän puiseva ja puuduttava. Kuinka väärässä olinkaan.

Kirjan valkoisella kannella vilisee tiheästi painettuja kirjaimia. Säntilliset palstat jatkuvat sisäsivulla. Ja seuraavalla aukeamalla. Ja seuraavalla. Ja seuraavalla. En lue tekstejä kokonaan, mutta sieltä osuu silmään kauhistuttavia sanoja. ”111 missing.” ”Body founded by fisherman.” ”Froze to death in tent.” Nämä ihmiset jättivät kotinsa ja lähtivät kohti uutta elämää. Nyt heitä ei enää ole.

Taina Tervonen kertoo Eurooppaan pyrkineiden karuja kohtaloita silminnäkijöiden kautta. Hän on haastatellut oikeuslääkäreitä, hautausurakoitsijoita, kalastajia, pappeja ja palomiehiä niin Italiassa, Kreikassa, Espanjassa kuin Ranskassakin. Lyhyet kappaleet tihkuvat suuria tunteita. Niissä käsitellään surua, väsymystä, epätoivoa, katkeruutta ja sitä jotain, mikä ajaa tekemään raskasta työtä päivästä toiseen. Tarinat on kirjoitettu taiten ja kunnioittavasti. Itken lähes jokaisen ääressä.

”Joskus omaiset pyytävät minua kertomaan rakkaansa viimeisistä herkistä. Teen sen aina, koska tiedän, miten tärkeää se heille on. Mutta näiden nuorten miesten kohdalla minulla ei ole ketään kenelle kertoa. En tiedä heistä mitään, en tiedä, missä heidän perheensä ovat. Ajattelen, että heidän muistonsa on uskottu minulle. Minusta on tullut heidän muistonsa vartija.”
–Carlo Tidona, palomies, Sisilia

Tervosen kirjoittamia tarinoita rytmitetään Anni Aution ottamilla kuvilla. Osa niistä voisi olla kuin suoraan loma-albumista. Sinisenä kimmeltävää vettä tai eteläeurooppalaisia maisemia. Mutta ne eivät ole onnellisia kuvia. Ne ovat otoksia paikoista, joissa unelmia ja elämiä on pyyhkäisty ikuiseen unohdukseen. Aivan yksinkertaisilla keinoilla Autio on tallentanut tuskan, joka on pinttynyt näille rannoille.

Pidän kovasti toimittajien kirjoittamista tietokirjoista, sillä ne ovat usein hyvin taustoitettuja ja hyvin kirjoitettuja. Niin tälläkin kertaa. En ole lukenut muita viime vuoden Tieto-Finlandian finalisteja, mutta ihan suoralta kädeltä uskallan sanoa, että Hukkuneiden palkitseminen ei olisi ollut yhtään hullumpi idea. Kirja käsittelee vaikeaa ja suurta aihetta inhimillisesti ja ymmärtävästi. Se muistuttaa, että ruumishuoneiden numerokoodien ja sanomalehtijuttujen takana on valtava määrä oikeita ihmiskohtaloita. Tarinoita, jotka eivät saaneet onnellista loppua. Perheitä, jotka eivät tiedä, miten heidän läheisilleen kävi.

”Kuolleet eivät ole numeroita, heillä on etu- ja sukunimi. Kun ne saadaan selvitettyä ja vahvistettua, syyttäjä antaa määräyksen merkitä ne hautakiveen, jossa siihen asti on ollut vain numero.”
–Teodoros Noussias, oikeuslääkäri, Lesbos