Fanitin Tarua Sormusten Herrasta vuosia lukematta alkuperäistä trilogiaa – kirjat on nyt luettu, mutta miten kävi fanituksen?

Tein viime kesänä kirjastoreissulla jotain varsin uskomatonta aivan hetken mielijohteesta: lainasin J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäisen osan. Olin haaveillut kirjasarjan lukemisesta teini-ikäisestä saakka ja muutamaan otteeseen jopa yrittänyt lukea lapsuudenkodin hyllystä löytynyttä järkälemäistä yhteisnidettä. Kertaakaan eivät Hobitit kuitenkaan päässeet ulos Konnusta, kun keskittymiseni jo herpaantui ja turhaannuin ensimmäisen kirjan hitaaseen alkuun. Elokuvien kanssa tarina on kuitenkin toinen: trilogia on yksi lemppareitani koko maailmassa ja osaan kaikista osista vuorosanoja ulkoa. Fanitin siis TSH:ta, tosin vain elokuvien pohjalta.

Viime kesänä tunsin kuitenkin ajan olevan kypsä. Lähes 600-sivuista pokkaria kotiin kiikuttaessani otin urakkaan asenteen, että en palauta kirjaa kirjastoon ennen kuin olen lukenut sen kannesta kanteen. Fiilis ensimmäisen kirjan lukemisen jälkeen oli uskomaton: Olin järjettömän tyytyväinen siihen, että olin taistellut läpi hitaan alun ja tutustunut hahmoihin kunnolla. Pääsin lukemaan asioista, joita ei elokuvissa ole lainkaan. Tuhahtelin Tom Bombadilille ja ihastelin Tolkienin kykyä luoda niin laaja ja uskottava fantasiamaailma.

Hyppäsin saman tien seuraavan kirjan pariin ja otin uskaliaasti kirjastosta lainaan samalla myös trilogian päätösosan. Sitten lukeminen jäi jumiin. Luin Kahdesta tornista noin 30 sivua, kunnes harhauduin lukemaan kaikkea muuta. Syyskuussa aloitettu kirja pääsi päätökseensä vasta tammikuun alussa ja oli samalla ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani teos. Senkin tahkoaminen vaati niin sanotusti perslihaksia, sillä luin aina vähän kerrallaan siellä täällä (autohuollon odotushuoneessa, junassa, illalla ennen nukkumaanmenoa).

Pelkäsin erityisesti kirjan loppuosaa, sillä elokuvia katsoessa nautin erityisesti Gandalfin, Aragornin, Legolasin, Gimlin ja Merrin ja Pippinin seikkailuista, mutten juurikaan välitä Frodon ja Samin taivalluksesta. Kahteen osaan jaettu teos seuraa ensin muita hahmoja ja sitten Frodoa ja Samia – ja sivujakin oli jälleen paljonlaisesti. Frodon ja Samin seikkailut olivat kuitenkin yllätys. Luin niitä mielenkiinnolla, koska hahmoista sai kirjassa paljon enemmän irti kuin elokuvissa, joissa heidän vaelluksensa lähinnä tuntuu loputtomalta kävelemiseltä. Kirjassa sen sijaan esimerkiksi Frodon päivä päivältä raskaammaksi käyvä taakka on hienovaraisesti, mutta kuitenkin voimakkaasti kuvattu.

Kuninkaan paluun kanssa meinasi tulla kiire. Matemaattisesti lahjakkaimmat huomaavat, että lainasin sen kirjastosta jo syyskuussa ja sain Kaksi tornia loppuun vasta tammikuussa. Kuninkaan paluussa alkoi alkuvuodesta tulla uusimiskerrat jo täyteen ja siksi se olikin rykäistävä loppuun (tai kiikutettava takaisin kirjastoon ja lainattava uudelleen, mikä ei ollut vaihtoehto). Jälleen kerran mietin kirjan jakoa kahteen osaan ja juonilinjojen samanaikaisuutta: Kuninkaan paluussa erilliset osat eri hahmojen seikkailuille oikeastaan toimivat oikein hyvin, sillä ymmärtääkseen Frodon ja Samin matkan Mordorissa, täytyi hieman tietää, mitä sen ulkopuolella tapahtui.

