Angie Thomas: Viha jonka kylvät

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on gettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ”vihaisena mustana muijana”. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile, Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä gettomuijaksi.”

Viha jonka kylvät (2)

16-vuotias Starr asuu köyhässä slummissa, jossa aseiden pamahdukset ovat osa arkipäiväistä äänimaailmaa. Kouluaan hän käy rikkaiden asuinalueella, jonka opinahjo ei ole kerännyt luokkahuoneisiinsa kovin monia tummaihoisia. Starr risteilee kahden maailman välissä, eikä tunnu istuvan kunnolla kumpaankaan. Niinpä hän on luonut itselleen kaksi erilaista persoonallisuutta. Kotona hän on rempseä katujen kasvatti, Williamson-koulussa hän puolestaan hioo terävimmät särmät pois. Koulukavereiden ei todellakaan tarvitse tietää onko Starrin kotikulmilla taas ammuttu joku kuoliaaksi.

Eräiden kotibileiden jälkeen Starr istuu lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa autossa, kun poliisi pysäyttää nuoret. Ilta päättyy tappavaan laukaukseen, ja Starr joutuu keskelle valtavaa mylläkkää. Miten saada oikeutta Khalilille, jonka poliisi on syyttä ampunut? Entä kaikki ne muut nuoret tummaihoiset, jotka ovat kuolleet poliisin luoteihin syyttöminä?

Angie Thomasin kirja Viha jonka kylvät on tärkeä. Se on VALTAVAN tärkeä. Viha jonka kylvät ovat juuri niitä suuria tarinoita, jotka tämä maailma tarvitsee paperille kirjoitettuna, ja jollaisen varmasti lähes jokainen kirjailija haluaisi teoksiinsa vangita. Maailma ei ole suinkaan tasa-arvoinen, ei lähellekään. Yhdysvalloissa iät ja ajat jatkunut taistelu tummaihoisten oikeuksista on saanut jälleen uuden muodon. Siinä missä aikanaan on vaadittu orjien vapauttamista tai oikeutta istua samassa bussissa ihonväriin katsomatta, nyt taistellaan sen puolesta, että nuoret eivät päätyisi poliisi ampumaksi etnisen profiloinnin vuoksi. On hirvittävän pelottava ajatus, että ei voisi omassa kotimaassaan luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tehtävä on suojella kansalaisia. Minulle, Suomessa kasvaneelle valkoiselle heteronaiselle, tuo pelko ei ole tuttu, ja se tekee kirjan lukemisesta vielä herättävämmän kokemuksen.

Kirjallisuus voi parhaimmillaan puhkoa oman elämäntilanteemme meille luomia maisemia. Se voi haastaa meidät astumaan toisen ihmisen asemaan. Pystyn tuntemaan kuristavan tunteen sisuksissani, kun ajattelen oikeusjärjestelmän hampaisiin jauhautuneita ihmisiä, jotka kaikista ponnisteluistaan huolimatta eivät saa asioitaan ajettua. Vaikka tekisi kaiken oikein, on lopputulos epäreilu. Pystyn tuntemaan ailahduksen turhautumisesta, joka saa potkimaan seiniä kaiken sen surun ja kiukun takia. Ja tämä on lukemattomille ihmisille todellisuus, eikä vain kirjan sivuilta luettu tarina. Kammottavaa.

Thomas on onnistunut kirjoittamaan nuortenkirjan, josta myös aikuiset voivat ammentaa suurta viisautta. Yhteiskunnan epäkohtien osoittaminen on yksi askel kohti muutosta. Viha jonka kylvät on koukuttavasti kirjoitettu, eikä lukemisen aikana voi välttyä kostuvilta silmäkulmilta. Koska kirja on 16-vuotiaan slummin kasvatin kuvaus maailmasta, on kirjan kieli hyvin puhesävyistä. Kääntäjä Kaijamari Sivill on onnistunut luomaan nuoren puheeksi sopivan murrepaletin, joka ei kuitenkaan häiritse lukukokemusta. Toisaalta olisi ollut kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, sillä suomennoksessa ero Starrin siistityn koulupuheen ja gettoslangin välillä ei ole kovin selvä. Ehkä englanniksi asia on toisin.

Luin kirjan viimeisiä lukuja junassa matkalla Tampereelle, ja jouduin perille päästyäni istahtamaan hetkeksi asemarakennuksen penkille kahlatakseni vielä viimeiset sivut loppuun. Painaessani kirjan kannen kiinni mieleni teki nousta seisomaan penkin päälle, kohottaa kirja korkealle ilmaan ja julistaa kaikille ohikulkijoille maailman epäreiluutta, mutta toisaalta myös toivoa parempaan huomiseen. Halusin kysyä kaikilta, olisiko heilläkin yhtä tärkeitä tarinoita kerrottavanaan. Halusin rohkaista jokaista sortoa, pelkoa ja vihaa nähnyttä tarttumaan kynään.

”Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

allekirjoituslaura

★★★★★
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Käännös: Kaijamari Sivill
Otava, 2017
Sivuja 398
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s