Finlandia-palkintoihin liittyy niin paljon avoimia kysymyksiä ja kirjoittamattomia sääntöjä, että se jo turhauttaa

Tänään illalla suomalaiset kirjafanit pääsevät kiskaisemaan gaalavaatteet päälleen ja osallistumaan Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen kotikatsomoista käsin. Spekulaatiot voittajista käyvät kuumina, samoin yleisemmän tason keskustelut koko kilpailusta. Minun oli tarkoitus tähän päivään mennessä lukea kaikki lanu-ehdokkaat, mutta koska marraskuu on laittanut kapuloita rattaisiin, keskitytään tällä kertaa oman voittajasuosikkini paljastamisen sijaan palkintoprotokollan yleisempään ruotimiseen.

Finlandia-palkinnot ovat eittämättä kotimaisen kirjallisuuskentän tärkeimpiä merkkipaaluja, jotka määrittävät muun muassa monen kovan joululahjapaketin sisällön. Itse palkintosumma eli 30 000 euroa on myös niin valtava, että se voi parhaimmillaan sysätä kirjailijan urallaan aivan uudelle pikakaistalle.

Palkintojen jakamiseen liittyy kuitenkin niin paljon avoimia kysymyksiä, että joka syksy aiheesta käydään samoja hämmentyneitä keskusteluista uudelleen ja uudelleen. Tässä asiat, jotka minua Finlandia-palkinnoissa vaivaavat.

1. Voiko jo kerran voittanut kirjailija saada palkinnon uudelleen? Yksiselitteinen vastaus tähän kysymykseen on tietysti, että voi ja niin on käynytkin. Mutta vielä tärkeämpi kysymys on, että onko se oikein. Tänä vuonna Tatu ja Patu -kirjat ovat neljättä kertaa ehdolla lanu-Finlandian voittajaksi ja yksi voittokin kirjasarjalla on takanaan. Kun suositulla kirjasarjalla on jo valmiiksi näkyvyyttä suhteellisen paljon lastenkirjaksi, ovatko toistuvat ehdokkuudet perusteltuja? Finlandia-säännöissä tätä ei tietenkään kielletä, ja koska tarkoitus on etsiä ansioituneita lastenkirjoja, ei jo voittonsa ansainneita kirjoja voi rankata pois ehdokaslistoilta ilman sääntömuutosta.

2. Miten ihmeessä lasten- ja nuortenkirjallisuutta voidaan arvioida samassa kategoriassa? Tämä asia kummastuttaa minua vuodesta toiseen. Jos rinnakkain ovat kuvapainotteinen lorukirja yksivuotiaalle ja massiivinen ya-romaani, miten ihmeessä niitä voi arvioida samalla asteikolla? Reiluinta olisi tietysti jakaa palkinto kahtia ja luvata sekä lasten- että nuortenkirjallisuudelle 30 000 euroa, mutta onko siihen varaa? Tulevien lukijasukupolvien harrastuneisuuden ja koko kirja-alan tulevaisuuden kannalta päätös olisi perusteltu, mutta rahaa ei oikein polkaista tyhjästä.

3. Millä perusteella voittajien valitsijat valitaan? Tämä on sapettanut minua monta vuotta. Lanu-kirjallisuuden voittajan valitsee joku julkisuuden henkilö, jonka kytkökset lasten ja nuorten maailmaan vaihtelevat laidasta laitaan. Ymmärrän, että valinnoissa halutaan korostaa kirjallisuuskentän ulkopuolista ”tavisnäkökulmaa”, mutta minkälaista jatkumoa voi olla palkinnolla, jonka valitsijoiden keskuudessa muutoksen tuulet puuskuttavat aivan eri suuntiin joka vuosi? Aikuisen on usein helpompi itse rakastua ya-romaaneihin, mutta toisaalta jos valitsijalla on tietyn ikäinen lapsi, se saattaa kallistaa vaa’an tietyn kirjan suuntaan. Samaa vaihtelevuutta on toki muissakin palkinnoissa, mutta lanu kiinnostaa minua eniten. Kuinka paljon valitsijat ylipäänsä lukevat lanua laidasta laitaan valintaurakkansa ulkopuolella?