Frodon ja Samin päästessä Tuomiovuorelle olin jo aivan henkisesti valmis lopettamaan koko trilogian. Loppumetreillä sain kuitenkin vielä tärkeitä tietoja Keskimaata koskevista asioista. Muun muassa Klonkun rooli tapahtumissa tuli itselleni aiempaa selkeämmin esiin. Olin toki nähnyt sen purevan sormuksen irti Frodon sormesta elokuvissakin, mutta se, miten Frodo ja Sam sanoittavat tapahtumaa sen jälkeen sai jonkin omissakin aivoissani klikkaamaan: ”Gandalfhan sanoi, että Klonkulla olisi vielä osansa esitettävänään.” Aivan.

Galdalfista puheenollen! Lukiessa tuntui myös siltä, että Sauronin ja Galdalfin välinen vastakkainasettelu oli huomattavasti selkeämpää kuin elokuvien perusteella olin ymmärtänyt. Gandalf valossaan ja viisaine neuvoineen on selkeä vastine tummalle ja pahuutta ruokkivalle Sauronille. Ja mitä muihin hahmoihin tulee, esiintyi Aragorn mielestäni huomattavasti kuninkaallisemmin kirjoissa kuin elokuvissa. Olen elokuvissa aina pitänyt siitä, miten vaatimattomasta Aragornista sitten tuleekin Gondorin kuningas, mutta kirjoissa Aragornissa oli paljon enemmän toimijuutta ja merkkejä kuninkuudesta. Elokuvista puuttuu esimerkiksi Pelennorin kentillä käydyn taistelun jälkeinen kohtaus, jossa Aragorn parantaa nazguleiden kuninkaan tappaneet Eowynin ja Merrin kutsumalla heidät takaisin valoon.

Elokuvat ovat näköjään aiheuttaneet TSH-tietämykseeni tiettyjä vääristymiä, koska ajattelin jostain syystä myös Aragornin ja Eowynin suhteen olevan vain elokuviin viihteen vuoksi kehitelty juonikuvio. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun Eowyn meni ihan oikeasti rakastumaan Aragorniin, mutta sen sijaan Arwen ei saa sivutilaa itse päätarinassa juuri lainkaan (Aragornin ja Arwenin tarina kerrotaan Kuninkaan paluun liitteissä). Selväksi kävi myös se, miksi Kuninkaan paluu -elokuvassa Faramir ja Eowyn seisovat Aragornin ja Arwenin häissä vierekkäin, vaikkei heidän suhdettaan käsitellä valkokankaalla mitenkään. Tällaisten asioiden oppiminen oli hauskaa!

Tällaista tekstiä ei tietenkään voi kirjoittaa kommentoimatta Kuninkaan paluun viimeisiä lukuja eli niitä, joissa Saruman on kiirehtinyt Kontuun mellastamaan ja sinne palaavien hobittien on laitettava hänet kuriin. Tiesin näiden lukujen olemassaolosta etukäteen ja olin jokseenkin skeptinen niitä kohtaan – tarina loppuisi oikeasti aika nätisti Aragornin ja Arwenin häihin – mutta ilokseni huomasin itseasiassa nauttivani niiden lukemisesta! Oli mielenkiintoista lukea jälleen sellaisia osia tarinaa, jota en vielä elokuvien perusteella ollut kuullut, enkä osannut ulkoa. Elokuvissa tietenkin myös asioiden aikajänteet hämärtyvät, kun taas kirja oli hyvinkin selkeä siinä, kuinka kauan Konnun uudelleenrakentamiseen meni ja milloin Frodo ja kumppanit lähtivät meren yli.

Kokonaisuudessaan Taru Sormusten Herrasta oli matka, jonka tekemisestä nautin hurjasti. Vaikka lukemiseen meni kauan ja jouduin usein motivoimaan itseäni siihen, olin kuitenkin lähes koko ajan aivan ihmeissäni maailman syvyydestä ja hahmojen määrästä, sekä Tolkienin taidosta kuljettaa tarinaa. Annoin jokaiselle kirjalle viisi tähteä – en osaa arvioida niitä enää irrallaan kaikesta aiemmin kokemastani ja näkemästäni. Seuraavaksi aion pitää tauon Keskimaasta, mutta vielä jossain kohtaa taklaan hyllyssäni odottavan Silmarillionin. Siihen saakka, namárië.

allekirjoitusminna

3 thoughts on “Fanitin Tarua Sormusten Herrasta vuosia lukematta alkuperäistä trilogiaa – kirjat on nyt luettu, mutta miten kävi fanituksen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s