Me totisesti tarvitsemme lisää tekstejä televisiosta! – 13 katseluasentoa

En tiedä pitäisikö minun siirtyä näiden kuumimpien kesäkuukausien ajaksi lukemaan vain Artemis Fowleja ja Harry Pottereita, kun yhtään muunlaisten kirjojen kanssa samalle aaltopituudelle virittäytyminen tuntuu jotenkin erityisen hankalalta. Kirjoitin tästä ilmiöstä jo Saara Cantellin Kesken jääneet hetket -romaanin kohdalla, mutta sama vire jatkui esseekokoelman 13 katseluasentoa äärellä.

Kolmentoista kirjoittajan kolmetoista tekstiä pureutuvat siihen, miltä televisio tuntuu. Ensimmäiset tekstit pohdiskelevat tosi-tv:tä etenkin suhderealityn kautta, mutta kirjassa sivutaan myös velkaantumista, maapallon ulkopuolista elämää, äitiyttä sekä aktivismia. Luin viime vuonna esseekokoelman Television lapset, johon ihastuin kovin, mutta valitettavasti lukukokemukseni tämän sinikantisen kirjan kanssa ei ulottunut aivan samalle tasolle. Sen verran tunnustusta on kuitenkin annettava, että tyylillisesti 13 katseluasentoa on eheämpi kokonaisuus kuin Television lapset. Monen kirjoittajan teksteistä koostetut teokset ovat toki usein hieman sirpalemaisia ja laadultaan vaihtelevia, mutta 13 katseluasentoa on kerronnaltaan samoilla rateilla läpi kaikkien esseiden.

Vaikka tämä esseekokoelma ei ollut maata mullistava lukukokemus minulle, poimin sen sivuilta muutamia ajatuksia, jotka haluan jakaa teidän kanssanne.

1. Veikka Lahtinen kirjoittaa esseessään Velkaantunut ihminen ja nälkäinen katsoja näin: ”Tosi-tv on lääkettä kaikkiin alistetuksi ja nöyryytetyksi tulemisen kokemuksiin. Lääkkeen toimintaperiaate on yksinkertainen: minulle näytetään, että jollain menee vielä huonommin.” Katson harvoin tosi-tv:tä ainakaan enää nykyään, kun televisio-ohjelmat menevät minulta säännönmukaisesti ohi. Silti nämä virkkeet jotenkin ravistavat. Olenhan minäkin katsonut, kuinka kaiken maailman vastoinkäymiset läpi rämpineille perheille rakennetaan hulppeita kartanoita. Olen seurannut, miten teiniäiti kasvaa vanhemmuuteen kaikkien hankaluuksien keskellä. Olen jopa tuntenut pientä ylimielisyyttä katsellessani riiteleviä pariskuntia järjestelemässä kotikutoisia häitään. Täytyykö minun todella nähdä muiden kurjuutta (tai jotain, minkä tulkitsen itse kurjuudeksi) tunteakseni oloni hyväksi? Aika kammottava ajatus sekä itsestäni että ihmisyydestä!

2. Ehkä eniten tämän teoksen esseistä odotin Suvi Auvisen pohdintoja Alfred J. Kwak -lastenohjelmasta. Piirretty oli lapsuudessa yksi suosikkejani ja kasvaessani opin arvostamaan monella tavalla sen poliittisia ja kantaaottavia puolia. Auvisen pohdinta lähtee hieman eri radoille kuin omat ajatukseni, mutta erään hänen toteamuksensa haluan nostaa teidänkin luettavaksenne. ”Lapsen moraali on turmeltumaton. Vasta aikuiset samentavat sen uskottelemalla, että asiat ovat suhteellisia. Yksikään lapsi ei puolusta eläinten tappamista, ympäristön saastuttamista tai sotia. Yhdellekään lapselle ei kelpaa syyksi luonnon tuhoamiselle se, että laki on kaivosten puolella.” Tätä mantraa voin luetella itselleni seuraavan kerran, kun perustelen itselleni jotain ympäristön kannalta haitallista valintaa sanoilla ”mutta kun kaikki muutkin/minulla on oikeus/olen ansainnut tämän”.

3. Iida Sofia Hirvonen keskittyy esseessään Sinkkuelämää-sarjan herättämiin pohdintoihin. Vanhan suosikkisarjani analyysi voisi osua suoraan hermoon, mutta kuten sanoin, vastaanottimeni on tällä hetkellä jollain aivan kummallisella kanavalla. Hirvosella on kuitenkin erittäin kiinnostava ajatus kuluttamamme televisioviihteen muutoksesta. 2000-luvun vaihteessa katselimme Sinkkuelämää ja vastaavia ohjelmia, jotka olivat ”kuin jäätelöannos huvipuistossa”. Ne tarjosivat pakopaikan arjesta. Sen sijaan 2010-luvun lopulla paetaan synkkiin dystopioihin, joissa elämä on vielä enemmän pois raiteiltaan kuin todellisessa maailmassa. Jonkinlaista lohdullisuutta siitä kai haetaan.

4. Kaisu Tervosen essee Äiti on hullu osaa ampua suoraan maaliin etenkin nyt kun transsukupuolisten kohtelusta Suomessa käydään kovaa ja aiheellista keskustelua. Olen miettinyt, mistä niin vihamieliset, ymmärtämättömät ja pelonsekaiset kommentit transsukupuolisia kohtaan kumpuavat, mutta ehkä ainakin yksi vastaus on näissä Tervosen sanoissa: ”Oikeasti pelkona saattaa olla se, että transsynnyttäjä rikkoo kohdun ja sukupuolen ja äidinrakkauden ja kutsumuksen väliin lyödyn linkin. Että jos minkä tahansa sukupuolen edustaja voi synnyttää, naisen paikan perusteleminen käy vaikeaksi.”

5. Toinen kipeän ajankohtainen pohdinta löytyy aivan kirjan lopusta, Pontus Purokurun teknologioiden kehitytystä ruotivasta esseestä. Purokuru toteaa, että virtuaalitodellisuus saattaa tukea tiettyjen jo valmiiksi syrjäytyneiden ihmisten erakoitumista maailmasta, mutta että suurin osa ihmisistä janoaa fyysisiä kohtaamisia. Sen jos minkä tämä koronakausi on todistanut. Ei ole lainkaan sama asia katsoa keikkaa, teatteriesitystä tai läheistensä kasvoja omalta kotisohvalta käsin ruudun kautta, live-tilanne tuo kokemukseen aivan omat ulottuvuutensa.

Jos siis esseet ja televisio kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän kirjaan, vaikka se omalta osaltani jäikin ihan kiva -tasolle. Ehkäpä televisioesseitä nähdään tulevaisuudessa vielä lisää. Silloin toivon viiltävää analyysiä lapsuuteni suosikkipiirretyistä, Salatuista elämistä, Gilmoren tytöistä, Frendeistä ja HIMYM:istä.

★★★
Kaisu Tervonen (toim.): 13 katseluasentoa – Miltä televisio tuntuu?
Kosmos, 2020
191 sivua
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä