Kuka saa kirjoittaa ja kenestä? – Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

”Täällä tämä Kekkosen rouva itsekseen puuhailee. Muistojensa kanssa höpisee ääneen. Älkää kertoko kenellekään, ettei luulla höperöksi, maan äiti sentään.”

Jotkut kirjat sopivat ehdottomasti paremmin omilla silmillä luettaviksi kuin äänikirjoina nautiskeltaviksi. Yksi tällainen kirja on Johanna Venhon Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Ensimmäinen nainen. Kuuntelin Sylvi Kekkosen elämään pohjautuvan romaanin äänikirjana vuonna 2019. Mielikuvani kirjasta ovat hämärät. Se oli mielestäni ihan ok, kieli oli kaunista, mutta teksti rullasi kuulokkeista aivomassani läpi ilman sen suurempia sähköiskuja alitajuntaan. Muistikuvat pari viikkoa lukukokemuksen jälkeen: hyvin heikot. Tänä syksynä lukupiirini antoi hyvän syyn tarttua kirjaan uudelleen, tällä kertaa e- ja printtiversion välillä hypellen. Lukukokemus: huikeasti parempi.

Ensimmäinen nainen perustuu puolisonsa varjossa eläneeseen Sylvi Kekkoseen. Elokuussa 1966 Sylvi lähtee kesäpaikkaansa sulattelemaan ystävänsä kuolemaa ja pyörittämään traagisen tapahtuman käynnistäviä ajatuskeloja. Mukanaan hänellä on kasa päiväkirjoja, jotka hän aikoo lukea läpi ja tuikata tuleen. Aivan kaikkea tulevien polvien ei tarvitse päästä lukemaan. Välillä piipahdetaan myös kuvanveistäjä Essi Renvallin ateljeessa. Taiteilija yrittää muovata patsasta Sylvistä, mutta miten saveen saisi tallennettua pikkuisen naisen, joka tuntuu olevan yhtä vastakohtien kudelmaa?

Kirjan teksti on kaunista ja viipyilevää. Lukupiirissämme pohdimme, että kirjan kieli tuntuu istuvan Sylvin ajatuksenjuoksuun hyvin uskottavasti. Kirjailija on totisesti tehnyt kotiläksynsä, vaikka romaanimuoto antaa toki mahdollisuuden tarvittaessa livetä historiankirjoituksesta ja tehdä omia tulkintoja. Minulle Sylvin aivoituksiin (vaikka edes tällaisiin fiktiivisiin) on kiinnostavaa sukeltaa, sillä Urho Kekkosen valtakauden jälkeen syntyneenä minulla on presidentistä vain hyvin jähmeä, patsasmainen kuva silmälaseineen ja kaljuineen. Sylvistä tiedän vielä vähemmän. Kirjan sivuja lehteillessä saakin olla koko ajan muistuttamassa itseään, että tämä tosiaan ei ole Sylvin oma päiväkirja, vaan Venhon ajatelma siitä mitä saattoi tapahtua. Joka tapauksessa vivahteikas kirjoitustapa on paremmin edukseen, kun sen ääressä voi pysähdellä ja pohdiskella. Äänikirja paahtaa tauotta eteenpäin, ja vaikka se moniin kirjoihin sopii, tämän romaanin nautiskelin mieluummin näin. (Vaikka juonivetoisena lukijana täytyy tunnustaa, että välillä ajatukseni karkasivat hitaasta tunnelmoinnista oman arkeni juokseviin asioihin.)

”Äitiys on alue, jolta kukaan nainen ei palaa entisellään takaisin, mutta jotkut kadottavat itsensä niille alueille kokonaan.”

Ensimmäinen nainen ei anna Sylvin elämästä kovin ruusuista kuvaa. Omiin poliittisiin kuvioihinsa ja muihin seikkailuihin uppoutunut puoliso saa Sylvin tuntemaan itsensä vain pahaiseksi sivuhahmoksi. Yksinäisyyttä, epävarmuutta, rikki revittyjä unelmia. Ihanaan äitiyteenkin ilmestyy tummanpuhuvia sävyjä. Tuoreena äitinä nuo vanhemmuuteen liittyvät ajatukset ja pelot puhuttelevat minua erityisen paljon. Syksyisen merimaiseman ääressä, toisella kädellä vaunuja tuudittaessa nuo rivit jäivät kaikumaan mieleeni pitkiksi ajoiksi.

Vaikka nautin erittäin paljon tästä romaanista, jäi päällimmäiseksi tunteeksi lopulta pohdiskeleva ihmetys. Kenen tarinoita me saamme kertoa? Sylvi Kekkonen on ollut kuolleena jo tovin ja hän oli ensisijaisesti miehensä takia hyvin näkyvä ja tunnettu henkilö. Antavatko nämä seikat luvan taltioida henkilö romaanin sivuille ja tehdä tästä kipeitäkin tulkintoja? Ilmeisesti perikunta on ollut suopea kirjoitushankkeelle, mutta onko muilla ihmisillä oikeus antaa lupaa tällaiseen? Toki läheiset varmasti osaavat parhaiten arvata, mikä ihmisen suhtautuminen projektiin olisi, mutta riittääkö se. Ja toisaalta onko meillä itsellämmekään oikeutta omaan tarinaamme? Rajanvetohan tässä on kiinnostavinta ja kinkkisintä. Voisiko joku tuntematon kirjailija kirjoittaa minusta romaanin kuolemani jälkeen ilman lupaani? Entä eläessäni? Muuttuisiko tilanne, jos olisin kuuluisa kirjailija, menestynyt toimittaja tai vaikka yliopiston rehtori? Entäpä mahdollinen puolisoni menestys? Missä kohtaa tarinani muuttuisi niin sanotusti vapaaksi riistaksi ja milloin riittäisi pieni etäännyttäminen minusta esimerkiksi kirjan henkilöiden nimiä vaihtamalla?

Vastauksia minulla ei näihin kysymyksiin ole, mutta veikkaan, että samat rullat jatkavat hurinaansa, kun tartun Venhon tämän kauden uutuuteen, Syyskirjaan, joka ammentaa puolestaan Tove Janssonin elämästä.

”Tämä maisema on taustakangas minussa, silloinkin kun seison valtiovierailulla jäykässä jakussani, silloinkin kun kättelen sadatta vierasta hymy jähmettyneenä, minussa on tämä kaikki sisällä, elokuun pellot ja marjapensaat auringossa. Ei valtiosalien marmori ja kristalli, vaan tämä maantie.”

★★★★
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY, 2019
Sivuja 262
Luettavaksi kirjastosta ja BookBeatista

3 thoughts on “Kuka saa kirjoittaa ja kenestä? – Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

    1. Kiitos! Kirja oli kyllä hyvin vaikuttava ja kaunis, ehdottomasti lukemisen arvoinen! Vaikka näin jälkikäteen jäin pohtimaan näitä vähän vaikeampia ja jopa synkempiä teemoja, oli lukukokemus kauniin kielen ansiosta nautinnollinen

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s