Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Pakko tunnustaa, että kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni kirjastoautossa. Kaupungissa kasvaneella kivijalan päälle rakennettu kirjasto oli aina niin lähellä, ettei koskaan tullut käytyä sen pyörillä kulkevan pikkusisaruksen luona. Kesäiset viikot maalla aivan kirjastoauton pysäkin vieressä muuttivat onneksi tilannetta viime vuonna, ja tänä juhannuksena sain jälleen mahdollisuuden vierailla tunnelmallisessa kirjastoautossa. Kesäloman (6 päivää) turvin ehdin myös paneutua näihin aarteisiin.

Jack McGuire on rakastanut lentämistä pikkupoikana tehdyistä lentoretkistä lähtien. Lapsena tyydytyksen saivat aikaan jo pienoismallit ja naapurin lentokoneen kyydissä istuminen, mutta vartuttuaan Jackia odottaa armeija ja lopulta rankat taistelut toisessa maailmansodassa Tyynellämerellä. Sodan loputtua koti ei enää tunnukaan kodilta, joten Jack pakkaa tavaransa, ostaa vesitason ja perustaa Hotelli Tulagin Salomonsaarille, paratiisiin jonka hän näki vilaukselta jo sota-aikana. Jack ei ole suinkaan ainoa, joka yrittää ommella sodan repimiä henkisiä haavoja umpeen turkoosin veden ja palmupuiden ympäröimänä. Hotelliin saapuu vuorollaan joukko ihmisiä, joiden täytyy jättää sodan kauhut taakseen. Vaikka Jack selvisi sodasta paremmassa kunnossa kuin monet toverinsa, täytyy hänenkin vielä kasata sirpaleista ehjä kuva.

Hotelli Tulagin kerronta hyppii aikatasolta toiselle. Alkutilanteessa Jack on jo hotellinomistaja, joten lukija tietää hänen selviävän sodasta. Selvää on myös hänen parhaan ystävänsä raaka kuolema. Heikki Hietala onnistuu silti pitämään lukijan otteessaan; jännitettäviä ihmiskohtaloita kirjan sivuilla riittää, vaikka päähenkilöiden tilanne onkin etukäteen tiedossa. Hietala vie lukijaa vuoron perään hävittäjän ohjaamoon keskelle taistelua japanilaisia vastaan ja taas Jackin lapsuuden maisemiin. Jotenkin Hietala onnistuu jopa kirjoittamaan rakkaudesta tuoreilla sanoilla. Kliseisyys ei nosta nolostuksen hikeä niskaan, vaan sydänalassa kutittelee mukavasti rakkauden ensihetkiä seuratessa. Edes runsaat sotakohtaukset eivät pääse pitkästyttämään alaan vihkiytymätöntä lukijaa. Tekstiä on tosiaan hiottu viimeiseen asti!

Päällimmäisenä tunteena kirjan kannen sulkiessaan lukijalle jää toivo tulevasta. Tarinan aikana saa silti pidätellä kyyneleitäkin. Myös sodan vaikutuksia yksittäisten ihmisten kohtaloihin voi kirjan avulla pohtia. Joillekin sota tarjoaa tervetulleen muutoksen elämään, toisilta se vie ympäriltä läheiset sekä uskon tulevaan. Ja vaikka taisteluista olisi selvinnyt naarmuitta, miten normaaliin arkeen tulisi enää suhtautua? Kun on elänyt jopa vuosia vain taistelusta toiseen tietämättä onko illalla enää hengissä, on kotiin palaaminen vaikeaa. Äkkiä elämässä pitäisi luovia itse ilman esimiesten käskyjä, ja suunnitella liikkeitään seuraavaa elokuvailtaa pidemmälle. Traagiseksi tämän tekee se, että nämä kauhut eivät jääneet suinkaan toiseen maailmansotaan, vaan tällaisen turvattomuuden ja pelon keskellä elää edelleen lukemattomia ihmisiä.

Hotelli Tulagi tuntuu erinomaisen kerrontansa vuoksi erityiseltä eräästä toisestakin syystä. Kirja ei tunnu lainkaan suomalaiselta! Kotimaista kirjallisuutta lainkaan väheksymättä – itsehän luen suurimmaksi osaksi suomalaisia kirjoja – tuntuu Hietalan teos todella raikkaalta. Hämmästyttävää kirjassa on myös se, että se on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Englannissa ja Yhdysvalloissa ennen suomenkielisen version ilmestymistä. Kustantajan mukaan se on tiettävästi ensimmäinen suomalaisen alun perin englanniksi julkaisema romaani. Tropiikkia henkivä kansi sekä yhdysvaltalaiset päähenkilöt tuovat mukavaa vaihtelua kotimaisen kirjallisuuden kenttään. Kirjailijan klaukkalalaisesta taustasta vihjaavat vain muutamat pienet viitteet Suomeen sekä länsinaapuriimme.