4. Mikä vaikuttaa valitsijoiden päätöksiin? Finlandia-voittajien valintaperusteita ei avata lainkaan, puhutaan vain ansioituneista kirjoista. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa ansioitunut? Ja mikä kaikki muu voi vaikuttaa valintoihin kuin kirjan omat ansiot? Jos mietimme tämän vuoden lanu-ehdokkaita, aiempi menestys voi hyvinkin pudottaa Tatun ja Patun voittopallilta. Samoin saattaa käydä Siiri Enorannan Kesämyrskylle, voittihan kirjailija edellisellä romaanillaan lanu-Finlandian vain kaksi vuotta sitten. Mutta voiko näiden teosten valitseminen jälleen kerran finaalikuusikkoon aiheuttaa pientä epäreiluutta? Voiko niitä valita voittajiksi? Vai luoko kirjailijoiden aiempi menestys neljälle muulle ehdokkaalle paremmat mahdollisuudet voittoon, koska nyt olisi ”jonkun muun vuoro”? Iskeekö kaunokirjallisuuden puolella ”kolmas kerta toden sanoo” -taika Tommi Kinnusen kohdalla? Ja kuinka paljon Pajtim Statovcin viime vuoden voitto oli kiinni hänen aiemmasta, palkinnotta jääneestä menestyksestä? (Bolla oli kyllä hyvä, en sano tätä vähätelläkseni, kunhan vain pohdiskelen.)

5. Mikä on sarjojen asema palkintoehdokkaissa? Etenkin lanu-puolella monet kirjalliset helmet ovat osa laajempaa kirjasarjaa. Tatun ja Patun esimerkki osoittaa, että kirjasarja ei torpedoi ehdokkuutta, mutta toisaalta yksittäisten kuvakirjojen on luultavasti helpompi kisata itsenäisinä teoksina kuin tiiviimmän romaanisarjan osan. Anniina Mikaman Huijarin oppipoika nousi viime vuonna lanu-ehdokkaaksi, mutta miten ihmeessä keskeneräisen sarjan keskimmäistä osaa tulisi arvioida? Pitääkö sarjan avausosa lukea vai ajatella kirjaa puhtaasti yksilönä? Mikaman trilogia on erinomainen juuri kokonaisuutena, ja ilman ensimmäisen kirjan kuvioita ja yllätyksiä kakkososa saattaa tuntua lattealta. Mutta toisaalta se oli ainoa ehdolla ollut kirja, joten ei kai sillekään voi laatia omia sääntöjään. Toisaalta kaksi vuotta sitten kritisoitiin sitä, että vahvasti ulkomaiseen konseptiin nojaava Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) nousi finalistiksi.

6. Miten taataan tasa-arvoisuus ja tasapuolisuus? Kuusi kaunokirjaa, kuusi tietokirjaa ja kuusi lanu-kirjaa. Se on vain murto-osa kaikista vuoden aikana julkaistuista kotimaisista kirjoista. Tekijöiden sukupuolta on varmasti tarkasteltu sillä silmällä jo pitkään – olisihan se omituista, jos jossain kategoriassa olisi vain mies- tai naisehdokkaita. Mutta kuten tiedämme, ei tasa-arvo ole näin yksiulotteista. Onko eri taustoista tulevilla kirjailijoilla yhtäläiset mahdollisuudet nousta ehdokkaiksi tai jopa voittajiksi? Karsivatko osallistumismaksut pienempiä kustantamoja tai tiettyjä kirjatyyppejä pois ehdokaslistoilta? Miten käy Ann-Luise Bertellin Heimanin, ainoan ruotsinkielisen kaunoehdokkaan, jonka suomennosta joudutaan vielä tovi odottamaan? Kun lanu-Finlandian on voittanut kaksi vuotta putkeen ya-romaani, onko valitsija niin sanotusti pakotettu antamaan voiton lastenkirjalle? Toki koko kirjakentän tilanne heijastuu suoraan myös palkinnonsaajiin. Jos esimerkiksi tiettyjen vähemmistöjen edustajien on mahdoton saada kustannussopimuksia, ei kirjallisuuspalkintojakaan heru.

Nämä kuusi asiaa ovat vaivanneet minua jo useamman vuoden ajan. Finlandia-palkintoihin tuntuu liittyvän kirjoittamattomia sääntöjä ja tiettyjä oletuksia, jotka saavat vuodesta toiseen kyseenalaistamaan pelin reiluuden. Se, että sääntöjä ei juuri ole, tekee kilpailuasetelmien arvioimisesta hankalaa. Kyse on kuitenkin rahallisesti ja näkyvyydeltään niin merkittävästä palkinnosta, että sen toivoisi tuntuvan kaikin tarvoin harkitulta ja tasapuoliselta. On tietysti hyvä, että Finlandia-palkinnot synnyttävät keskustelua, mutta ei ole kenenkään etu, jos tunne epäreiluudesta alkaa nakertaa kilpailun imagoa.