Kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen äänikirjana – ja yllätyin!

Yritän välttää yleistämistä, mutta joskus siihen on vain pakko syyllistyä. Nyt on sen aika. En suuremmin pidä klassikoista. Kotimaista kirjallisuutta sivuaineena opiskelleena olen kyllä tehnyt parhaani klassikoiden taltuttamiseksi, mutta kun ei niin ei. En ole tietenkään vihannut kaikkia lukemiani klassikoita. Minna Canth on ansainnut paikkansa kirjallisuuden kaanonissa ja monet kotimaiset runoilijat onnistuvat silloin tällöin puhuttelemaan tällaista klassikkonihkeilijääkin. Silti yksikään klassikko ei ole liimannut minua penkkiin, pakottanut kääntelemään sivuja kiihtyvällä tahdilla ja unohtamaan kaikki muut arjen velvollisuudet. Kaipaan kirjoilta nykyään kovaa lukuimua eivätkä klassikot minulle sellaista tarjoile.

Yksi viime vuoden lukutavoitteistani oli kuunnella äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, vaikka monet olivatkin tuota äänikirjaversiota kehuneet. Minulle kirja näyttäytyi jälleen kerran taas yhtenä mieskirjailijan tiiliskiviteoksena, jonka ihmiset lisäävät rutiininomaisesti suosikkikirjojensa listalle. Täytyy tunnustaa, että tällä kertaa yleistäminen ei toiminut ja ennakkoluuloni murskattiin nopeasti. Minä nimittäin viihdyin Sinuhen parissa ja päädyin lopulta antamaan molemmille osille neljä tähteä.

Sinuhe egyptiläinen kertoo, no, Sinuhe egyptiläisestä. Sinuhen biologisista vanhemmista ei ole tietoa, mutta elämänsä ensitaipaleen epävarmuuksien jälkeen hänestä tulee monien mutkien jälkeen faaraon aivokirurgi. Ei huonommin köhän lääkärin kasvattipojalta. Sinuhe myös matkustelee paljon ja nousee arvostettuun asemaan. Hänen elämänsä ei kuitenkaan ole aina järin onnellista, ja useampaan otteeseen hän tekee huonoja päätöksiä, joita hän katuu elämänsä katkeralla lopputaipaleella. Usein väärälle polulle Sinuhen johdattaa joku kaunis nainen, jonka kanssa Sinuhe haluaisi päästä iloitsemaan. Välillä Sinuhen sinisilmäisyys ja pakkomielteisyys suorastaan raivostuttavat!

Äänikirjan lukijana toimii Lars Svedberg, jonka mahtavan syvä ääni sopii erinomaisesti tämän kirjan lukemiseen. Lukunopeus oli tosin sen verran verkkainen, että jouduin poikkeuksellisesti turvautumaan 1,5-kertaiseen nopeuteen.

Se mikä Sinuhessa yllätti, oli sen juonivetoisuus ja jopa nykyfantasiakirjoja muistuttavat seikkailut. Usein klassikot ovat omaan makuuni liian jahkailevia, mutta tässä tiiliskivessä tapahtumia totisesti riittää. Toki kiinnitin samalla huomiota niihin seikkoihin, jotka eivät enää nykyään menisi kustannustoimittajalta läpi. Ensinnäkin kirja on aivan auttamattoman pitkä, vaikka se onkin jaettu kahteen osaan! Opuksessa on niin paljon asiaa, että se toimisi paremmin vaikkapa trilogiana kuin tuollaisena yhdeksi kokonaisuudeksi miellettynä kirjana. Lisäksi henkilöhahmoja oli aivan liikaa ja heidän omaan korvaani vieraat nimet tahtovat aika ajoin sekoittua keskenään. Tätä tosin tapahtuu nykykirjallisuudessakin, joten vika ei ole vain kirjan iässä.

Näin iloisesti yllättänyt klassikkokokemus sai pohtimaan, mitä muita mukavia lukukokemuksia olen missannut klassikkopelkoni vuoksi. Hyllynlämmittäjät-haasteessani odottelevat tänäkin vuonna Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Kuin surmaisi satakielen. Äänikirjalistallani on puolestaan pyörinyt jo pitkään Täällä Pohjantähden alla. Eiköhän niillekin vielä joskus lukuaikaa löydy, joskin tulen varmasti jatkossakin lukemaan edelleen ehdottomasti eniten uutta kirjallisuutta.