Bibbidi Bobbidi Book

Minun on jälleen tunnustettava teille jotakin. Hieman tämä tunnustus nolottaa ja harmittaakin, enkä suinkaan ole siitä ylpeä. Mutta tässä se tulee: Tove Janssonin muumihahmot ovat minulle tuttuja lähinnä lapsille suunnatuista piirretyistä. En muista olenko koskaan lukenut varsinaista Muumi-kirjaa kokonaan, jotenkin olen aina ohittanut ne kirjastovierailuillani. Oikein harmittaa itseni puolesta, mitä hienoja teoksia olenkaan päästänyt livahtamaan ohitseni!

Ensimmäinen askel Tove Janssonin tuotantoon tutustumiseen on nyt otettu, sillä Sarjakuvahaasteen innoittamana luin jopa kaksi Janssonin sarjakuvakokoelmaa eli Muumit – Sarjakuvaklassikot -sarjan ensimmäisen ja toisen osan. Molemmat kirjat koostuvat neljästä tarinasta, jotka on julkaistu alun perin englanninkielisinä brittiläisessä The Evening News -lehdessä vuosina 1954–1956. Molempiin kirjoihin on 2000-luvun puolella lisätty vielä Sirke Happosen kiinnostavat jälkisanat, joissa avataan lyhyesti sarjakuvien taustoja.

Sarjakuvaklassikoista ensimmäinen koostuu seuraavista tarinoista: Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari. Mustavalkoisessa sarjakuvassa pääsemme aluksi tutustumaan Muumipeikkoon, joka ei osaa sanoa ei sukulaisilleen, jotka ovat muuttaneet viihtyisän kotitalon niin ahtaaksi ja meluisaksi, ettei Muumipeikko mahdu edes omaan sänkyynsä nukkumaan. Muumin ystävä Nipsu tarjoaa ongelmaan ratkaisua: kuuluisien ja rikkaiden ei tarvitse kestää sukulaisten pompottelua. Muumimamma ja Muumipappa esitellään vasta toisessa tarinassa, jossa selviää, että Muumipeikko on kadonnut vanhemmiltaan aivan pienenä, ja sen vuoksi varttunut yksin ilman perhettään. Muumit Rivieralla nähtiin jokunen vuosi sitten elokuvateattereissa, minulle se tosin on tuttu vain trailereiden kautta. Kirjan viimeisessä tarinassa lähdetään puolestaan retkelle, josta kehkeytyy aikamoinen seikkailu.

Koska olen tottunut televisiosarjan pehmennettyihin ja lapsille sopiviin muumeihin, tuntuvat sarjakuvien hahmot hieman vierailta etenkin aivan alussa. Muumipeikko on kummallinen haahuilija, josta välillä kuoriutuu oikea tuittupää. Nipsu ei ole lainkaan pelokas, vaan ahneuksissaan jopa pahansuopa. Muumipapan seikkailunhalu yltyy sellaisiin mittoihin, etten ymmärrä miten tasaisen rauhallinen Muumimamma jaksaa puolisonsa menoa. Niiskuneiti tuntuu varsin ailahtelevaiselta vaihtaessaan miestä vähän joka käänteessä, eikä hänen ja Muumipeikon heilastelua kääritä ystävyyden harsoon samaan tyyliin kuin lastenohjelmassa.

Sarjan toisessa osassa muumihahmot tuntuvat jo paljon tutummilta. Vaarallinen talvi, Kuvitteluleikki, Talonrakennus ja Aloitamme uuden elämän tempaavat mukaansa eri tavalla, eivätkä ole yhtä pahasti stripin päätyyn töksähteleviä kuin ensimmäisen osan tarinat. Se on saavutus, sillä sanomalehteen jatkokertomukseksi luotuun tarinaan voi olla vaikea saada sellaista ilmavuutta, jota yhteen pötköön luettava tarina vaatii. Näissä neljässä tarinassa muumit oppivat, että urheilu ei ole heitä varten, onhan se aivan liian vakavamielistä hommaa. Kun jopa arki on perheelle pelkkää leikkiä, tuntuu ryppyotsainen suorittaminen elämän kaikilla osa-alueilla varsin väkinäiseltä. Muumipeikon rakentamassa talossa kaikki on hieman vinossa, ja viimeisessä tarinassa koko laakson väki ajautuu sekasortoiseen melskeeseen kahden kilpailevan profeetan oppien ristitulessa.

Sarjakuvat on taiten piirretty, mustavalkoisuudessaankin ne ovat täynnä kevään kukkasia ja elämän säteilyä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja sarjakuvien kehysten korvaaminen milloin kettingillä ja milloin kukkasilla tai koivunrungoilla tuo sivuille elävyyttä. Ei ihme, että Muumit seikkailevat niin monenlaisissa painotuotteissa, tästä visuaalisuudesta on helppo ammentaa.

Jansson on onnistunut upottamaan sarjakuviinsa ihailtavan määrän yhteiskunnallista kritiikkiä alleviivaamatta sitä kuitenkaan liikaa. Etenkin toisessa kokoelmassa esitellään paljon toisistaan poikkeavia elämäntapoja, joiden vastakkainasettelua tarinoissa kritisoidaan. Jokaisen tulisi saada elää tavallaan, kunhan ei samalla vahingoita muita. Ystävyys, perhe ja toisten auttamien nousevat arvoista jaloimmiksi. Mukana on myös ripaus suvaitsevaisuutta, jonka Muumimamma muotoilee kauniisti Surku-koiralle, joka ei pidä kuin kissoista: ”Miksi kaikkeen pitää suhtautua niin traagisesti? Kissoja tai koria, tärkeintä että ylipäätään pitää jostakin.”

★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I
Käännös: Anita Salmivuori
WSOY, 2008
Sivuja 96
Luettavaksi kirjastosta

★★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I I
Käännös: Anita Salmivuori & Juhani Tolvanen
WSOY, 2009
Sivuja 85
Luettavaksi kirjastosta