”Minna oli tullut järvikaupunkiin eilen ja ajatellut, miten kaikesta oudolta näyttävästä tulisi tuttua. Kadunkulmiin alkaisi kiinnittyä muistoja samalla tavalla kuin Kuopiossa.”
Minna on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään – järvikaupunkiin – opiskellakseen seminaarissa opettajaksi. Hän on jättänyt taakseen kotikaupunkinsa lipevät kosijat sekä isänsä lankakaupan, ja päättänyt keskittyä elämässään kansan sivistämiseen. Seminaarin tiukat säännöt ja opiskelijoilta vaadittu itsekuri koettelevat kuitenkin nuorta Minnaa, joka silloin tällöin haluaisi antaa jalkojensa tanssia.
”He olivat toisiinsa vasta liittymässä olevat ihmiset, joita jokainen päivä lähensi, sillä ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajatteli, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.”
Minnan elämä kääntyy nurinniskoin, kun lehtori Canth alkaa liehitellä nuorta oppilastaan. Minna torjuu jo kerran kosinnan, mutta salakavalasti hänenkin rintaansa syttyy liekki, joka kipunoi punaa poskille ja hymyn huulille. Lehtorin ja oppilaan yhteiset kävelyretket tuovat kaksi ihmistä yhteen, ja pian on aika vaihtaa kihlat – sittenkin.
”Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”
Ajan tavasta poiketen Minna päättää jatkaa seminaarissa avioiduttuaankin, hän ei nimittäin halua jäädä Ferdinandin pikkuiseksi kotirouvaksi. Minna haluaa antaa tiedon tallentua muistiinsa, ja antaa ajatustensa liitää paperille, onhan hän miestäänkin taitavampi sananiekka. Ferdinand on kertonut, että pienellä biologisella suunnittelulla lapsimäärä pysyy aisoissa, ja niin he molemmat voivat keskittyä omiin tavoitteisiinsa. Minnan kauhuksi Jumalan käsky täyttää maa näyttäisi heidän kohdallaan olevan kuitenkin biologiaa vahvempi, sillä edellisen vauvan vartuttua taaperoksi, alkaa uusi elämä kasvaa Minnan sisällä. Aina vain uudestaan ja uudestaan. Noina vuosina Minna poistuu myös kotitalonsa lämmöstä, ja huomaa maailman rumuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Eikä hänen kasvava perheensäkään välty surulta ja kuolemalta. Masennus kaataa Minnan välillä vällyjen väliin, kunnes taas tarmokkaampi ajanjakso nostaa hänet taistelemaan omien arvojensa puolesta.
”Seuraavalla kerralla olisi erilaista. Lapsia vain tulisi. Niitä löytyisi uuninluukun takaa, saunan lauteiden alta, yksi olisi rappusillakin ja toinen ilmestyisi eräänä lauantaina leivinliinan alle, paisuisi siellä kuin komea pulla ja olisi yhtäkkiä valmis maailmaan.”
Minna Rytisalon Rouva C. on ehdottomasti yksi tämän syksyn kirjatapauksista! Rytisalon esikoisteos Lempi (2016) nosti odotukset toista kirjaa kohtaan korkealle, mutta tällä kertaa se ei tehnyt hallaa lukukokemukselle – kirjailija lunasti kaikki odotukseni. Kuvitteellinen tarina Minna Canthin elämästä ennen paluumuuttoa Kuopioon ja lukuisia Suomea järisyttäneitä kirjoituksia perustuu osittain faktoille, mutta Rytisalo on ottanut historiallisissa faktoissa vapauksia ja värittänyt tarinaa oman mielikuvituksensa mukaan.
Minua oikein harmittaa, ettei tätä kirjaa ollut vielä silloin, kun vietin enemmänkin aika Jyväskylän Seminaarinmäellä punatiilisten rakennusten lomassa. Opiskeluaikoinani en jostain syystä tajunnut kunnolla Minna Canthin roolia Jyväskylän historiassa, muta Rytisalon avulla tämä ajanjakso herää aivan uudella tavalla henkiin. Ajatukseni uuteen, vieraaseen kaupunkiin muuttamisesta aivan yksin olivat pitkälti samanlaiset kuin Minnalla. Vuosien varrella kadunkulmiin kiinnittyi hänen muistojaan, omina opiskeluvuosina kaupunkiin tarttui puolestaan palasia minun tarinastani. Vaikka Jyväskylämme ovat hyvin erilaiset, olemme me molemmat ihailleet Jyväsjärven välkettä ja Harjun huojuvia puita. Minun silmissäni Rouva C. on myös jonkinlainen ylistyspuheenvuoro Jyväskylälle, vaikka 1800-luvun loppupuolella kaupungissa vallitsi oma kurjuutensa.
”Elämä on arkea ja meteliä ja hiekkaa lattialla mutta silti ei saisi unohtaa katsoa toista, ja Minna huomasi yhtäkkiä, että kun pelkää toisen puolesta, pelkää oikeastaan itsensä puolesta.”
Kuten ehkä huomaatte, olen poiminut postaukseen paljon enemmän sitaatteja kuin tavallisesti. Se johtuu yksinomaan Rytisalon ainutlaatuisesta tavasta tallentaa pienet hetket ja ajatukset hauraina paperille. Rytisalon kirja on kuin herkkä, mutta värikäs akvarelliteos – siveltimenvedoissa on jotain ainutkertaista, hentoista, mutta myös tavattoman voimakasta. En edelleenkään erityisesti pidä Rytisalon tavasta olla merkitsemättä sitaatteja, mutta toisaalta olen oppinut ymmärtämään valintaa. Rajut välimerkit horjuttaisivat muuten niin kauniisti soljuvan tekstin tasapainoa. Samasta syystä volterkilpimäiset pitkät lauseet eivät tunnu raskailta, nehän ovat vain paperille tallennettuja ajatusketjuja.
Rytisalolla totisesti on kirjoittamisen lahja. Painaessani kirjan kannen kiinni viimeisen sivun jälkeen haikeus täytti minut. En haluaisi jättää taakseni tätä Rytisalon luomaa maailmaa, en näitä rakkaiksi muodostuneita ihmisiä. Kirjan Minna ei ole pilkulleen oikea kuvaus suuresta suomalaisesta kirjailijasta, mutta aika lähelle uskon Rytisalon päässeen. Hurraa molemmille Minnoille!
”Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.”
★★★★½
Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 sivua
Luettavaksi kirjastosta
Bibbidi Bobbidi Book 
Jätä kommentti Laura / Bibobook Peruuta vastaus