Kirja, joka uudisti ajatukseni televisiosta – Television lapset

Elin elämäni ahkerinta televisionkatseluaikaa yläkouluikäisenä. Parkkeerasin verannallemme puiselle tuolille puoli kahdeksalta ja lähes joka arkipäivä katsottavaa riitti aina Kymmenen uutisiin saakka. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin tarjouksessa olleen matkatelevision, jonka sain viritellä omaan huoneeseeni. Ei tarvinnut enää palella verannalla. Oi niitä aikoja. Lukiossa harrastukset ja muut kiireet alkoivat viedä niin paljon aikaa, että televisio jäi hyvin pieneen sivurooliin elämässäni. Toki vielä Jyväskylään muutettuani katselin suosikkisarjoja ja sitoutuessani Netflixiin joskus vuoden 2015 loppupuolella maratoonasin monia nuoruuden lempisarjoja alusta loppuun hämmentävän lyhyessä ajassa. Nykyään katson Netflixiä silittäessäni ja flunssan kourissa riutuessani. Lineaarisen television puolelta katson Sohvaperunat ja nyt sairasloman aikana Vain elämää sekä Ensitreffit alttarilla, nekin tosin yleensä omaan tahtiini verkosta. Vaikka Sohvaperunat antavat jonkinlaisen kosketuksen nykytelevisioon, olen lopulta hyvin etääntynyt siitä. Kaikkeen ei ole aikaa.

Vinkkasin kesällä Youtube-kanavallamme syksyn lupaavia uutuuskirjoja. Yksi tälle listalle päässeistä opuksista oli Noora Vaaralan ja Anton Vanha-Majamaan toimittama Television lapset. Täysin televisiolle omistettu esseekokoelma pureutuu kahdessatoista tekstissä television moniin ulottuvuuksiin ja ihmeellisyyksiin. Ennakkoaavistukseni osuivat oikeaan, sillä esseekokoelma sai minut innostumaan televisioon liittyvistä ilmiöistä aivan uudella tavalla.

Kokoelmaan osallistuneet kirjoittajat ovat saaneet tekstiensä suhteen hyvin vapaan kädet ja se näkyy. Ei tosin aina kovin hyvällä tavalla. Omia suosikkiesseitäni ovat Anton Vanha-Majamaan analyyttinen pohdiskelu Selvityjät-sarjan kasvamisesta klassikkojuonitteluksi (alkoi tehdä mieli katsoa kaikki kymmenet tuotantokaudet läpi!), Tero Kartastenpään essee kotimaisen tositelevision kehityksestä sekä Eleonoora Riihisen muistelut syyskuun 11. päivän iskuista. Myös Jenni Leukumaavaaran essee saamelaisten roolista suomalaisessa televisiossa on kiinnostava, ja suurin osa teksteistä tarjosi ainakin yksittäisiä kiinnostavia näkökulmia tuohon monen olohuoneen keskipisteeseen.

Kokoelman loppupuolella kirjan ote lukijasta alkaa kuitenkin lipsua. Syynä on tietysti osin se, että esimerkiksi jalkapallo ja pelistriimaukset eivät ole omien kiinnostuksenkohteideni kärkisijoilla, mutta ylipäätään joitain tekstejä vaivaa hienoinen epämääräisyys. Olisin kaivannut lisää Selviytyjät-esseen kaltaisia timantteja, joissa käsiteltävään teemaan poraudutaan todella syvälle, minkä seurauksena kirjoittajalla on tarjota lukijalle jotain ihan oikeasti uutta ja innostavaa pohdittavaa. Nyt osa kirjoittajista kadottaa tekstin pointin omiin muisteloihinsa, joiden taustoittamiseen olisi voinut käyttää hieman enemmän aikaa. Aivan oma lukunsa on kirjan päättänyt hapsiaiskirjoitus, joka on sen verran dadaa, että hujahti täysin yli oman tajuntani. Ehkä taustatiedoksi tarvittaisiin intensiivinen fanitussuhde hapsiaiseen.

Vaikka tässä nyt hieman kirjaa suominkin, on se kokonaisuudessaan erittäin mielenkiintoinen ja ehdottomasti neljän tähden arvoinen! Jos et ole vielä ostanut lahjaa sunnuntaina koittavaa isänpäivää ajatellen, tässä voisi olla pätevä lahjavinkki. Kirjan luettuani minua alkoi tosin harmittaa se, etten enää jaksa/ehdi hirveästi katsoa televisiota. Monella tavalla televisio-ohjelmat kuvastavat hyvin tarkasti yhteiskuntaamme samalla kun ne myös muovaavat sitä. Nyt tuo kaikki menee minulta täysin ohi! Toivon todella, että tämä kokoelma saa joskus jatko-osan, jonka esseissä paneudutaan tarkemmin selkeästi rajattuihin ilmiöihin ja sarjoihin. Salatut elämät -essee on ainakin ihan must!

allekirjoituslaura

★★★★
Noora Vaarala & Anton Vanha-Majamaa (toim.): Television lapset
Siltala, 2019
Sivuja 223
Luettavaksi kustantajalta töiden kautta

2 thoughts on “Kirja, joka uudisti ajatukseni televisiosta – Television lapset

  1. Mää oon eläny melkein koko lapsuuden ilman televisiota. Sitte ku telkkari oli hollilla, ni ei sitä tullu hirveenä katottua. Muistelen kattoneeni lähinnä Sinkkuelämää ja CSI:ta ja Mullan alla-sarjaa säännöllisesti. Ja Salkkareitaki joskus.

    Nykyään on taas niin, että me pistettiin Netflix ja vastaavat pois, ku niistä ei tuu katottua ikinä mitään, joten turhaan meni rahaa hukkaan siinä. Tallentava digiboxi sitten taas pursuilee ja tallenteita tulee katottua. Nyt katon esim. Karppi- nimistä suomalaista sarjaa ja se on tosi hyvä. Tallennan Avaraa luontoa ja dokkareita jne. Katon kaikki ohjelmat mieluummin tallenteena, että voi kelata ärsyttävät mainoskatkot yli. Se etu ois tietty Netflixeissä ja muissa, ettei mainoksia joudu kattoon, mutta niitä ei vaan tuu käytettyä sitte muuten.

    Tykkää

    1. Mä veikkaan, että television katsominen on todella paljon kiinni juuri tavoista ja tottumuksista. Jos sitä ei tule pitkään aikaan katsottua, niin sen tarve jotenkin vähenee.

      Mua ärsyttää myös valtavasti mainokset, on ollut aika ihmeellistä jopa kun olen nyt seurannut Vain elämää ja Ensitreffit alttarilla -sarjoja ja nettipalveluissa niissä pyörivät vielä aina vain ne muutamat samat mainokset. Ei voi kuin rakastaa Netflixiä ja vastaavia palveluita sekä Yleä.

      Mä haluaisin katsoa enemmän dokumentteja. Rakastan esimerkiksi juuri luontodokkareita, mutta jotenkin aina unohdan niiden olemassaolon. Myös yhteiskunnalliset ja vetävästi tehdyt dokkarit kiinnostaisivat, niissä kun parhaimmillaan päästään todella syvälle todella isoihin ja vaikeisiinkin kokonaisuuksiin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s